Part 14

Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä. Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen? Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.

Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut, uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella viidakkoon.

Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta, niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.

Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.

Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.

Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.

Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna. Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.

Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit. Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista miestä vaikka kuinka kauan.

Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa. Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden, viettävien kielekkeiden reunamilla.

Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut, mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet elävältä.

Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa, olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön teko suorastaan ihmeellinen.

Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin, sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan huomionsa häneen.

Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.

Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt. Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.

Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.

Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.

Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.

Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle, vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.

Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan, jota oli tullutkin.

Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä, että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat koristetut.

Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä. Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta, josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa kiertopolkua.

Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt edes merkkiäkään siitä.

Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle. Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.

Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi. Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita kallisarvoisia vesipisaroita.

Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä. Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.

Paljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs, jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.

Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta kertaa jokaisella kilometrillä.

Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.

Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin. Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.

Hän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja Thurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen parhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.

Myöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi edemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät he suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen perämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli kymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut nousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.

Joukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse, potki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä parangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja ähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen ja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui Stark uudelleen maahan.

Vihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti ulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa valkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri Nadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se virui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.

Nadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa ja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä välittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.

Päällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti se keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.

Samottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten joukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän saattoi vain sommitella arvailuja.

YHDEKSÄS LUKU

Veneen rakentaminen

Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta, alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut, muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet pitkäksi aikaa tiedottomaksi.

Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan kolhinut häntä säälimättömästi.

Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa, joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki oviaukon.

Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi, että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.

Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä, säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli ulkomaailmaan.

Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin paksulta.

Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen. Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.

Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan. Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.

Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen, olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.

Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa ihan tuntemattomiksi.

Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.

Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta hengissä.

Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta — elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.

Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa. Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen kimppuun.

Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola, ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla, jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.

Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.

Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa, karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui taistelemaan.

»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»

Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.

»Minä olen Thandar», vastasi hän.

Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.

»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa hänet hirveästä yksinäisyydestä.»

Roof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.

»Oletko yksin?» tiedusti hän.

»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua ja minua.»