Part 5

— Ei, olen kyllä tietoinen. Minä en vain tahdo olla tietoinen tietoisuudestani. Se tappaisi minussa kaiken jatkamisen kyvyn. Minun ajatukseni ei käsittele itseänsä, se ei pureskele häntäänsä, siinä tapauksessa siitä ei jäisi mitään jäljelle. Tietoteoreettiset mietiskelyt söisivät minun tutkimushaluni. Filosofi harjoittakoon tutkimuksia ajatustoiminnan laeista, mutta minä puuhailen kemiallisten lakien kanssa ja sinä kirjallisten. Ja jatkakaamme puuhiamme parhaan kykymme mukaan. Lääkäri voinee hyötyä tehdessään huomioita omista taudeistaan. Mutta olkoon se kaukana meistä. Mehän emme ole lääkäreitä, ja, rakas Jacob, meidän tieteenharjoituksemmehan ei toki ole sairautta.

— Ei, onnellinen, sinulle se on päivänselvää, luontoa, tervettä, puhdasta tarmoa. Sinä tapaat ajatuksesi niinkuin leivo, joka ilmassa löytää sävelensä. Mutta monista meistä, joiden aivot ovat heikommat, tuntuu ajatteleminen tosiaankin joskus jonkinlaiselta kuumeelta. Minä en voi välttyä seuraamasta sen kulkua, ja minun täytyy tunnustaa, että joskus olen levoton päätöksestä.

— Anna nyt kevätvihurien tuulettaa poloisia sairaalloisia aivojasi. On ihanata liukua tiehensä, vieriä virran mukana ja siirtyä eteenpäin ilman omia voimiansa ja kuitenkin määrätä suunta ja maali — — —.

NYKYHETKI.

Hän yrittää ponnistella niitä vaatimuksia vastaan, joita nykyhetki asettaa hänen harteilleen.

Hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja muovaa tekstiänsä. Hän tuntee itsessään, ettei hänellä tänä päivänä, juuri tänä hetkenä ole kaikkia voimiansa käytettävinään; ja hän kirjoittaa paperille jotakin provisoorista, provisoorisen ilmauksen, provisoorisen johtopäätöksen, provisoorisen totuuden. Hän on sitten myöhemmin jonakin päivänä terästävä kaiken kykynsä viimeistelläkseen, loppuun asti ajatellakseen.

Mutta hän tietää, ettei se päivä koskaan koita, ei voi koskaan koittaa. Hän vetoaa tulevaisuuteen, joka ei saavu. Se assosiatioiden ja ajatuslankojen hieno verkko, jonka hän juuri tänä kirjoittamisen hetkenä omistaa, ei koskaan enää palaa komplisoituun asemaansa. Ja ne voimat, joiden omistaja hän luulee olevansa, eivät koskaan olisi, vaikka ne olisivatkin olemassa, koottuina hänen palvelukseensa, kun hän niitä seuraavan kerran tarvitsee.

Hänen täytyy pakottaa itsensä alistumaan nykyhetken edessä. Se hetki, joka on, se on hänen hetkensä. Ne mahdollisuudet, jotka hän omistaa, odottavat valoon nostamista tänä päivänä. Vaikka hän tunteekin itsensä puutteelliseksi, niin mistä hän tietää, ettei juuri nyt ole hänen voimansa hetki?

Mistä hän tietää, ettei nyt ole ratkaistavana, tuleeko hänen äänensä kuulumaan maailmassa vai eikö? Jos hän tuudittaa ajatuksensa uneen rohkeilla tulevaisuudenlupauksilla, lyö hän laimin kenties suurimman hetkensä. Hänen aikansa on hänen vieressänsä, näyttäköön hän, mikä hän on. Hän on kylliksi punninnut, päättäköön hän ja toimikoon. Ne aarteet, jotka hän on unelmoinut voivansa lahjoittaa, ruostuvat hetkeä alituisesti lykättäessä. Nyt hän elää, nyt on antamisen aika, ja nyt hän tuntekoon nykyhetken vääjäämättömän vastuun!

KULTTUURIVALLANKUMOUKSELLINEN.

Seura oli varomattomasti päästänyt Imperfektumiin erään muukalaisen, nuoren pääkaupunkilaisen historian neron. Beve oli yrittänyt paeta, hän tunsi eriskummaista vastenmielisyyttä neroja kohtaan, mutta Quiding ja Jacob olivat pidättäneet hänet huomauttaen, että kysymyksessähän oli vain jokin neropatti pääkaupungista.

Anstrin astui seuran jäseneksi; hänellä oli tosiaankin häpeämättömän korkea otsa; hänen suunsa oli tiukkaan puristunut kuten maailmanmiehen.

— Ja täällä te elätte idylliänne, hän tervehti. On somaa tavata meidän aikanamme maapallolta paikkanen, jossa elämä on pysähdyksissä.

Quiding otti puolustaakseen:

— Senkin imartelija! Me emme uskottele itseämme pitämään tätä elämänä. Meillä on se mielikuva, että olemme vain joitakin museoesineitä.

Anstrin nappasi kuin pieni ahven:

— Lause on sattuvampi kuin luulettekaan. Jo ensi silmäys, jonka loin koko teidän täkäläiseen yhteiskuntaanne, sanoi minulle, että tämä on mielenkiintoinen jäännös menneiltä ajoilta, pieni harvinaisuus siinä suuressa, kuolleessa museossa, minkä koko meidän henkinen kulttuurimme muodostaa.

— Teidän mielestänne siis emme ainoastaan me tässä kaupungissa ole kunnianarvoisia muumioita, teidän mielestänne me jaamme kunnian koko ihmiskunnan kanssa.

— Suunnilleen, te vain olette kuolleempia kuin muut. Oikeastaan on olemassa vain kourallinen ihmisiä, jotka elävät, ja he ovat jo aikoja sitten kuolleet.

— Keitä tarkoitatte?

— Homerosta, Jeesusta, Spinozaa, Daumier'ta ja Strindbergiä.

Jacob viskasi silmäyksen Bevelle; se merkitsi: hän työskentelee kliseillä. Beve sähkötti takaisin: ja sen pahempi omatekoisilla, ne ovat aina kehnoimmat.

Anstrin jatkoi:

— Ainoa pelastus on, että koko systeemi muutetaan. Vanha on tehnyt vararikon. Uusi vuosituhat on syntymässä. Meidän ajattelumme on mädäntynyt. Täytyy rakentaa uutta perustuksia myöten. Vanhasta ei jätetä kiveä kiven päälle. Meidän tiedemiesten velvollisuutena on aloittaa.

Quiding ihastui ja tarttui sananvuoroon:

Aapisto on heitettävä nurkkaan. On laadittava uusi, jossa on ainoastaan viisi kirjainta. Neljää laskutapaa on pidettävä rikollisuutena. Näkeminen havaitkoon vain neljännen ulottuvaisuuden, ja mitään muuta aistia kuin kuudetta ei saa käyttää sivistyksen palvelukseen.

Anstrin iski väliin:

— Teidän mielettömyytenne olisi parempi kuin nykyinen tila.

— Puhutaan vakavasti. Oletteko kirjoittanut sellaista, joka osottaa teidän uudistustenne suunnan?

— Minulla on aika edessäni. Toistaiseksi tyydyn toteamaan, että se mitä te kirjoitatte on kurjaa. Se on aika paljon.

Quiding suuttui, joka näkyi siitä että hän näytti tyynemmältä ja puhui hitaammin kuin tavallisesti.

— Minuun jättävät kulttuurivallankumoukselliset aina vanhentuneen ja väärin ymmärretyn 80 —luvun vaikutelman. Sellaiseen aikaan, joka sekä yhteiskunnallisesti että sivistyksellisesti oli niin tarkasti teljetty kuin 1800—luvun keskipalkka, oli tosiaankin mieltä murskata ruutuja ja repiä seiniä vain murskaamisen ja repimisen itsensä vuoksi. Mutta nyt, kun eurooppalaiset yhteiskunnat vastaavat sangen korkealle asetettuja kehittämisvaatimuksia, luulen että myöskin siinä on mieltä, että me, t.s. kulttuurinkannattajat, emme lankea liian kiivaisiin innonpuuskiin. Tietysti on heikkojen ja hermostuneiden aivojen vaikeata pysyä rauhallisina, mutta vahvojen velvollisuus on se. Rauhallisuudessa ei piile velttoutta, vaan intohimoa.

Meille tiedemiehille on tämä velvollisuus ehkä päivänselvempi kuin muille. Maalarit ja runoniekat, joiden ei ole tarvis välittää historiallisesta kehityksestä, voivat stimuloida itseään kuvitelluilla vallankumouksilla uskoen, että he pysähdyttävät maailman kulun vanhalla radallansa ja pakoittavat sen lähtemään vastakkaiselle suunnalle. Me sen sijaan, jotka olemme vähäisen sentään päässeet tutustumaan olemassaoloa hallitseviin lakeihin, me tiedämme, että jokaisen henkisen luomuksen takana on ihmishengen monituhatvuotinen historia. Jos te kirjoitatte runon — otan lukuun luonnollisena edellytyksenä että siitä tulee kehno — on tämä yksinkertainen sanojen rinnastelu kuitenkin riippuvainen Kreikasta ja Roomasta, renesanssin ja klassisismin ja romantiikan ja realismin maailmanliikkeistä. Menettelittepä miten tahansa täytyy teidän aina raahata perässänne ihmiskunnan kulttuuriperintöä joka askeleella, jonka otatte. Teidän runonne on rengas niiden ketjujen sekavassa systeemissä, jotka ojentautuvat alkuperämme yöhön. Teidän oma sukupuunne on kuten jokaisen ihmisen vanhin maailmassa ja ilman ainoatakaan sivuutettua polvea. Ja teidän runonne sukupuu on yhtä vanha.

Suorittaessanne tieteellistä tutkimusta valtaa teidät tämä alituisesti kasvava monituhatvuotinen perintö, jota hallitsemaan ja kartuttamaan teidät on kutsuttu, jos kykenette tuntemaan vakavasti. Te opitte huomaamaan, ettei yhtään niistä kivistä ole asetettu turhaan, jotka on laskettu kohottamaan yhä korkeampaan selvyyteen ihmishengen rakennusta. Te ette tule edes halveksimaan rehellisen tutkijantahdon erehdystä; sillä eksymykset ovat teille merkittyjä kareja, joiden lomitse te voitte etsiä syvää väylää.

Mutta tämän menneen kulttuurityön kunnioituksen ytimenä täytyy olla teidän oma tiedonhalunne. Ilman sitä ydintä on teidän kunnioituksenne kuollutta massaa, kivettynyt dogmijoukko, mutta sen avulla siitä tulee elävä organismi, ajatuksen veren hapettama. Jokaiselle pienimmällekin osalle, jonka te saavutatte etsintänne hienoilla hiuspilleillä, lahjoitatte sillä elämän värin. Jokaisen uuden yksilön täytyy omalla mehullansa elävöittää menneitten aikojen kokoontunut tietämys. Siitä syystä se on uusi ja erilainen jokaiselle uudelle ajalle ja jokaiselle uudelle ihmiselle. Totuus on kuin sydän: se sykkii elämää antavin lyönnein ainoastaan asuessaan ihmisrinnassa.

Kun olette oppinut huomaamaan tämän, ette toivo kumoavanne tietämystä, vaan lisäävänne ja uudistavanne sitä. Jonkin ajan tieteellisen työn halveksunta yksin ei vie eteenpäin minkäänlaista tutkimusta, vaan sen sijaan keksijänilo ja kiivas tiedon himo.

Anstrin irvisti pahasti Quidingin vihdoinkin lopetettua.

— Verinen eurooppalainen myrsky on yhdellä iskulla lakaiseva tiehensä teidän rikkiviisautenne, sanoi hän. Vanhan kulttuuriroskan täytyy hävitä. Tulevaisuus, joka kuuluu meille, on murtava vanhat siteet. Maailma, ihmiset ja ihmisten tieto ovat tulevat uusiksi niinkuin Jumalan ensimmäisenä päivänä.

SUURI AIKAKAUSI.

Sinä päivänä, jona ihmiskunta alkoi murhata ihmiskuntaa, oli Jacobin mieli ollut valoisana. Sillä hänen oli onnistunut suorittaa pieni ajatusoperaatio, joka oli luonut uutta valoa hänen runoilijansa elämän erääseen ajanjaksoon.

Ja kansat veristivät, kärsivät nälkää ja tuhoutuivat, ja maat muuttuivat savuaviksi raunioiksi, ja vanha maailma katosi vihan ja veren helvetilliseen lieskaan. Ja Jacob oli kirjoittanut analyysin romantiikan-aikaisesta kukkaiskielestä.

— Tieteellisen työn täytyy olla riippumatonta todellisuudesta, sanoi Quiding. On olemassa sellaisia, jotka nykyisen tilan johdosta selvittelevät menneitten aikojen kurjuutta; ja luulevat sitten että ajan valtimo lyö heidän tutkimuksessaan. Tutkistele sinä vain edelleen rauhassa kukkiasi.

— On hermokysymys, sanoi Beve, voiko säilyttää ajatuksensa oman aikansa katastrofeista vaivaantumattomana. Minun koeputkiani eivät mitkään maailmansodat saa ravistella, silloinhan tulos olisi sameata. Ja ehkä minun täytyy myöntää, että hiven sameutta niihin on tullutkin viime aikoina.

Aika vieri jymisten edelleen, ruton, valheen ja veristen vallankumousten villiinnyttämänä. Ja Jacob päätti kukkaisanalyysin ja siirtyi romanttiseen riiminkutoiluun.

Oliko tieteellinen maailma siis sitten niin paljon todellisen yläpuolella, etteivät siihen ulottuneet sen myrskyt eivätkä tyvenet — pilvimaailma ilman maallista kotia? Tai oliko se niin matalalla, niin litteän pieni ja merkityksetön, että ajan hirmumyrsky saattoi syöksyä sen ylitse ilman että se itseensä vajonneena järkkyi siitä?

Hän ei halunnut uskoa kumpaakaan. Hän näki valtavan aluksen, jota jättiläisaallot paiskoivat harjalta harjalle. Vahvimmat mastot naksahtivat poikki kuin ruoko ja runko natisi liitoksissaan. Mutta pieni kompassineula viittasi vääjäämättömästi — mille aaltovuorelle se aluksineen sinkoutuikaan ja mihin aallonlaaksoon se upposikaan — ja niinkuin tyynellä aina samaan suuntaan. Miksikään hyödyksi se tosin ei ollut hirmumyrskyn raivotessa, se totteli vain olemuksensa lakia ollessaan mukana siellä, missä alkuvoimat raivosivat, ja niistä huolimatta tähdätessään määränsä päähän.

Kun myrsky on tyyntynyt, rientää miehistö kuitenkin — vaarassa unohdettuaan magneettineulan — varmaan sen luo. Ja neula voittaa takaisin luottamuksen; sillä se oli aluksen taistellessa meren vihoja vastaan pysynyt uskollisena itselleen.

RUNOUS JA TIEDE.

— Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa. Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme joudu pienen onnettomuuden uhreiksi.

— Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista. Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka taiteilijasta.

Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan.

Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee. Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi, runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä, mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan. Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto, että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen.

— Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää, onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee, ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä vastustelijoitaan.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme, joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta aikojen.

Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään. Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos; filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät — miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla.

KÄSIKIRJOITUS.

Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa; nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa — käsiensä työtä.

Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa vastaan.

Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri, kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä, eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa, unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan, elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää, oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat lähtemättömiä.

Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen unohtuneessa, maatuneessa sydämessään.

LUKEMINEN.

Hän tunsi aivonsa, tuon pienen kädenkokoisen hermokerän, avaraksi, tyhjäksi ja rajattomaksi kuin autiomaan. Se oli hänestä ihmeellinen säiliö, jonka koko ulkonaisesti oli mitätön mutta kuutiosisällys mittaamaton. Ja tällä tyhjiöllä oli hiukaiseva tarve: täyttyä reunoja myöten.

Hän luki tyydyttääkseen sisäistä nälkivää kuilua. Kirja oli hänen hyllyllänsä, kimppu paperia, mutta maita, aikakausia ja ihmiskohtaloita ahtaitten kuoriensa välissä sisältävä. Hän otti sen käteensä, punnitsi sitä ja tunsi vanginneensa vuosisatojen elämän yhdellä kädenotteella. Hän avasi sen, ja hitaasti, mutta aina yhä mahtavampina tulvivat menneet vuosisadat siitä. Ajat, jotka olivat raahautuneet eteenpäin minuutti minuutilta, päivä päivältä, aina samassa juurtajaksain säännöllisessä tahdissa kuin hänen oma elämänsäkin, kohisivat nyt hänen lävitsensä kuin takaa-ajetut, palavat pilvimaailmat. Ihmis-iät kymmeninetuhansine kamppailun, ilon ja tuskan päivineen syttyivät, leiskuivat ja paloivat loppuun hänessä tunnin hetkennopeassa silmänräpäyksessä. Mahtavat kansat, miljoonien yksilöitten muodostamat, joista miljoonista kukin oli nimittänyt itseään minäksi, joista kullakin oli ollut sydän ollakseen ihminen ja elämä ylläpidettävänään ja kuolema arvoituksenaan, nämä kansat kulkivat ihmismassoineen kohti kukoistustaan ja häviötään hänen luonaan päivän kuluessa. Ja maitten satapeninkulmaiset alueet levisivät metsineen, kaupunkeineen ja järvineen hänen otsansa huoneessa ja ajatustoiminnat, joiden muovaaminen oli kysynyt ihmissuvun koko eliniän, kertasivat monituhatvuotisen kulkunsa muutamien minuuttien kuumeisessa kiihkossa. Hänen tarvitsi vain lukea, ottaa vastaan, kyllästää itsensä, ja menneitten aikakausien elämän valtameri kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle hänen aivojensa ahtaitten seinien sisäpuolella. Jokainen sivu oli keinuva aalto tietoa, joka näiltä etäisiltä äärettömiltä meriltä etsi tietään häntä kohti täyttääkseen syvyyden elävällä, aaltoilevalla sisällyksellään.

Mutta hänen oma päivänsä kirjan ääressä oli itse pujotettu viimeiseksi ja äärimmäiseksi renkaaksi näiden vajonneiden vuosisatojen kylkeen. Hänen oma päivänsä, se jota hän juuri nyt eli ja jonka hän nyt tyydytti menneellä, vieri itse sen mukaan. Jokainen lyhinkin hetki, jokainen sekunnin osa, jonka hän omisti kootaksensa luoksensa menneisyyden, oli samassa kun hän sen omisti poissa. Ja tämän ohikiitävän sekunnin mukana häipyi myöskin sen sisällys hänen omaisuudestaan. Sydämen jokaisella lyönnillä oli hän oikeastaan yhtä köyhä, yhtä tyhjä kuin alkaessaan ja hänen täytyi uudestaan nälkäisenä pyydystää rippeitä menneestä maailmastaan yhäti ne menettääkseen ja taas koettaakseen pyydystää uudelleen.

Mutta jonkin yksinäisen kerran — hiljaisena, lumoavana hetkenä — tuntui lukiessa kuin tämä ikuisesti ohitse koskeava meri olisi levännyt ja kuin hän olisi voinut välähdykseltä nähdä sen puhtaan pinnan, sen kirkkaan syvyyden. Olkoonkin, että se oli vain harhakuvitelmaa, mutta silloin hän tunsi rintansa janon sammutetuksi, ammottavan kuilun olevan kukkuroillansa, ja hänet ympäröi se sama valtava rauha, jonka sanotaan vallitsevan olympolaisten jumalien vuorella.

TIETEELLINEN LUOMISTYÖ.

Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain lyönnein.

Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle. Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää.

Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti, puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron.