Part 4

— Luuletko etten kestäisi näkyä?

— Sinulla ei olisi mitään iloa siitä.

— Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa.

— Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin määräät.

Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti.

— Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin kuin omaa halveksimistani.

Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi voimakkaalla, syvällä äänellä:

— Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa; vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta.

Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan: päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän. Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha on vain hermojesi hervahtuneisuutta.

Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen, ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä, mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen valheen.

Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta. Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden työhösi, ja kaiken se suo sinulle.

Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin: painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos. Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta, ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.

Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.

Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi: painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle Jumalalleni. —

Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen, itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.

Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa, aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.

KUMMITUS.

Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä. Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan, niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä hurjasti.

— Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia. Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin, sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi, minä inhoan, inhoan sitä.

Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin, että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat, että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan veren väri, näes.

Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri.

Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin, aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt, olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi, joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani. Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat vuotamatta verta.

Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän, kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he: hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön, kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas. He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko, etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla.

Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta unelmaa.

SYDÄN.

Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä toimeen.

Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen. Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa, kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja korjaillakseen yhtä lintupahaa.

Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin, joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys.

Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä, kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se kulkee.

Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa, taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen hävitä kaikkeuteen.

Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan. Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen, herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina.

YÖ.

Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan. Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi. Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen spekulatioilleen.

Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin. Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen. Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen.

Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa. Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi, ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen työnsä.

III

PALAVAT KAMMIOT.

Linnankuja, Joenkatu, Islanninsilta! Waern, Somzelius, Lind! Kreikkalainen kuoro, Kantin kritiikki, muinaispohjoismaiset linnat, kaikki entisensä kaltaisena, kertaantuneena tuhannennen kerran. Valot, nuorukaiset, probleemit paloivat yhäti kammioissaan yhtä heltiämättömän, yhtä tasaisen, jäntevän, muuttumattoman voimakkaina. Jacobista tuntui siltä kuin aika olisi kytkettynä näillä kujilla, kuin elämä olisi pysähdytetty, kuin kaikki kehitys olisi ollut taottuna kiinni näissä ahtaissa, suljetuissa kammioissa.

Niillä ihmisillä, jotka Jacob oli kirjallisuuden avulla oppinut tuntemaan, oli ollut suuri hetkensä, joka oli uudistanut heidät tai sitten murskannut heidät. Ankara ristiriita teki heidän luonteensa vahvaksi tai tyhjäksi, heidän elämänsä sai suuntauksensa kriisistä, ratkaisusta.

Miten toisin oli Jacobin ja hänen toveriensa laita yliopistokaupungissa. Päivä vieri ilman tapauksia ja vuosi ilman katastrofeja. Dramaattinen kohtalonhetki ei koittanut koskaan näille nuorukaisille, joiden elämykset olivat nimeltään: kirjat ja hypoteesit. Todellisuus ei saanut voimakasta otetta heihin eikä singonnut heitä koskaan asemaan, jossa päätös olisi merkinnyt joko elämää tai kuolemaa.

Kiivaat heittelyt ja odottamattomat vaihtelut eivät muovanneet heidän omalaatuisuuttansa, vaan kulutus, arkipäivien rannattoman sarjan ankara aivojen, sydämen ja hermojen kulutus. Kamarissa kirjan ääressä istuminen oli olemassaolon rauhantäyteinen muoto, mutta sellainen rauha piti vangittuna kasvavaa levottomuutta; se oli sitä rauhaa, joka vallitsee huoneessa, mihin jokin väkevästi eksspansiivinen voima on kukistettuna ja suljettuna.

Täällä asui näennäinen hiljaisuus ja veltto rauha, mutta sotilaan seikkailunhalu oli täällä, hänen sotakuntoinen voimansa, hänen uljuutensa, hänen sitkeytensä. Fyysillisen sotilaan ammatti tuntui joskus jopa juhlaleikiltä näistä nuorukaisista, joiden täytyi ilman terästäviä taistelutoitotuksia ja ilman eläviä vastustajia omistaa hänen urhoollinen mielensä.

Jacobista tuntui, että luonteen karaiseminen ja täydellistäminen täytyy olla inhimillisten yksilöitten päämääränä, ja että nämä toiminnan erilaiset tehtävät oli annettu tämän luonteenluomisen välikappaleiksi. Tieteellinen ammatti oli tuskallista karaisua, mutta se saattoi ehkä myöskin tuottaa puhtaan takeen.

Palavat kammiot olivat ahjoina. Tänään näytti Jacobista, kuin tutkijantehtäviä ei olisi jaettu nuorukaisille sitä varten, että probleemeista olisi saavutettu ennen kaikkea tieteellisiä voittoja, vaan eetillisiä voittoja nuorukaisille itselleen. Universumin äärettömään arvoitukseenhan olisi näiden nuorten tutkijain työ luonut vain häviävän mitättömyyden selvyyttä. Mutta monet heistä voimistuisivat, puhdistuisivat ja jalostuisivat kamppaillessaan saavuttaakseen tämän selvyyden, ja se ehkä oli peruspohjaltaan tutkijantyön suuri, ihanteellinen tarkoitus. Tieteellinen työ oli yhtämittaista kasvavaa koettelua, älyllisen maallista puhdistusta. Ja kokeet onnistuivat epätasaisesti. Vakaville se oli vaikein, he kärsivät eniten ja pääsivät taistelusta haavoittuneina, köyhinä, tyydyttämättöminä, mutta ikuisina sankareina. Kevytmieliset saavuttivat varhain ajallisia voittoja, heidät koristeltiin, ylennettiin arvoasteissa ja he poistuivat narreina taistelusta ja ijankaikkisuuteen.

Jacob nosti katseensa ystävien valaistuihin ikkunoihin, ja hänen sydämensä oli täynnänsä alakuloista varmuutta. Täällä he antoivat nuoruutensa vastikkeeksi ratkaistakseen kysymyksen, jonka sattuma oli viskannut heidän eteensä. He uskoivat varmasti siihen, että sen kysymyksen vastaus veisi kehitystä askeleen edemmäksi, eivätkä he anna perään ennenkuin työ on tehty. Mutta maailmanjärjestys tarkoitti ehkä hiukan muuta heistä; se ei varmaankaan kovin paljoa välittänyt niistä vaivaisista valonvälkähdyksistä, joita he luulivat löytäneensä. Suuri salaperäisyys on yhä edelleen kattava kaiken läpinäkemättömällä pimeydellään. Mutta heidän kammioittensa valot eivät kuitenkaan palaneet turhaan; tutkijantuli oli sytytetty heidän sielujensa vuoksi, se poltti pois kuonan ja karaisi heidät puhtaiksi ja voimakkaiksi.

Epäilyssä, alakuloisuudessa, itse tarkoituksettomuudessa piili siis kuitenkin tarkoitus; tyhjä köyhyys kätki itseensä aarteen. Palavat kammiot olivat olemassa luodakseen jotakin, joka oli enemmän kuin tieteelliset saavutukset — todellisia ihmisiä.

VESIAJOA.

Venhe liukui myötävirtaa, kaupungin kahleista hiljaa irtaantuneena. Airot uivat vedessä, ja Beve ja Jacob lojuivat kumpikin penkillänsä.

— Minusta tuntuu siltä kuin olisin jättänyt aivoni tuonne, virkkoi Jacob. Ne makaavat ja kytevät jossakin tuossa tukahduttavassa pesässä. On vilpoista olla vapaana, on jumalaista olla niinkuin tavallinen kuolevainen, joka ajattelee ilman aivoja.

— Ei pidä ajatella ollenkaan, kun ajatustyötä on tehtävänä, mumisi Beve.

— Sen paradoksin mukaisesti et kai vaadi kauan elettäväksi.

— Tarkoitan vakavasti. En tunne aivojeni olemassaoloa, kun tutkimukset ovat puuhanani. Mutta jätetään tämä. Kuuletko, miten kahilisto humisee melkein puhtaasti d-duurissa, eikä mollissa, kuten runoilijat väittävät.

— Beve, minä tunnen koko koneiston, kun työskentelen.

— Nyt, kuuntele, heläyttää leivonen diss'in d-duuri-akordiin ja kuitenkin syntyy puhdasta harmoniaa. Sellaiseen on vain luonnolla lupa.

— Mutta eikö tiedemiehen ajatustoiminnan tule olla joka hetki täysin harkittua, olla tietoista, Beve?

— Luonto ottaa itselleen tosiaankin vapauksia; näetkö sinä nuo helakanpunaiset suokasvit tuolla tiilenpunaisten kukkien vieressä. Jos joku maalari esittelisi moisen väriyhtymän, se tuntuisi ehdottomasti barbaariselta; mutta luonnolla voi olla mitä kehittymättömin maku ja kuitenkin — —

— Ei, Beve, vastaa, miten menettelet pitääksesi tieteilysi aina terveenä?

— Sinä et siis tahdo päästää minua. Mitenkä menettelen? En tiedä. Torkun. Kuljen puolinukuksissa ja kuuntelen jotakin ilmassa laulavaa. Sitten se vaikenee, kaikki hiljenee. Ja tunnen, miten jokin sekasotkuinen ratkeilee hiljaisuudessa, miten se selviää. Nautin nähdessäni, miten yksinkertaiseksi kaikki käy, miten luonnolliseksi ja puhtaaksi. Silloin menen kotiin ja kokeilen, tutkin. Minä iskeydyn kiinni kuin koira, tunnen kuin himon saada aikaan järjestystä, tai pitäisikö minun nimittää sitä yhteydeksi. Niin, sitten joskus kai pääsen valmiiksi ja tunnen taas itseni vapaaksi. — Huomaatko, miten tuntehikas vene on ollessaan tuulen vietävänä; kun sitä soudetaan, on se kankea, mutta nyt se tottelee jok'ainoata pientäkin peräsimen napsausta.

— Mutta eikö silloin ole ilman suunnitelmaa ja tietoisuutta? Eikö se merkitse samaa kuin sattuman ja vaiston peräsimeen päästäminen eikä omasta päämäärästään tietoisen tahdon?