Part 1

LUOLATYTTÖ

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

I. Haaksirikkoinen. II. Villi-ihmiset III. Pikku Eden IV. Kuoleman kynnyksellä V. Herääminen VI. Valinta VII. Etsivä Thandar VIII. Nadara jälleen IX. Etsijä X. Jälkien loppupää XI. Vangiksi

Toinen osa

I. Kuningas Isonyrkki II. Kuningas Thandar III. Suuri Nagoola IV. Taistelu V. Nadaran ryöstö VI. Etsintä VII. Ensimmäinen perämies Stark VIII. Villit IX. Veneen rakentaminen. X. Pääkallonmetsästäjät XI. Pelastus XII. Merirosvo XIII. Kotimatkalla

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Haaksirikkoinen

Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla kohoavan metsän varjoja vasten.

Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä, oliko siellä eläin vaiko ihminen.

Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät häntä tuosta äänettömästä rykelmästä.

Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan — jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän aaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän kauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.

Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen mielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä hiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei pitäisi varaansa.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli kasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla sijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä uhkuvassa ympäristössä.

Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti ruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa, alkeellista.

Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja heidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä tietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.

Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi kammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.

Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta huokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin vilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut hänet tälle kovaonniselle merimatkalle.

Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään tuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla, kalpeilla poskillaan.

Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista. Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän ollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa kuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean väkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.

Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa päällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin loitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli. Verkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi rasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön vaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.

Seuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti hänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet huomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla, sillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän reunassa joku raju peto väijymässä.

Se ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä metsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa tärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren tarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.

Hän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät tähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen näkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä hetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä omakseen.

Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.

Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.

Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä iltana näyttäytynyt.

Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa. Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.

Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään yksinäisyyttään ja pelkoaan.

Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.

Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan vihlova parkaisu.

Otus oli siellä!

Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa jälkeen.

Hänen järkensä järkkyi.

Ensimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä se sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin metsään.

Heikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen olisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa. Hän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen jännityksen.

Ajatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa kiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan se kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen jälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja ponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.

Hän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja, jotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä muistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui nyt sekin.

Tavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät hänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin saakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin kuutamoisessa, hämyisessä metsässä.

Aluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata kuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten hän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan toisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi pelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin tämän kammottavan metsän sydämeen.

Hitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen oivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa sen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun aikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki voimat.

Äkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka vastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä kohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen nielaissut.

Sen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus, ja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.

Takaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui vapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja virui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes hän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.

Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä, nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.

Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.

Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.

Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä oloja.

Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se, että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan järkeillyt johdonmukaisemmin.

Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä, ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä kuten lapsi takertuu uuteen leluun.

Palatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.

Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus, joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen juurtua hänen mieleensä.

Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.

Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.

Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.

Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.

Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa. Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten hän kääntyi katsomaan metsään.

Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon. Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle, joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.

Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä, jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.

Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä, siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.

Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.

Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta laajalle, kauniille ylängölle.

Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.

Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta. Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä, kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.

Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja — oli hänestä mahdoton.

Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten rakentamaa — mutta turhaan.

Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.

Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa, seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle tasangolle.

Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja mehiläiskennossa.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien ihmisolentojen asumuksia.

Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui arkana tähyilemään ympäristöään.

Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.

Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta, kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt jonkun olennon liikkuvan metsässä.

Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen otus.

TOINEN LUKU

Villi-ihmiset

Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama taljankappale.

Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.

Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.

Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.

Sitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.

Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä yhtä hirvittävää olentoa.

Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan kyetäkseen ajattelemaan.

Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti, ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.

Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä ollessaan Waldo oli innostava näky.

Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen, etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin kielekkeeltä toiselle.

Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen rajusti.

Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa, miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa millekään muulle kuin pelolle.

Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden, hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo Emerson kiskoi itseään ylöspäin.

Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä tavoittaa häntä nilkasta.

Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle kammottavasti luistavalta tangolta.

Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.

Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan. Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä. Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.

Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus: kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.

Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.

Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.

Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.

Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän suojattomaan kalloon.

Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.

Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki. Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä, takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.