Part 2

Hänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta posliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu pienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä, että tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä ja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin täydellisen kappaleen.

Vielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä maalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja niitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä, että niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai Juki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi kuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet taputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat esiin päänsä.

Hän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä leikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki sallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita.

Kaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti liikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten merkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt omiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti, kunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä asiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi Juki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan? Siis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen tuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella.

* * * * *

Bambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko suudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi kulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet olivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset isossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi ne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi kadonnutta.

Sisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen väsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli pientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn alta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen, koettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa liikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi verhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen ja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet pistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi pikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti.

Yölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi varjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille paperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille, kun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen.

Hän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: "Lapseni, lapseni, lapseni!"

Lepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne näyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin niistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan selvään virkkoivat: "Ole kiltti!"

Tähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta äiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen lastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää:

Nuku, pieni, nuku! linnut jo lepää; yölamppu palaa pajupuiden alla: äitisi valvoo. Nuku, pieni, nuku!

III. KAHTATOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.

Kaksitoista kertaa oli tuuli varistanut luumupuiden valkoiset kukat, ja Juki San [Arvonimeä "tshan" käytetään lapsista, mutta niiden täysikasvuisiksi tultua liitetään nimen jälkeen "san". Tekijä.] oli nyt nuori neitonen ja astumassa aikuisten maailmaan, sen suruihin ja huoliin.

Vaikka häntä ilmeisesti saattoi pitää myöhempänä painoksena entisten päivien hemmotellusta, vilkastunteisesta ja onnellisesta tytöstä, hänen silmänsä saivat usein huolestuneen ilmeen, sillä hänen oli taisteltava ankaraa taistelua estääkseen vanhempiansa joutumasta mihinkään kosketukseen päivä päivältä lisääntyvän köyhyyden kanssa.

Kolmen vuoden ajan nämä olivat herkeämättä työskennelleet ja ponnistelleet pitääkseen häntä englantilaisessa lähetyskoulussa, jossa hän sai parhaan kasvatuksen, mitä maassa silloin oli tytöille tarjolla.

Kun hän vihdoin tuli takaisin pitkän kahnauksen jälkeen vieraiden ihmisten ja vieraan kielen kanssa, oli päivänselvää, että hän ryhtyi täyttämään kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka saattoivat tulla ainoan tyttären osaksi ylhäisessä, köyhtyneessä perheessä.

Isä oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja luopui nyt kokonaan olemassaolon taistelusta. Hän oli aina ollut hurskas buddhalainen ja antautui yhä täydellisemmin rukoukseen ja mietiskelyyn valmistuakseen Nirvanaan. Äiti oli kaiken ikänsä elänyt toisen johdossa ja tunsi nyt itsensä aivan kykenemättömäksi toimimaan omin päin, jonka vuoksi hän perin avuttomana kääntyi Juki Sanin puoleen.

Tämä oli raskas kuorma nuorten hartiain kannettavaksi, ja kun yö tuli, se tapasi hänet usein hiljaa valvomassa ja mietiskelemässä vaikeata kysymystä, miten vähäiset vaatimukset voitaisiin tyydyttää vieläkin pienemmillä tuloilla.

Hän oli lähetyskoulussa oppinut kaikenlaista, osasi lukea ja kirjoittaa huonoa englanninkieltä ja lopettaa kertomataulun nopeammin kuin kukaan muu. Hän oli syventynyt pukeutumistaidon mutkikkaimpiinkin salaisuuksiin, ja jos hänellä oli hyvin runsaasti aikaa käytettävänään, hän saattoi soittaa uruilla kolme erilaista virrensäveltä.

Kaikki nämä taidot olivat kuitenkin hyvin vähäksi hyödyksi, kun oli saatava isän eläke riittämään edes hiukkasen yli pienen talouden vaatimattomien tarpeiden.

Hänelle oli kerrottu ihmeellisiä juttuja vieraasta maasta, joka sijaitsi kaukana hänen kotisaarestaan ja jossa säätyläisperheiden tyttäret voivat hankkia itselleen työtä ulkona monirientoisessa maailmassa. Kovin hän oli hämmästynyt heidän rohkeuttaan ja ihmetellyt kansan tapoja, jotka sellaista sallivat! Samalla hän sentään hiukan kadehtikin heidän vapauttaan ja huokaili raudankovan sovinnaisuuden kahleissa, joka kielsi häntä jättämästä isänkotia, kunnes vanhemmat olivat järjestäneet hänen avioliittonsa — jokaisen japanilaisen naisen välttämätön kohtalo. Yksinomaan tämän vuoksi oli hänelle niin huolellisesti opetettu kaikenlaisia talousaskareita ja seurustelun taitoa. Hänen kasvatuksensa tarkoituksena oli hänen syntymästään asti ollut kehittää hänet kykeneväksi kerran sulostuttamaan puolison elämää ja tekemään tämän koti iloiseksi ja miellyttäväksi.

Päivä päivältä kävi olemassaolon taistelu vaikeammaksi ja Juki San ponnisteli nuoren ihmisen tarmolla ja pelottomuudella. Ilakoiden ja leikkiä laskien hän tarjoili vanhemmilleen näiden vaatimattoman aterian, alati kehoittaen heitä nauttimaan sitä, mitä hän muka kuvitteli suureksi juhla-ateriaksi, mutta jonka hankkimiseksi hänen ehkä oli täytynyt uhrata joku perheen vanhoista muistoesineistä. Hän käänsi varsin näppärästi riisisangon niin, että he eivät voineet nähdä sen niukkaa sisältöä, ja kaatoi kuuman veden juhlallisesti heidän maljakoihinsa vakuuttaen, että mikään _sake_ [japanilainen riisiviini.] ei voinut maistua niin oivalliselta kuin tämä. Hänen päätöksensä pitää heidät onnellisessa tietämättömyydessä asiain tilasta pakoitti hänet äärimmäisiin ponnistuksiin, mutta se oli aivan yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa, ja velvollisuus oli ainoa uskonto, josta Juki San tunsi itsensä täysin varmaksi.

Mutta eräänä päivänä sattui jotakin merkillistä tässä pienessä kodissa. Isä kutsui tyttärensä luokseen ja kertoi juhlallisesti, että oli päätetty avioliitto hänen ja Saito Sanin välillä. Viimemainittu oli varakas upseeri keisarin hovissa. Juki kumarsi päänsä mattoon ja kiitti jumalia. Nyt saisivat hänen vanhempansa viettää loput päivänsä loistossa ja yltäkylläisyydessä.

Saito San oli vain etäinen utukuva, jota hänen koko vastaisen elämänsä aikana oli toteltava ja jonka koti hänen oli pidettävä järjestyksessä. Mutta hän toi mukanaan toivotun avun, ja tytön ajatukset uhkuivat kiitollisuutta. Nyt, kun köyhyyden painostava kuorma oli nostettu hänen hartioiltaan, pääsi nuoruuden ilo oikeuksiinsa ja koko hänen olentonsa säteili ihastusta.

Useita kertoja tätä ennen hänen isänsä oli saanut naimatarjouksia tyttärelleen, sillä huhu tämän kauneudesta ja lapsellisesta hellyydestä vanhempiansa kohtaan oli levinnyt laajalle. Mutta isä oli kateellisesti vartioinut aarrettaan ja antoi suostumuksensa vasta sitten, kun tehtiin tarjous, joka vastasi hänen entistä arvoansa ja asemaansa.

Kun hän nyt näki tyttärensä hehkuvat posket ja onnellisen ilmeen hänen silmissään, hän laski kätensä tytön pään päälle ja antoi hänelle siunauksensa.

Kun Juki jäi yksikseen, hän taputti käsiänsä riemusta. "Tehdä onnelliseksi kuin Amerikan sensei", kuiskasi hän. "Hei, hei! Nyt saan sanoa huolilleni hyvästi;" ja sitten hän kiirehti pois, kantamaan kiitosuhriansa kotijumalille.

Kun isä oli tehnyt alkuvalmistukset avioliittoa varten ja antanut vaimonsa toimeksi perheen vanhojen arvoesineiden myynnin, jotta rikkaan puolison taloon joutuvalle tyttärelle voitaisiin hankkia sopivat kapiot, hän palasi piippunsa ääreen ja mietiskelyihinsä.

Juki San ja hänen äitinsä nousivat auringon mukana, toimittivat tavalliset askareensa, ompelivat ja kirjasivat leikkiä laskien ja laulaen. Kestetyt murheet olivat unohdetut, eivätkä he huolineet surra tulevaisuutta.

* * * * *

Eräänä aamuna vain muutamia viikkoja senjälkeen, kun avioliitto oli päätetty, Juki kuuli postimiehen huutavan, ja kun hän riensi häntä vastaan, ojensi hän tytölle kummallisen kirjeen. Kuori oli valkoinen ja nelikulmainen, ja pitkittäin [japanilaiset kirjaimet juoksutetaan pystysuoraan ylhäältä alas.] oli siihen oivallisella englanninkielellä piirretty hänen nimensä ja osoitteensa. Hän käänteli sitä ihmeissään sormiensa välissä ja mursi vihdoin sinetin.

Ison rakennuksen kuva ylinnä paperilla kiinnitti siihen määrin hänen huomionsa, että kului pitkä aika ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi sisältöön. Allekirjoitus ja ne yksityiset sanat, jotka hänelle ensi lukemalla selvisivät, saivat hänet huudahtamaan ilosta ja hämmästyksestä.

"Kah, se on siltä lystikkäältä pojalta, joka kerran löi minua sormille kauan aikaa sitten. Hän tahtoo tulla luoksemme asumaan! Kas sitä!"

Ketään muita ei ollut saapuvilla kuulemassa kuin hänen oma onnellinen itsensä. Hän ojensihe lattialle, pienet, hehkuvat kasvot käsien varassa, levitti kirjeen eteensä ja alkoi ääneensä lukea sitä:

"Jokohamassa.

Miss Juki luuje —

Paras miss luuje!

Tokkohan enää muistatte erästä amerikkalaista poikaa, joka kerran aikaisimpina lapsuusvuosinanne sattui häiritsemään suunnitelmianne erääseen kissaan nähden?

Itse muistan tapauksen varsin hyvin ja samaten ne pienet hauskat retkeilyt luonnon helmaan, joita te, äitini ja minä sitten yhdessä teimme.

Toivoakseni ette kuitenkaan ole minua unohtanut, sillä nyt aijon juuri käyttää oikeuksiani yllämainitun taistelun voittajana pyytääkseni teiltä erästä suosiota. Hallitukseni on nimittäin lähettänyt minut teidän maahanne tärkeässä asiassa, ja kun huomasin, ettei ollut mitään majataloa tulevan toiminta-alueeni lähettyvillä, kirjoitin samaan kouluun, missä muutamia vuosia sitten oleskelin äitini kanssa, tiedustellen sellaista perhettä, joka ystävällisesti tahtoisi ottaa minut pariksi kuukaudeksi luokseen asumaan.

Omituista kyllä, ilmoitettiin minulle isänne nimi ja osoite, ja kun kirjeessä vielä mainittiin, että perheen ainoan tyttären nimi oli Juki San ja että hän osasi puhua ja kirjoittaa englanninkieltä, johtui heti mieleeni pieni 'Sisko Lumihiutale' menneiltä ajoilta.

Suostuisikohan isänne todellakin ottamaan minut luoksenne pariksi kuukaudeksi, jos lupaan käyttäytyä oikein hyvin ja tyytyä mahdollisimman pieneen tilaan? Jos niin luulette, ehkä tahdotte olla hyvä ja sähköttää minulle tänne Jokohamaan, niin tulen suoraan sinne.

Toivon pian näkeväni teidät jälleen!

Vanha ystävänne Richard Merrit."

Juki San tavaili kirjeen läpi ja koetti turhaan selvitellä kaikkia noita vieraita sanoja. Se oli epäilemättä englanninkieltä, mutta aivan toisenlaista kuin se englanninkieli, mitä hän oli tottunut kuulemaan. Hänen täytyi juosta noutamaan pieni sanakirjansa ja sitten hän lause lauseelta tutki sisällön selväksi.

Niin, kyllä hän muisti tuon pojan! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät, jotka osasivat nauraa, ja hän oli iso, iso poika, joka usein oli kantanut häntä olallaan!

Juki piti kokoonkäännettyä kirjettä varovaisesti molemmilla käsillään ja vaipui iloiseen odotukseen. Ulkomaalainen vieras tulisi kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi hänen kotiinsa asumaan; sitten joutuisi hän naimisiin, saisi käyttää kaikkein hienointa kimonoansa ja antaa kauniita lahjoja vanhemmilleen.

Buddha huolehti hänestä todellakin! Aina siitä asti, kun hän oli palannut lähetyskoulusta, hän oli tuntenut siinä suhteessa epäilystä! Sillä hänestä oli näyttänyt siltä, ettei Jumala koskaan kuullut hänen rukouksiaan, vaikka hän rukoili häntä yöt päivät. Kaiketi hän oli odottanut, antaakseen hänelle kaiken tämän onnen yhdellä kertaa. — Hän oli hyvä, ystävällinen ja ajatteleva jumala. Huomenna, ennenkuin nouseva aurinko ehtisi kullata ison pinjapuun vuorella, hän menisi temppeliin sanomaan sen hänelle.

Juki Sanin vanhemmat suostuivat kernaasti tyttärensä pyyntöön ja iloitsivat voidessaan valmistaa hänelle huvia. Sitäpaitsi tulisivat muukalaisen maksamat rahat mieluisaksi lisäksi myötäjäisiin.

Kihlaus oli heille yhtä sitova kuin avioliitto, eivätkä nämä vaatimattomat ihmiset olleet kuulleet puhuttavankaan, että nuori sydän voi joskus tehdä kapinan perinnäistapoja ja sovinnaisia sääntöjä vastaan sekä kulkea omaa tietänsä. Lapsi toivoi vieraan tulevan, ja kun he muuten niin harvoin voivat hankkia hänelle huvia, he tietysti olivat valmiit noudattamaan hänen tahtoaan.

Vastaussähkösanoman lähettäminen oli seuraava jännittävä tapaus. Juki San kirjoitti nuo muutamat sanat viidellä eri tavalla ja huomasi, että kun oli saatava kokoon englantilainen lause, hänen kielensä oli paljoa taitavampi kuin hänen sormensa. Vihdoin hänen onnistui suurilla ponnistuksilla kirjoittaa:

"Tarjoan teille koko taloni. Todellinen ystävänne Juki."

Sitten ravisti hän päätään ja yritti uudestaan:

"Sydämeni toivottaa teidät tervetulleeksi. Juki."

Tämäkään ei oikein vastannut hänen korkeita vaatimuksiaan, ja lopuksi hän päätti sähköttää seuraavat kolme sanaa, joiden sisällöstä hän ainakin oli varma:

"Tehkää hyvin, tulkaa."

* * * * *

Lähinnä seuraava aika meni kokonaan innokkaihin valmistuksiin. Ei ollut helppoa tehdä kaikkea niin hauskaksi ja mukavaksi kuin sellaisen kunnioitetun vieraan läsnäolo vaati, ja Juki San sai pinnistää kekseliäitä aivojaan äärimmäiseen asti. Mutta hän käytti päätänsä ja käsiänsä iloisella, uupumattomalla tarmolla — asetti raskaan pronssisen _hibatshin_ eli hehkupannun maton mustaksi palaneelle reiälle, pingoitti uutta riisipaperia _shodshin_ puupuitteisiin ja ripusti hauska-aiheisen _hakemonon_ niille kohdille seinissä, missä muurisavi oli murennut. Hän liehui talon toisesta päästä toiseen, nauroi ja puuhasi, ja vanha puutarha ulkopuolella vastasi kukkien tuoksulla ja linnunlaululla.

Juuri Merrit Sanin tulopäivänä, kun jo oli asetettu viimeinen kukka maljakoihin ja harjattu viimeinen tomuhiukkanen matolta, keksi Juki Sanin terävä silmä ruman repeämän paperiovessa, joka eroitti vierassuojan heidän pienestä ruokasalistaan.

Pienoinen murheellinen ryppy painui hänen kulmiensa väliin, mutta muuttui pian hymyksi.

"Ah", huudahti hän, "ajatukset tulevat nopeasti! Voinhan maalata bambutaulun ruman reiän päälle!"

Hän alkoi heti työskennellä väreillä ja siveltimellä, ja hänen pienet näppärät sormensa kätkivät pian raon kokonaisella metsällä sieviä _take-ruokoja_, jotka kohosivat lumipeitteisen vuoren juurelta.

Vielä viimeinen sivellys, ja sitten istahti hän lattialle katselemaan tuotettaan hyvin tyytyväisenä.

"Nyt on kaikki valmista!" sanoi hän hiljaa itsekseen, "nyt ei ole muuta tehtävää kuin odottaa ilomielin Amerikan sensein tuloa."

Hän kuuli naurua aivan takanaan ja käänsi nopeasti päänsä: oviaukossa seisoi pitkä muukalainen, joka hymyillen ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi.

Mutta kädenpuristus oli Juki Sanille tuntematonta. Hän katsahti vieraaseen nopeasti ja kummastuneena ja kumarsi sitten miellyttävän kohteliaasti pääkkösensä lattiaan asti.

Hänen tavallinen iloinen puheliaisuutensa oli kuin poispuhallettu. Hämillinen ujous painoi hänet melkein maahan, eikä Merritin avonainen katse suinkaan parantanut asiaa.

Alasluoduin silmin vei hän hänet perheen isompaan arkihuoneeseen, kehoitti häntä istumaan ja pitämään hyvänään sitä vieraanvaraisuutta, mitä hänen isänsä halpa talo voisi tarjota.

Merrit saapui pitkältä, väsyttävältä matkalta, ja hänestä oli jotakin kuvaamattoman viehättävää paikan tyynessä kauneudessa ja hiljaisessa miellyttävässä tytössä, joka oli vetäytynyt varjoon. Hienotunteisesti hän ei ollut huomaavinaan tämän arkuutta ja rupatteli iloisesti vähäpätöisistä asioista, ikäänkuin tyttö olisi ollut ujo lapsi, joka mielellään tahtoi päästä hänen tuttavakseen, kunhan vain tohti.

Tällävälin Juki San sai rohkeutta ja uskalsi jo toisinaan luoda silmäyksenkin leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka uhkea vartalo näkyi täyttävän huoneen lattiasta kattoon. Juki katseli hänen kasvojaan, koetti ymmärtää hänen kummallista kieltään; ja näin hän vähitellen tunsi ihmeellisen ulkomaalaisen lapsuutensa leikkitoveriksi.

Niiden työteliäiden vuosien kuluessa, jotka hän oli viettänyt lähetyskoulussa, oli näet englanninkieleen liittynyt muisto pitkästä, kömpelöstä, vieraasta pojasta, jolla oli lystikkään näköinen, kaareva suu, ja jonka silmät tavallisesti hymyilivät, kun hän lausui omituisia ääniään. Kuinka isoksi, komeaksi ja kauniiksi hän oli tullut! Ja pukukin aivan erilainen kaikesta, mitä Juki koskaan oli nähnyt! Hänellä oli niin valkoiset, pitkät kädet, ja hyvin muisti Juki niiden tiukan, voimakkaan puristuksen. Hänen täytyi katsahtaa nuorukaiseen tuon tuostakin ja nauttia hänen äänensä syvästä soinnusta, kunnes hänen pieni tytönsydämensä vihdoin alkoi niin rajusti sykkiä, että posket tulivat hehkuvan punaisiksi.

Ujous katosi vähä vähältä, ja kun Merrit leikkisästi kysyi, miten ihmeessä hän saattoi hoitaa tehtäviään niillä harvoilla japanilaisilla sanoilla, jotka hän taisi, hän rohkeni aivan reippaasti vastata:

"Minä tietää keino — minä opetta teille Nipponin kieli; te antaa minulle vaikean Amerikan-kielen viisaus."

"Se menee mainiosti", myönsi Dick ja ojensi kätensä vakuudeksi.

Mutta tyttö vetäytyi levottomasti takaisin.

"Ei, ei, älkää mene!" virkkoi hän, käsittäen lauseen väärin. "Te pitää jäädä. Saa kaikki minun taito Nipponin kielessä! Oi, olkaa niin ystävällinen!" Ja hän katsoi rukoilevasti vieraaseen.

Merrit nauroi sydämellisesti.

"Hyvä on, Juki", sanoi hän; "minä jään, ja huomenaamulla alamme koulumme."

Nyt olivat Juki Sanin vanhemmat saaneet tietää vieraan tulosta ja kiirehtivät sisälle lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen erilaisten tavarainsa purkaminen tässä pienessä asunnossa huvitti suuresti koko perhettä. Jokaista kapinetta tutkittiin ja ihailtiin kunnioittavasti, ja kun Merrit otti esille kimpun valokuvia ja näytti heille kotinsa, perheensä ja ystävänsä, tuli mielenkiinto tavattomaksi.

Myöhemmin illalla lepäsi Juki San, kuten tavallista, pehmeällä, lattialle levitetyllä _futonillaan_ ja katseli ihmeellisiä varjoja, joita yölamppu loi verhoille huoneessa. Kaikki tässä pienessä majassa oli samanlaista siitä ajasta asti, kun hän oli aivan pieni tyttö. Siellä oli sama lamppu ja sama Buddhan kuva, joka tutkimattomin silmin tuijotti häneen hyllyltään.

Juki San heittelihe levottomasti patjallaan.

"Se kaunis tyttö kuvassa", — virkkoi hän itsekseen. "Hän menee naimisiin sen kauniin tytön kanssa, sanoi hän, — Sitten Juki huoahti hiukan ja lisäsi aivan epäjohdonmukaisesti:

"Minä toivon, että Saito San lähtee sotaan pitkäksi, pitkäksi aikaa."

IV. MERRIT SAN.

Kahden onnellisen kuukauden ajan Juki San eli kuin unessa. Runsas korvaus, jonka Merrit ehdottomasti tahtoi suorittaa osoitetusta vieraanvaraisuudesta, riitti yllin kyllin pienen perheen tarpeisiin. He saattoivat taas, kuten lapsuusaikanaan, tehdä pieniä rattoisia retkeilyjä, käydä vanhoissa temppeleissä, ja maistella eväitään torri-puiden siimeksessä. Tavallisesti tepsuttelivat vanhemmat heti jälestä, Juki San toimi tulkkina, tavattoman ihastuneena taidostaan. Hän leperteli lakkaamatta, nauroi omille erehdyksilleen ja tuli päivä päivältä sievemmäksi ja säteilevämmäksi.

Merrit oli iloinen voidessaan viettää vapaan aikansa niin miellyttävässä seurassa. Juki San oli sama pieni lumoava ihme, jonka hän entuudestaan muisti; viaton ja itsetiedoton tyttö, jonka sydämen syvintä ei vielä kukaan ollut tutkinut.

Hän ärsytti ja opetti häntä ja leikki hänen kanssaan, niinkuin leikitään ilakoivan lapsen kanssa. Luonteeltaan hän oli sydämellinen ja harras ja tietämättään hän vähitellen vei Jukin rajan yli siihen maahan, jossa tuntuu niin tuskalliselta herätä yksinään.

* * * * *

Eräänä varhaisena aamuna, kun laakson usvat heleiden pilvien lailla vielä verhoilivat vuoren purppuraa ja hänen korkeutensa aurinko vastikään oli heittänyt ensimäisen katseensa Fudshijaman kimaltelevalle huipulle, pistäen esille pitkästä vaelluksesta hehkuvat kasvot, Juki San nousi ylös unettoman yön jälkeen ja vilkaisi surullisilla silmillään ulkona heräävään päivään.

"Sinä olet laiska tänään, herra Aurinko", sanoi hän uhaten sitä nuhtelevasti sormellaan. "Missä olet ollut? Miksi et ole tullut aikaisemmin valaisemaan minua työssäni?"

Hän sitoi kimononsa pitkät hihat ylös, jotta ne eivät olisi tiellä, ja kietoi huivin päähänsä, jonka jälkeen hän alkoi tomuttaa shodshia ja järjestää pientä huonetta.

"Minun täytyy kiirehtiä", sanoi hän itsekseen, kun oli lopettanut nopean siivoamisensa. "Täytyy keittää ruokaa yhtä väleen kuin rouva Punarinta-satakieli varastaa kirsikoita poikasilleen. Tänään tärkeä, tärkeä päivä, mutta ei mikään iloinen päivä, Merrit San matkustaa pois! Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja silmät tummenivat ja kävivät surullisiksi. Sitten hän ravisti nuhtelevasti päätänsä ja virkkoi:

"Hyi, Juki San, äänesi kuulostaa murheelliselta ja sydämesi ajattelee kyyneleitä. Sinä olet häijy tyttö. Kiirehdi kuumentamaan hibatshi, jotta Merrit San saa gohaninsa — hänen lystikkäällä Amerikan-kielellään sitä kai nimitetään suurukseksi."

Kun höyry alkoi kohota tulipannuihin asetetuista kastrulleista, istahti Juki San avoimen ulko-oven eteen lämpimänä ja punaisena ponnistuksistaan. Hän leyhytteli kuumentuneita kasvojansa avaralla hihallaan ja katseli sillävälin herkeämättä, tulisiko ketään pienissä portaissa, jotka johtivat ylempään huoneeseen. Heikoinkin rasahdus sai hänet hymyilevään odotukseen. Ulkoa kuului veden hiljainen loiske ja päivän työhön valmistautuvien miesten leikillisiä huomautuksia.

Koko pienen puutarhan saarsi rivi vaahteroita, joiden sananjalkamaiset lehdet välkkyivät heleän punaisina bambujen vihreitä sulkia vasten. Jokainen pieninkin esine täällä oli läheisesti liittynyt Juki Sanin lyhyeen, onnelliseen elämään. Hän oli astunut ensimäiset askeleensa sileällä hiekkakäytävällä ja oppinut tulkitsemaan ensimäiset kirjoitusmerkit vanhasta kivilyhdystä. Nenätön Kvannon tuolla pinjapuun alla oli saanut tietää kaikki hänen salaisuutensa, ja luumupuun juurelta, tuosta aivan läheltä, hän kerran oli pyydystänyt häijyn kissimirrin, joka oli johtanut hänen ensimäiseen tuttavuuteensa Merrit Sanin kanssa.