Part 18

"Tällaisissa asioissa on mahdotonta välttää vaaraa", sanoi Simmons ankarasti. "Minä uhraudun sinun tähtesi. Mutta tietysti teen kaikkeni välttääkseni vaaraa, siitä voit lyödä vaikka vetoa. Vaara on kuitenkin olemassa, kun täytyy tarttua semmoiseen juttuun. Ja sen varalta, jos jotakin tapahtuu tai jos toinen tunkeutuu väliin ja sanoo olevansa oikeutetumpi palkintoon kuin minä, pitää sinun vain muodon vuoksi kirjoittaa nimesi tähän paperiin -- olet kai niin kiltti -- turvataksesi siten minun etuni. Sinä olet sen minulle velkaa, enkelini!"

Enkeli olisi seisonut päällään tehdäkseen palveluksen Simmonsille, johon hän nykyään oli hurjasti rakastunut, ja hän piirsi nopeasti nimensä ensimmäiseen Simmonsin kahdesta asiakirjasta. Hän ei yrittänytkään lukea sitä, mutta Simmons luki sen hänen olkansa yli hänen kirjoittaessaan nimeään sen alle, ihaillen vielä kerran sen sujuvaa sanamuotoa.

"Sitten kun Simmons Hackdale on minulle ilmoittanut saaneensa nyt selville, kuka on ampunut James Deanen, ja vakuuttanut voivansa hankkia pätevät todistukset murhaajan syyllisyydestä, lupaan täten maksaa sanotulle Simmons Hackdalelle kolmetuhatta puntaa heti kun hän luovuttaa syyllisen henkilön Southernstowen poliisin haltuun."

"Älä missään tapauksessa antaudu ammuttavaksi tai muuhun samanlaiseen vaaraan!" rukoili neiti Pretty, kun Simmons taittoi allekirjoitetun asiakirjan jälleen kokoon ja pani sen tarkasti talteen. "Minä en tiedä, mihin aiot mennä, mutta etkö voi ottaa jotakuta toveria mukaasi?"

"Mahdotonta!" sanoi Simmons vieläkin ankarasti ja heltymättä. "Salaiset asiat vaativat salaista käsittelyä. Toivo kuitenkin parasta, enkelini -- ja kuulehan nyt, sinä voit sentään auttaa minua hieman. Sinulla on täällä jossakin" -- tässä hän näytti niin salaperäiseltä, että se vaikutti syvästi neiti Prettyyn -- "tuon kuolleen miehen kävelykeppi. Anna se minulle, sillä minä tarvitsen sitä."

Neiti Pietty vetäytyi kauemmaksi hänestä ja vapisi. Mutta hän meni sentään makuuhuoneeseensa nurkkaovesta -- ja heti hänen mentyään Simmons, tarkasteltuaan nopeasti takan ääressä sijaitsevaa pöytää, jolla, oli hajallaan kirjoja ja kuvalehtiä, otti käteensä erään kuluneen ohuen kirjan ja työnsi sen povitaskuunsa. Kun neiti Pretty palasi seisoi hän paikallaan käsivarret ristissä kuin päättäväisyyttä esittävä kuvapatsas.

"Kas tässä", sanoi neiti Pretty hiljaa, ojentaen hänelle tukevan tammikepin. "Minä melkein pelkäsin koskea siihen."

Simmons otti kepin, kiersi toisen käsivartensa neiti Prettyn hartiain ympärille ja suuteli hänen otsaansa. Sitten hän veti lakin otsalleen.

"No nyt toimeen!" sanoi hän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo poistunut huoneesta, ja neiti Pretty astui ikkunan ääreen sykkivin sydämin ja jyskyttävin valtimoin ja vetäen kaihtimet syrjään katseli kaasun valaisemalle kadulle. Simmons ilmestyi näkyviin sekunniksi tai pariksi ja sitten katosi. Kun hän kiersi nurkan, heläytti tuomiokirkon suuri kello kymmenen kovaa, kumeata lyöntiä.

Ja ennenkuin lyönnit olivat lakanneet kuulumasta, oli Simmons jo sen kadun puolivälissä, joka vei Ashenhurst-huvilaan, ja saapui hyvin pian tämän komean asunnon portille. Hän aukaisi sen hiljaa, hiipi eteenpäin ja liikkui niin äänettömästi, että säikäytti juuri portin sisäpuolella erästä miestä, joka pakeni nopeasti läheisen pensaikon suojaan. Simmons, jolla ei ollut varaa sellaisiin tuhlaaviin ylellisyyksiin kuin pelkoon tai arkuuteen, syöksyi pakenevan jälkeen ja sai hänet kiinni takinliepeestä. Hän veti vankinsa portin yläpuolella himmeästi palavan lampun valopiiriin.

"Hei, Nicholson!" huudahti hän tunnettuaan siviilipukuisen miehen. "Mitä te täällä teette?"

"Entä te?" vastasi Nicholson happamesti, vapauttaen käsivartensa Simmonsin otteesta. "Sitä on sopivampi kysyä."

"Ehkä jokseenkin samaa kuin tekin, luullakseni", vastasi Simmons. Juuri silloin hän näki vilahdukselta toisenkin miehen, joka oli puoleksi piiloutunut laakeripensaitten varjoon. "Ah!" huudahti hän nauraen. "Teitä on täällä parittain! Minä tiedän melkein varmasti, ketä te täällä vahditte. Veljeäni Johnia. Vai mitä, Nicholson?"

"Se on meidän asiamme!" murahti Nicholson. "Ja jos aiotte mennä tuonne sisälle..."

"Minä menen sinne, jään sinne vähäksi aikaa ja tulen sitten ulos", sanoi Simmons. "Eikä teidän tarvitse näyttää lainkaan niin synkältä tai salaperäiseltä minun edessäni. Minä tulen juuri Mellapontin luota ja tiedän enemmän kuin te."

"Me emme tiedä mitään, paitsi että meidän on pidettävä häntä silmällä", sanoi Nicholson taipuvaisemmin, koska Simmonsin vetoaminen poliisimestariin oli vaikuttanut häneen, ja nyökkäsi valaistuun ikkunaan päin. "Siinä kaikki. Me seurasimme häntä tänne."

"Kuinka kauan hän on jo ollut siellä?" kysyi Simmons.

"Ehkä noin kymmenen minuuttia", vastasi siviilipukuinen mies.

"Oliko hänellä ketään mukanaan?"

"Ei!"

"No niin, minä menen nyt sisään", sanoi Simmons. "Ja kun tulen jälleen ulos, voin ehkä kertoa teille jotakin. Tänä yönä tulee tapahtumaan suuria asioita, Nicholson. Te joudutte ehkä niihin mukaan."

Ja ryhtymättä sen pitempiin keskusteluihin hän kiiruhti käytävää pitkin ulko-ovelle. Sen molemmilla puolilla oli kapea ikkunaruutu, ja ensi työkseen Simmons tarkasteli hallia toisen ruudun lävitse. Tyhjä! Siellä ei ollut ketään. Jane Prattin mustasta puvusta, sievästä esiliinasta ja veikistelevästä hilkasta ei näkynyt vilahdustakaan. Hän avasi tyynesti oven, pujahti halliin ja hiipi varpaillaan sen poikki, suunnaten kulkunsa suoraan rouva Champernownen vastaanottohuoneeseen. Sekunnin kuluttua hän oli jo sisällä, sulki oven tullessaan ja kääntyi huoneessa olijoihin päin, varoittaen heitä sormellaan.

Rouva Champernowne istui keinutuolissa takan ääressä, ja John Hackdale seisoi hänen vieressään, nojaten takan reunukseen. Simmons huomasi heidän kasvoissaan epäilyä, levottomuutta ja järkytystä; John suoristautui nähdessään veljensä, ja rouva Champernowne rypisti kulmiaan suuttuneena.

"Mitä --" aloitti hän. "Mitä --"

"Hsh!" kuiskasi Simmons, hiipien hiljaa paksun maton poikki. "Tiedättekö, mitä on ulkopuolella?" Hän keskeytti antaakseen kysymykselleen dramaattista voimaa. "Kerron sen teille! Siellä on pari etsivää!"

Hän näki rouva Champernownen punastuvan ja Johnin säpsähtävän. Mutta ei kumpikaan puhunut, ja Simmons, tehden jälleen salaperäisiä merkkejä, astui huoneen poikki ja veti verhot ja kaihtimet kiireesti ikkunoiden eteen.

"Siviilipukuisia miehiä kaikissa tapauksissa!" sanoi hän tullen takaisin. "Nicholson ja Burbidge pensaikossa. He ovat seuranneet sinua, John. Selvässä tarkoituksessa! Kuulkaahan nyt, tässä ei kelpaa kierteleminen, rouva Champernowne. Niinpä aionkin peittelemättä ilmaista teille molemmille asioiden oikean laidan. Tulen juuri Mellapontin luota -- tarkastelimme yhdessä koko juttua -- se oli kuuma paikka, sen voin vakuuttaa teille. Mutta minä pääsin livahtamaan sieltä ja kiiruhdin tänne varoittamaan teitä molempia."

"Varoittamaan meitä -- niistä?" kysyi John.

"Mellapont aikoo vangita teidät molemmat", kuiskasi Simmons, viitaten selittävästi laihoilla sormillaan. "Molemmat, syytettyinä murhasta! Sen tähden olen tullut tänne. Siksi nuo miehetkin ovat täällä vaanimassa. Taloa vartioidaan joka suunnalta. Te olette nyt molemmat pinteessä!"

John Hackdale katsahti rouva Champernowneen, ja rouva Champernowne tuijotti Simmonsiin. Hän alkoi pyöritellä sormuksiaan, minkä John tiesi hermostuneen kiihtymyksen varmaksi merkiksi.

"Mutta sehän on hullua!" sanoi John vihdoin äänellä, jonka itsekin kuuli jännittyneeksi ja kuivaksi. "Mitä todistuksia..."

"Se ei ole lainkaan hullua!" huudahti Simmons. "Te ette tiedä kaikkea, mitä minä tiedän -- Mellapont on ollut kerrassaan avomielinen minua kohtaan. Kuulehan nyt, sinun revolverisi on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Millaisen johtopäätöksen teet siitä?"

John hätkähti ilmeisesti ja tunsi pikemminkin kuin näki, että rouva Champernowne loi häneen hämmästyneen katseen.

"Siinä tapauksessa sen on heittänyt sinne joku, joka varasti sen minulta!" sanoi hän. "Minä kaipasin sitä -- kaipasin sitä tänä iltana. Minä..."

"Tuosta ei ole mitään apua", sanoi Simmons. "Luuletko poliisin uskovan sellaista pötyä? Revolveri on sinun, ja sinä kuljeskelit täällä päin juuri silloin, kun Deane ammuttiin, ja hänen oli nähty sitä ennen juttelevan rouva Champernownen kanssa tämän talon edustalla. Ja Mellapont on saanut lujasti päähänsä, että joko sinä tai rouva Champernowne on todella ampunut Deanen ja että te olette rikostovereita, ja hän aikoo nyt vangita teidät molemmat. Sitten, olkoonpa tulos millainen tahansa, tulevat kaikenlaiset asiat ilkeällä tavalla julkisuuteen."

Hän katsoi tarkoittavasti rouva Champernownea, ja rouva Champernowne kääntyi puolestaan John Hackdaleen päin, joka oli kalpea ja hermostunut silmäillessään ovea ja näytti tarkasti kuuntelevan.

"Niin -- sitä ei voida epäilläkään!" sanoi Simmons, tulkiten ajatuksiaan. "Mutta minä voin sen estää."

Molemmat kuuntelijat loivat häneen kiihkeän, kysyvän silmäyksen.

"Sinäkö?" huudahti John. "Kuinka sinä..."

"Niin, minä juuri!" vastasi Simmons. "Minä voin sen estää ja kaiken muunkin!"

"Kuinka sitten?" kysyi John.

Simmons nyökkäsi ensin toiselle ja sitten toiselle

"Minä tiedän, kuka tappoi Deanen!" sanoi hän. "Kuuletteko? Minä tiedän!"

John veti äkkiä syvään henkeä ja astui lähemmäksi veljeään.

"Tiedätkö sinä?" sanoi hän. "No, miksi et kertonut sitä Mellapontille? Miksi et kertonut sitä jo ennen sen sijaan että..."

"Hiisi vieköön, sehän on minun asiani!" vastasi Simmons "Itse ensin -- etkö juuri sinä ole niin opettanut? Minun on ajateltava omaa hyötyäni. Minä en ole voinut kertoa sitä ennen, koska vasta tänä iltana olen saanut sen tietää En ole kertonut sitä Mellapontillekaan, koska tahdon tiedostani maksun. Toimita rouva Champernowne maksamaan vaivani niin minä vien nuo miehet pois ja pistän käsiraudat oikean rikollisen ranteihin."

"Mutta jollei hän tahdo?" sanoi John ivallisesti.

"Silloin salaan tietoni muilta!" vastasi Simmons. "Mutta hän haluaa", jatkoi hän vetäen esille toisen asiakirjansa ja laskien sen rouva Champernownen eteen, "hän haluaa tehdä sen itsensä vuoksi. Jollen sano mitään, joudutte molemmat Southernstowen poliisiaseman koppeihin ennen puoltayötä mutta jos puhun, olette molemmat turvassa. Kirjoittakoon rouva Champernowne tuohon tyhjään paikkaan omalla käsialallaan kaksituhatta puntaa ja sitten nimensä asiakirjan alle, niin minä jätän rikollisen henkilön Mellapontin käsiin. Ellei rouva suostu, pysyn mykkänä."

"Kiristystä!" huudahti John. "Tämä on..."

"Sinä itse et ole tainnut kiristää häneltä mitään?" vastasi Simmons. "Et tietystikään! Etkä ole sallinut hänen milloinkaan joutua Jim Bartlettin kynittäväksi, et suinkaan! Rouva Champernowne, parasta on, että täytätte tuon tyhjän paikan, koska teidän kannattaa niin tehdä Kun ihmiset haluavat vetää paksun verhon peittämään menneisyyttä tai jotakin osaa siitä, sopii olla hieman tuhlaavainenkin. Täyttäkää lomake ja kirjoittakaa sen alle."

Rouva Champernowne totteli häntä. Ja Johnin mumistessa jotakin kuin kiroten, tätä inhoittavaa konnankoukkua, kääri Simmons tyynesti paperin kokoon ja kääntyi ovelle.

"Vielä sananen teille molemmille", sanoi hän. "Älkää poistuko tästä rakennuksesta. Jää tänne, John, älkääkä tekään menkö ulos, rouva Champernowne. Puolenyön tienoissa tai jo ennen lähetän teille sanan, että James Deanen murhaaja on teljetty neljän seinän välin. Ja sitten voitte hengittää ja nukkua vapaammin kuin pitkiin aikoihin."

Hän hiipi jälleen pois, peläten tapaavansa Jane Prattin, ja yhtyi Nicholsonin ja hänen toveriinsa ajotiellä. Ja tarttuen Nicholsoniin käsivarteen hän vei miehen syrjään ja ilmoitti hänelle kuiskaten jotakin, minkä kuultuaan siviilipukuinen mies oikein hypähti.

"Hyvä Jumala, herra Simmons!" huudahti hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

"Kyllä!" vastasi Simmons kylmästi. "Lähtekää heti Mellapontin puheille ja sanokaa hänelle ja vaatikaa häntä tekemään juuri niin kuin olen teille kertonut. Sitten saatte nähdä."

Hän jätti molemmat miehet Ashenhurst-huvilan edustalle ja meni kotiinsa lyhyttä oikotietä kaupungin yläosan läpi. Tultuaan yksityiseen huoneeseensa ja jätettyään oven hieman raolleen hän väänsi kaikki valot palamaan. Sitten hän otti esille pullon viskyä ja karahvin kivennäisvettä ja laseja ja sekoitti itselleen ryypyn, sytytti savukkeen ja istuutui odottamaan ja lueskelemaan iltalehteä.

Kului jonkun aikaa, ja sitten hän kuuli portailta raskaita askelia. Kuultuaan ne hän nousi ja katsoi puoliavoimesta ovesta nähdäkseen tulijan. Ebbitt tuli näkyviin, palaten elävienkuvien teatterista toimittamasta johtajantehtäviään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Vihreä laakeripuu

Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn ja laseihin, ja hän nauroi.

"Hei, poikaseni!" huudahti hän. "Naukkailetteko siellä yöryyppyjä?"

"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen nukkumaanmenoani. Haluatteko?"

Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui laseineen mukavimpaan tuoliin.

"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"

"Kaupungilla", vastasi Simmons.

"Hakkailemassako?" vihjaisi Ebbitt ivallisesti.

"Ei minun tietääkseni", sanoi Simmons. "En ole kuullut siitä puhuttavan."

Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui sitä sytyttämään.

"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse ruvennut tuon laivan kapteeniksi -- sillä helppoahan se olisi ollut Johnin laiselle kauniille miehelle".

"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän on luullakseni jo viisikymmenvuotias."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö? Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa. Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni -- paljon pahempia!"

"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons. "Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."

"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti. "Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka. Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita tai ei."

"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"

"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti. "Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä! Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt tässä toimessa."

"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä. Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan enimmäkseen kuljeskelitte?"

Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan, pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti tuleen.

"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni -- mutta silti seikkailurikasta elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat miehet ja naiset kuin minä -- ah, kuinka osasimmekaan näytellä aikoinamme!"

"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi Simmons.

"Joukoittain -- äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja tovereita -- mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."

Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.

"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"

"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame Celestenkin kanssa -- tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain -- hyviä, huonoja ja keskinkertaisia."

Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi, kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.

"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.

Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille jonkinlaisen sähisevän äänen.

"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le Geytistä?"

"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti. "Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."

Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.

"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä, kun olette vasta poikanen?"

Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi julkeasti.

"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt", vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" -- hän katsahti äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta -- "ja sen vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"

Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä. Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä --"

"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta, silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa, tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan -- te tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan, missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhaan, josta se löydettiin -- minä juuri satuin sen löytämään. Ja sieltä on löydetty muutakin -- te olitte pudottanut sinne toisen kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty. Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt -- poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte -- mitä voitte..."

Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia, mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun revolverin piippuun.

"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt. "Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"

Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi, jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.

"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois -- pois! Voi, hyvä Jumala, Mellapont -- Nicholson!"

Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.

Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin, että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna. Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä, taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi. Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut, huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari -- hänen sankarinsa.