Part 15

»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa. Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»

Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova, sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä alkeellisesti solmittua sopimusta.

»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»

»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso — jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»

»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole kuollut?»

»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»

»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin. Mutta entä sitten?»

»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»

»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»

«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat — jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta, kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa, puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»

Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara elää! Nadara elää!

Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.

»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»

»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet.»

»Mitä?» kiljaisi Thandar.

»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti, kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»

Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.

»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»

Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.

»Tuolla», virkkoi hän.

Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen menetetyn rakastettunsa.

Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta, sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka veisi hänet jonnekin.

Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi, että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?

Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon, jolla saisi veneen kyhätyksi.

Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia. Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof suinkin jaksoivat vetää.

Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla. Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve milloinkin vaati.

Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen, karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti siihen sen keinuessa veden pinnalla.

Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.

Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet pienen aluksensa onnistumiseen.

Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä. Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli täysi. Sitten he palasivat alukselle.

Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista, tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.

Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.

Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä, jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.

Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman kauan.

Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon harjalla kelluvaan veneeseen.

Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta. Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.

Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.

Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen. Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä varten.

Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.

Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.

KYMMENES LUKU

Pääkallonmetsästäjät

Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille. Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.

Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia. Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt niitä useita satoja.

Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.

Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen oli täytynyt edetä mittaamaton taival.

Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki. Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan. Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.

Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen saaliinhimoista susilaumaa.

Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.

Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa. Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä — oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui, pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.

Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle, jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto, että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin savupiiput ja torninhuiput.

Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa ruohikossa.

Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan, pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt — Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä keihäs.

Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä otuksen.

Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.

Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä tarkastamaan.

Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus — siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.

Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt melkein avuttomasta uhrista.

Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista, eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi — pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin puolieläintä.

Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta. Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle, ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.

Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.

Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.

Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.

Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle, jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he nähtävästi rakensivat.

Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.

Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia, japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen, jonka hengen Thandar oli pelastanut.

Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa kahakoidessaan raakalaisten kanssa.

Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet yhden vangiksi.