Part 5

"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin -- että hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin -- poliisi tulee pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria, sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä, jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka -- tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi, että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan -- silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu päättyy siihen."

Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli hänen puhettaan.

"Entä toinen mies?" kysyi hän äkkiä.

"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti! Rahalla -- teidän rahallanne, tietysti."

"Entä te itse?" sanoi rouva. "Te itse?"

Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.

"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan, ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä: nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön, meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa vuodessa -- palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin kohtuullinen."

Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä. Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien sormiensa sormuksia.

"Kuinkahan suureen summaan toinen mies tyytyisi?" kysyi hän sitten.

"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."

Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen papereita.

"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan", sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."

Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.

"Hackdale, aiotte kai olla rehellinen minua kohtaan tässä asiassa?"

"Minun omat etuni vaativat sitä, rouva Champernowne."

"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin", jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"

"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa talossanne tiedä asiasta mitään?"

"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista..."

Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa. Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.

"Nyt ei ole sinun syntymäpäiväsi eikä minunkaan", huomautti Simmons.

"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."

"Millainen siitä nyt sitten muodostetaan?" kysyi Sim.

Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat laatimansa.

"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja? Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni -- pidä aina silmällä omia etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma. Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan. Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa, ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"

Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.

"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta koko joukon rahaa."

"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt, ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi, unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim, jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista -- itse ensin ja hiiteen kaikki muut!"

"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin tinkiä."

"Tinkiäkö? Kuinka sitten?" kysyi Hackdale.

"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä. "Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."

Hackdale nyökkäsi, maisteli viiniään ja hymyili.

"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa. Sinä tunnet kyllä omat etusi."

"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi kauan."

Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko epäilevän tai paheksuvan näköisenä.

"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin päättäväinen nuori neiti, Hackdale -- tuollainen, joka haluaa aina kulkea omia teitään -- ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"

"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti! Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä se hänen puolestaan?"

"Jos hän vain haluaa, niin miksi ei?" sanoi Simmons.

"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa, kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä, vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on jossakin."

Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.

SEITSEMÄS LUKU

Rako seinässä

Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita. Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä hän halusi, ja pudisti sitten päätään.

"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on. Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna, herra Simmons -- sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."

"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"

"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton. "Silloin saatte sen lukea."

Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella, mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan seinäpaperin peittämiä.

Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten -- sir Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.

"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"

"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvin, Shelmore -- ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"

"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen pulman?"

"Hän on juuri tehnyt päätöksensä -- tänä aamuna", sanoi sir Reville. "Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin, Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."

"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. Lady Childerstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"

"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi, vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."

"Siihen tarvitaan ensiluokan toimeenpaneva johtaja", huomautti Shelmore.

"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea -- hän on pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa vuodessa."

"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei ole mitään vikaa -- hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"

"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi. Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta, onko siitä tuoreita uutisia?"

"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte, ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se, että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."

"Normansholtko?" kysyi sir Reville. "Oliko hän käynyt sielläkin?"

"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen. Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."

"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville. "Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin. Historiallinen paikka -- vanha linna, raunioiksi luhistuneita luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."

"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita, että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin omituiselta."

"Miksi, Shelmore?" kysyi sir Reville.

"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki. Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"

"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon -- hitto vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistöni -- se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"

"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"

Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä yksityiskohtia. Ensiksi -- rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi -- Champernownen liike muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa vuodessa. Ja kolmanneksi -- murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän erityisen talon -- mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään hölmö, tuntui melko omituiselta. -- Hyvä on, päätteli Simmons painaen nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.

Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn korjausarkin.

"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia, jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos vain haluatte."

"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomautti Simmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi. "Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaatte siis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"

"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin, yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."

Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta. Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.

John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.

"Tuorein uutinen!" sanoi hän lyhyesti.

Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.

"Kenen aloitteesta tämä on painatettu?" kysyi hän äkkiä. "Shelmorenko?"

"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."

"Miksi ei?" kysyi John.

"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons. "Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille aikoja sitten."

John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli -- ajatteli kovasti Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen ilmestyttyä julkisuuteen!

"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä iltanako?"

"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä olevan minkäänlaista hyötyä?"

"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti. "Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten muistia."

"Ja kiihoittaa kuvittelukykyä!" ivaili Simmons.

John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen, hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen oveen, kysyen James Bartlettia.

Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa esipuhetta.

"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te olette kai pitänyt suunne kiinni?"

"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."