Part 3

Hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja katsellessaan, miten päiväpaiste kisaili pensaissa ja lehvillä, tuntui hänestä kuin olisi kaikki hänen joustavuutensa äkkiä kadonnut hänen pienestä levottomasta ruumiistaan, ja lempeä suu sai väsyneen, surullisen ilmeen. Hän säpsähti loiskahdusta alhaalla lammikossa, ja kun hän kumartui eteenpäin, hän näki kultakalojen hyppivän korkealle vedenpinnan yli. Samassa silmänräpäyksessä hän oli täynnä elämää ja liikettä.

"Juki San on iso, häijy tyttö, joka voi unohtaa pienen kalan. Pikku kultakalat aina hyvin nälkäisiä aamulla. Täytyy kiirehtiä täyttämään niiden tyhjät vatsat; ne ovat jo hyvin ohuet."

Hän livahdutti sukkiin puetut jalkansa punotuista sisäkengistä ja pisti ne puutohveleihin. Sitten hän meni erään hyllyn luo ja otti kädentäyden riisikakkuja.

Veden kalvo kimalteli kullalta kalojen siinä parveillessa. Juki San murenteli kakkunsa ja katseli tarkkaavasti tuota liikkuvaa ryhmää. Sitten hän sanoi:

"Te olette hyvin ahneita kaloja. En koskaan voi täyttää isoja vatsojanne. Nyt täytyy poimia kukkia Merrit Sanin aamiaispöytään."

Hän tipsutti laakeiden, sammaltuneiden kivien ylitse pienoiskokoisin Fudshin ohi, missä asuu sen ihmeellisen jumaluusolennon henki, joka puhjetuttaa kasvit henkiin. Hetkiseksi hän pysähtyi muutamien uhkeiden krysanteemien eli päivänkukkien eteen ja katseli kauan nousevan auringon helakassa valossa välkkyviä "aamutähtiä". Vihdoin hän keksi syrjempänä kasvavassa pensaassa valkoisen ruusun, jonka sydän hehkui aivan punaisena.

Tyytyväisesti huudahtaen hän pisti kätensä okaitten joukkoon, mutta kun hän samalla ravisti pensasta, niin ihana purppurasiipinen perhonen putosi alas hänen jalkojensa juureen. Juki San, joka oli hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, lankesi nopeasti polvilleen, ottaen puolipaleltuneen hyönteisen lämpimiin kämmeniinsä.

"Ah, Tsho [Perhonen.] Tsho San", sanoi hän hyväillen, "eilispäivänä sinä olit iso ja vahva, tänään tunnet heikkoutta kylmässä. Se Puhurin Jaakko on kovin häijy poika... Sinä et saa kuolla, Tsho Tsho San! Ole kärsivällinen! Minä teen sinut lämpimäksi; minä annan sinulle uuden onnenpäivän."

Juki Sanin puukenkien kapse kajahteli hiljaisessa aamuilmassa kun hän riensi pienen kaarisillan ylin ja jatkoi kulkuaan kivikuvan luo lammikon toiselle puolelle. Yhdellä ainoalla otteella — niin keveällä, että se ei mitenkään voinut vahingoittaa hentoja, läpikuultavia siipiä — hän siirsi heränneen perhosen näppärästi armeliaisuudenjumalattaren leveälle otsalle.

Jyrkkänä vastakohtana tälle hiljaiselle näytelmälle kuultiin äkkiä jonkun tulevan portaita alas viheltäen amerikkalaisen laulun rytmikästä säveltä.

Silmänräpäyksen seisoi Juki San liikkumattomana ja painoi varovaisesti huulensa taitettua ruusua vasten. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin, ja hänen pienet _getansa_ kopisivat iloisesti kivillä.

"Heräävä päivä haluaa lausua Sisko Lumihiutaleelle kunnioittavan tervehdyksensä", huudahti Merrit, jonka pitkä vartalo täytti koko oviaukon.

Mutta Juki San ei suinkaan tahtonut, että hänet kohteliaisuudessa voitettaisiin. Hän laski käden kummallekin polvelleen ja kumarsi sitten suorassa kulmassa, samalla kun hän kiusoittelevan vakavasti ja juhlallisesti vastasi:

"_Ohajo, gozaimas' kjô wa joi o tenki_!" [Hyvää huomenta! Tänään on teidän kunniaksenne ihana ilma.]

Merrit tiesi, että hän tytön äidinkielen kohteliaisuusvivahduksissa ei vetänyt tälle vertaa. Mutta hän käytti huolellisesti jokaista tilaisuutta hänen ärsyttämiseensä, vain nähdäkseen hänen punehtuvan ja laskevan silmäluomensa alas, niin että pitkät ripset hipaisivat kuopikasta poskea. Nyt hän suoristautui korkeaksi, jäykäksi ja juhlalliseksi tytön viereen, valmiina nauttimaan mielikuvistaan.

"Kuulkaahan, Juki San, muuten myöskin Sisko Lumihiutaleeksi nimitetty, olkaa hyvä ja astukaa alas korskeilta ratsuiltanne ja puhukaa kiltisti englanninkieltä, jotta minunlaiseni pieni poikakin teitä ymmärtää."

"Teidänlaisenne pieni poika", nauroi hän, "teidänlaisenne pieni poika! Merrit San hän niin pitkä, että kun hän tekee japanilainen kumarrus, hän tulee alas korkean päältä kuin mahtava bambupuu — kas näin!"

Tyttö ojensi kätensä päänsä yli ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes sormenpäät koskettivat maata. Yhä tässä asennossa kiersi hän päätänsä, niin että hänen kirkkaat, veitikkamaiset silmänsä katsoivat suoraan Merritin silmiin.

Nuorukainen kohotti lystikkäästi kulmakarvojaan.

"Kuulehan, Juki San, sinusta näkyy tulevan keimaileva koketti!"

Juki suoristausi äkkiä ja huudahti iloisesti naurahtaen:

"Minäkö kroketti? Ei, ei! Kroketit ovat kanan poikapyörylöitä. Ne kelpaa syötäviksi. Minä ei syötävää!"

Merrit nauroi ääneensä ihastuksesta, mutta sitten hän kävi vakavaksi.

"Ei, Juki San, sinusta ei koskaan tule keimailijatarta! Sinä pysyt samana herttaisena pikkutyttönä ja sinusta tulee oivallinen vaimo sille komealle kapteeni Saitolle, jolla on kultanauhoja ja muita helyjä. — Mutta miten on aamiaisen laita? Tietänet, että juna lähtee tunnin päästä, ja ellet nyt pian anna minulle jotakin korkea-arvoiseen vatsaani sullottavaa, täytyy minun tosiaankin syödä sinut!"

Peljästystä teeskennellen toi Juki kiireesti toisesta huoneesta pienen pöydän ja tarjoili hänelle aivan näppäränä paistettua kalaa ja höyryävää lientä. Pienessä japanilaisessa talossa ei ollut saatavissa tuolia, joten Merrit sai istua lattialla, mutta hän söi omalla veitsellään ja haarukallaan — selvä todistus hänen taitamattomuudestaan ruokailupuikkojen käyttämisessä.

"Hei", huudahti hän äkkiä, kohottaen pitkävartista ruusua, "mistä olet keksinyt tämän kaunokaisen?"

"Minä löysin sen nenälläni", vastasi Juki. "Tiedätkö, miksi sillä on punainen sydän? Niin, — kauan sitten kaikkein kaunein prinsessa rakastanut väärä mies. Buddha hyvin vihainen. Muutti hänet punainen ruusu. Sydän jäi punainen lempeästä rakkaudesta, joka asuu siellä."

"Kas vain! Teidän Buddhanne on varmaan hyvin ankara, vanha herra!" huudahti Merrit.

Juki San lopetti hetkiseksi riisin sekoittamisen kulhossa ja katsahti häneen vakavasti.

"Tunnetko sinä Jumalan, Merrit San?"

"Tunnenko Jumalan?" toisti nuorukainen hiukan hämillään naurahtaen.

"Niin, kristittyjen Jumalan, jota täytyy rakastaa ja rakastaa ja jota ei kukaan sentään saa nähdä ennenkuin kuolee. Tiedäthän, Merrit San?"

Sitten hän jatkoi vakavana hiljennetyllä äänellä:

"Uskooko sinä, että kristittyjen Jumala on parempi kuin Buddha japanilaiselle tytölle?"

Hetkisen tunsi Merrit San olevansa niin hämillään, että kuuma veri nousi hänen ohimoihinsa. Hän ei ollut tottunut esiintymään hengellisenä neuvonantajana, ja hänen asemansa kävi hiukan tukalaksi.

Etsien sanoja teki hän epätoivoisen ponnistuksen:

"Minä... minä... pelkään, etten ole tästä asiasta oikein selvillä. Mutta se on toki aivan varmaa, Juki San, että kristittyjen Jumala menee mukiin. Ihmiselle ei voi käydä hullusti, jos turvautuu häneen."

Hän änkytti kuin nolostunut koulupoika, mutta haastoi rohkeasti edelleen:

"Kun kaikki näyttää pimeimmältä ja kun luulee, että kaikki on mennyttä, silloin sen huomaa. Minä tiedän sen. Olen itse kokenut. On suuri häpeä, etten sitä useammin ajattele."

"Sinä uskoo, että hän on parempi minullekin?" tivasi Juki San yhä epäröiden.

"Siitä olen varma", sanoi Merrit vakuuttavasti: "Annan siitä sanani. Älä sitä unohda."

"Minä ei unohda", vastasi tyttö.

* * * * *

Veräjän rasahdus ja ulkoa kuuluva huuto ilmoittivat matkatavaroita noutamaan saapuvan dshinrikishan-kuljettajan tulon.

Merrit jätti aamiaisensa puoliväliin.

"Totisesti! Olin melkein unohtanut, että tämä on viimeinen ateriani Sisko Lumihiutaleen luona. Ajattelehan, että vanha ikävä tehtäväni nyt on lopussa ja että pian olen matkalla maapallon toiselle puolen!"

"Sinä kaipaa sinne?" kysyi Juki. "Äiti San ei siellä enää." — Kun hän näki varjon häilähtävän nuorukaisen kasvoille, hän laski kätösensä osaaottavasti hänen käsivarrelleen.

"Minä tuntee suru sinun takia", sanoi hän vakavana ja jatkoi nopeasti:

"Toiselle puolen! Niin, minä tiedän; siellä on kaunis 'Merika. Maailman suurimmat laivat keinuvat meren yli Hatobaan. Merrit San, iso ja pitkä, seisoo laivan kokassa ja katsoo yli kaiken kansan. Sitten huutaa 'hurraa!' Hyvin, hyvin iloinen. Hän näkee taulun kaunis tyttö odottamassa häntä?"

Vastausta vuottamatta hän senjälkeen avasi oven ja kutsui sisään vanhempansa, joiden ei koskaan ollut tapana näyttäytyä ennenkuin Merrit San oli syönyt aamiaisensa.

"Kiirehtikää", huusi hän, "jotta voimme lausua vieraallemme arvokkaat jäähyväiset?"

* * * * *

Kadulle viettävällä pienellä pihalla seisoi miehiä tavarakärryineen ja dshinrikishoineen valmiina kuljettamaan Merritiä asemalle. Juki valvoi huolellisesti erinäisten laatikkojen ja matkalaukkujen sijoittamista ja järjesti vanhempansa seisomaan niin, että heidän matkustavalle vieraalleen osoitettiin mahdollisimman suurta kunnioitusta.

Kun Merrit tuli majasta ja kumartui ottamaan oven ulkopuolelle asetetut kenkänsä, Juki riensi esille innokkaana auttamaan häntä viimeiseen asti. Mutta Merrit pidätti häntä leikillisesti.

"Ole varuillasi, Juki San, älä tule liian lähelle! Jos sattuisit putoamaan jompaankumpaan noista kapineista, niin olisit iäksi mennyttä, ja peloittava mr. Saito kehoittaisi minua hakkaamaan pääni poikki?"

Juki San nauroi ja tasoitteli pieluksia dshinrikiskassa, samalla kun hän antoi kyyditsijälle tarkkoja määräyksiä.

Merrit oli säteilevällä tuulella ja kiitti niin imartelevin sanoin, että Juki San tuskin voi pidättyä häntä keskeyttämästä. Lopuksi hän kehoitti perhettä kaikkine sukulaisineen tulemaan Amerikkaan häntä tervehtimään.

Kun hänen oli sanottava hyvästi Juki Sanille, hän ojensi hänelle kätensä, ja aivan hämillään tästä tavattomasta juhlamenosta tyttö laski oman kätösensä kylmänä ja jäykkänä hänen kouraansa. Nuori mies katsoi häneen korkeudestaan ja tunsi sydämensä sykähtävän lämpimästi, kun hän ajatteli kaikkia hänen hienoja, pieniä kohteliaisuuksiaan.

"Hyvästi, pikku Lumihiutale", sanoi hän vihdoin; "en milloinkaan unohda sinua ja Japania".

Juki veti kätensä pois ja katsahti häneen kysyvästi:

"Joskus sinä tuleeko takaisin?"

"En, Juki San", vastasi Merrit noustessaan dshinrikishaan; "sinä tiedät, että pian saan oman pienen kodin, jonka eteen voin puuhata ja ponnistella. Minulle tulee lähivuosina paljon hommaa, joten en luule voivani palata tänne."

Juki San näki kuin unessa, miten miehet kohensivat hattujaan ja vetivät hihnoista valjastuessaan pienten ajopelien eteen. Hän kumarsi konemaisesti muiden tapaan, mutta ei yhtynyt näiden _sajônara-huutoon_. [Sajô-nara merkitsee: hyvästi!]

Hän näki, kuinka pyörät nopeasti vierivät tiellä ja kuinka Metrit San kadunkulmassa iloisesti heilutti hattuaan ja huudahteli omalla kielellään:

"Hyvästi, Juki San! Jumala siunatkoon sinua!"

Tyttö seisoi kauan paikoillaan, tuijottaen tyhjään veräjään. Alahuuli vapisi kuin yksinäisen säikähtyneen lapsen, ja hänen täytyi puraista siihen saadakseen sen asettumaan.

"Mutta Juki", kuuli hän äidin huutavan, "joku häijy henki on tahtonut tehdä sinulle pahaa! Sinulla on veripisara huulessasi!"

Juki pyyhkäisi suutansa keveästi toisella kädellään ja vastasi hilpeästi, että joku pieni punarintasatakieli kaiketi oli ollut varastamassa kirsikan. Mutta itsekseen hän kuiskasi:

"Sydämeni vuotaa verta yksinäisyydestä. Hän ei tule milloinkaan takaisin."

V. SAITO SAN.

Joukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä vierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet ja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti itsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain päättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus.

Avioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut suostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen taloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen erityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet välinpitämättömäksi ja kylmäksi.

Hän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita, ja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito Sanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista vastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi vain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä vastaan.

Kun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin valmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi nuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä oli _rakastanut_ miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän muisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen nuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän ei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa sellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen välitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo vähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää näyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta.

Hän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka säteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä nukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja etsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha, paitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään.

"Oi, sensei", mutisi hän värisevin huulin, "sillä kertaa pilkkasin rakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut ymmärryksen."

* * * * *

Juki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen vierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut olla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu helpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle. Vihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta valmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta oli vertauskuvana pitkästä avioliitosta.

Hänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli lakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän lämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut pienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana korvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo.

Pihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon. Juki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä rientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa. Itse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme silmissä.

Hän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä ihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi hänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa lupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja autuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi turhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään.

Äidin kehoituksesta hän sitten työnsi kaihtimen syrjään ja tervehti vierasta syvällä, miellyttävällä kumarruksella. — Vallitsevat tavat kielsivät häntä ottamasta mitään osaa keskusteluun. Hän puuhaili teen tarjoilussa ja kuunteli samalla, kuinka Saito San kuvaili tapauksia värikkäästä hovielämästä ja kertoi seikkailuistaan viime sodassa. Kun kaikki tavanmukaiset keskusteluaiheet olivat läpikäydyt ja vieras sanonut hyvästi, Jukin muistiin oli jäänyt heikko kuva pienestä keski-ikäisestä miehestä, jolla oli kokonainen rivi kunniarahoja rinnassa ja joka oli katsellut häntä ystävällisillä vakavilla silmillä.

Vasta vaatimattoman ilta-aterian jälkeen hän sai tilaisuutta hiipiä pieneen ylikerran suojaan, jossa Merrit San kahden viimeksikuluneen kuukauden ajan oli asunut. Siellä ei vielä ollut mitään muutettu, sillä hänen vanhan äitinsä mielestä lakaistiin onni talosta, jos heti riennettiin poistamaan kaikki vieraan jättämät jäljet.

Juki meni sisälle. Iso syksyn kuu, jonka lempeä, epämääräinen valo tunki sisään shodshista sai hänet muistuttamaan aavetta. Puolihämärässä keksi hän pienessä huoneessa kaikenlaisia muistoja sen äskeisestä asukkaasta. Hyljätty nenäliina riippui naulassa seinällä, ja puoliväliin poltettu sikari oli pöydällä kuihtuneen, valkoisen ruusun vieressä.

Ulkoa puutarhasta kaikuivat yölinnun vienonsurulliset houkuttelut valittaville kerrannoineen. Juki Sanista tuntui se hänen oman yksinäisyytensä ilmaisulta ja hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen vuoteen ääressä. Näin virui hän kauan, antautuen ylivoimaisen surunsa valtaan kuin pieni lintu, joka turhaan runtelee siipiänsä kohtalon häkin ristikoihin, Vihdoin hän ojensi käsivartensa ja sattui koskettamaan pientä esinettä pieluksen alla. Hän vei sen kuutamoon ja huomasi, että se oli pieni nahkakantinen muistikirja. Ensin hän tuijotti kummastuneena muutamiin omituisiin merkkeihin ensimäisellä sivulla, ja sitten keksi takakannessa pienoisen lokeron, ottaen sieltä esille valokuvan, joka ei häntä kummastuttanut eikä hämmästyttänyt.

Se oli sama tyttö, josta Merrit oli puhunut — tyttö, jonka luo hän niin riemukkaana oli palannut.

Kasvot säteilivät elämää ja onnea ja hymyilevät silmät katsoivat Juki Sania suoraan silmiin niin rehellisesti ja lämpimästi, että hänen täytyi hymyillä takaisin ja varovaisesti painaa korttia hehkuvaa poskeansa vasten.

Hän piti sitä hetkisen edessään, katsellen tarkkaavasti jokaista piirrettä puvussa ja kasvoissa. Sitten hän pisti sen takaisin poimuun ja kuiskasi hiljaa:

"Hän rakastaa sinua paljon, paljon. Sinä tuotat hänelle onnea. Minä suljen sinut sydämeeni."

Kirjan seljässä tavasi hän kokoon kultakirjaimilla merkityn sanan "DIARY" [Päiväkirja]. Hetkisen mietittyään hän muisti, missä oli tuon sanan ennen nähnyt. Hänen nuorella amerikkalaisella opettajattarellansa oli ollut tapana kirjoitella samallaiseen kirjaan, ja kun Juki kerran oli kysynyt, mitä "Diary" tarkoitti, oli hän vastannut, että se kirja oli hänen paras ystävänsä, jolle hän kertoi kaikki salaisuutensa.

Hetkisen seisoi Juki San käännellen kirjaa kädessään. Sitten hän sanoi:

"Diary! Minäkin tahdon kirjoittaa diaryn. Minä kerron sille kaikki ajatukseni, Minä kerron sille kaikki salaisuuteni. Ehkä sydämeni sitten tuntuu vähemmän yksinäiseltä."

VI. JUKI SANIN PÄIVÄKIRJA.

Amerikan sensei sanoi pieni kirja paraaksi ystäväksi. Juki San uskoo surun kuorma pienelle kirjalle, jonka selkään on kultakirjaimilla painettu "Diary". Pieni kirja ei koskaan kerro sydämen salaisuus.

Minä kirjoitan Merrit Sanille, mutta hänen silmä koskaan ei saa lukea. Minun sydän tahtoo puhua hänen sydämelleen lystikkäällä Amerikan kielellä, jota hän ymmärtää.

Hyvin paha, kun japanilainen tyttö rakastaa mies. Hoitaa miehen äiti ja miehen talo. Hyvin paha sanoa rakkautta, kun hän menee miehen kanssa naimisiin. Merrit San sanonut: "Amerikan tyttö osaa puhua rakkaus silmillä, jos huuli ujo." Japanilainen tyttö kätkee silmät pienen verhon takana, kun mies tulee. Ei katso ulos yhtään ollenkaan. Ei saa nähdä, ei saa kuulla, ei saa puhua rakkautta.

Pieni kirja näkee minun sydän joka päivä.

Minun onnellinen aika poissa. Kukkaset puhkee taas, linnut tulee takaisin. Missä minä tapaan Merrit San? Juki San surullinen ja yksinään. Ei voi löytää häntä mistään tällä pitkällä saarella. Jukin sydän ei voi puhua sanoja, mutta ei koskaan, ei koskaan hän unohda hänen ystävällisyys.

Iso lamppu Merrit Sanin pöydällä ei koskaan enää valaise minulle niin kirkkaasti. Se tekee minun ruumis pieneksi, lystikkääksi, käyräksi varjoksi shodshilla. Merrit Sanista jää aina iso, voimakas, musta varjokuva. Viime iltana minä näki iso kuu katsovan alas vuoren yli. Minä menee puutarhaan ja ajattelee: Kun minä ensi kerran seison tuolla, niin Merrit San kaukana poissa on. Lamppu ehkä vielä kiilustaa shodshin läpi, mutta ei Merrit Sanin sytyttämä. Se ajatus saa minun sydän kivistämään.

Koko Japani on muutettu. Kaikki, mitä minä näkee ja kuulee, panee minut ajatteleen häntä. Vain niitä ajatuksia ei koskaan voi muuttua, ne kasvaa, tulee useampia, minä aina kalpaan häntä. Minun sydän puhuu monta rakkauden sanaa Merrit Sanille. Minun silmät ei uskalla se tehdä.

Pieni kirja, varjele arasti minun salaisuutta!

* * * * *

Kaiken päivää sade putoo virtana puutarhaan. Se varastaa kukan suloisuus; minun sydän on yksinäisyydestä kostea. Viime sadepäivänä Merrit San opetti minulle paljo enemmän englanninkieltä. Nauroi paljon, kun minä luki englannin sanat minun japanilaisella tavalla. Sanoi: "Ah, Juki San, sinä olet hyvin lystikäs pieni tyttö!"

Minä sitten opetti hänet pelaamaan _go bania_ ja näytti, kuinka muuttaa musta nappula ja valkoinen nappula, mutta hän sai pää kipeä. Hän koetti pitkä, pitkä aika. Sitten hän ravisti isoa kättä ja sanoi:

"Sinä olet lyönyt minut, pikku sisar; olet totisesti saanut minut kiinni!"

Minä nauroi, mutta ajatteli monta ajatusta. _Minä_ ei ole "lyönyt" Merrit Sania, ja tyttö, jolla on nauravat silmät, sehän on "saanut" hänet iäksi. Minä ei oikein ymmärrä ihmeellistä Amerikan kieltä.

Merrit San usein nimitti minua pikku sisar ja sanoi, että minun sielu on yhtä valkoinen kuin minun nimi. Mikä _on_ minun sielu? Ehkä se olla henki, joka nyt jättänyt minun ruumis ja leijailee ison meren yli suojellakseen Merrit Sanin matkaa. Minä aina kätkee se valkoinen ja puhdas henki, niin Merrit San tahtoo nimittää minua Sisko Lumihiutale.

Kerran minä otti Merrit San mukaan hyvin vanhaan temppeliin. Aurinko paistoi, suuri ja kiiltävä; se pani kaikki lehti tanssimaan ilosta. Vihreä sisilisko nukkumassa temppelin portailla ja iso mesimehiläinen lauloi lauluja. Iloa kaikkialla. Minun jalat hyvin keveät; ne tuskin kosketti maata.

Minä menin sisään temppeli. Minulla kiiru sanoa Amidalle lyhyt, pieni rukous. Kun minä tuli takaisin, Merrit San sanoi:

"Kuule, Juki San, et sinä juuri tuhlaa aikaa rukouksiin! Sinun täytyy tehdä parannus; muutoin se vanha herrasmies voi sinuun suuttua."

Minä vastasin: "Ensi kerralla minä uhraan hänelle rahaa ja tekee suuri pilvi suitsutuksesta."

Hän sanoi: "Sinä olet sentään kiltti tyttö, Juki San."

Aivan temppelin vieressä seisoo pieni bambupuu, ja sillä olla niin kaunis elämäntarina. Hyvä Jumala kerta oikein piti tästä puusta, ja hän tahtoi suojella suloinen rakkaus. Hän opetti ihmiset taivuttaa alas kaksi bambunoksaa, panna niille miehen ja naisen nimi ja kiinnittää ne yhteen pitkällä orjantappurapiikillä. Sitten tehdä syvä kumarrus, ja sydämen suloinen toivomus pian tulee tosi.

Merrit San taivutti alas kaksi korkeaa bambunoksa. Hän ei voinu tuntea minun ajatukset, ja minä toivoi minulle ja hänelle sitoa side lujasti kiinni.

Suloinen toivomus minun sydämessä ei koskaan tule tosi; senvuoksi sydän surullinen.

* * * * *

Miten minä osaa tehdä levottomus keveämpi? Tänään minä menee temppeli kysymään Buddhalta. Hän ei koskaan sano mitään. Hän ainoastaan katsoo kauas, kauas, kauas pois — suuri meri yli. Hän ei yhtään välitä, vaikka minun sydän itkee niin, että kimonon hihat tulevat märkä. Se kristittyjen Jumala minä ei ollenkaan voi nähdä. Merrit San sanoi hänen olla kaikkialla ja aina kuunnella surun ääni. Minä ei voi saada häntä kuuntelemaan, vaikka minä rukoilee rukous kovalla äänellä.

Buddha ruma, häijy, vanha jumala! Ehkä hän tulee vihainen, kun näkee kaunis japanilainen tyttö niin usein tekevän hänelle syvä kumarrus.

Minä uskoo kristittyjen Jumala olla parempi kuin Buddha, sillä Merrit San on sanonut hän on luonut kaikki todellisesti. Hän luonut minut, hän luonut suloinen rakkaus. Ehkä niin mahtava jumala kerran saa tietää, kuinka pieni japanilainen tyttö tuntee omassa sydämessä, ja lähettää sinne suuri rauha.