Part 11

Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen, suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti, suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett. Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun häväistysjuttuun.

Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän, mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi, oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan sepittäessään seuraavan kirjeen.

"Waggoner's Rest keskiviikkoiltana.

Arvoisa Herra!

Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana teille sopivimpaan aikaan.

Kunnioittavimmin James Bartlett."

Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.

Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan. Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi: "Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."

"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen puoleen."

"Te ette siis pysy tekemässänne sopimuksessa?" sanoi Hackdale.

"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa petetyksi..."

"Petetyksikö?" huudahti Hackdale. "Tarkoitatteko..."

"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."

Hackdale katsoi ovelle.

"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä haluatte."

Mutta Hackdale hiljensi äänensä kuiskaukseksi.

"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New Yorkiin, otitte vain rahani..."

"En teidän", keskeytti Bartlett.

"Te ette pitänyt kuitenkaan lupaustanne!" lopetti Hackdale.

"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain rikottaviksi."

"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä", sanoi Hackdale.

"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä, kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni. Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."

Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen säädyllisyytensä.

"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista", sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."

"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet -- puhuakseni jälleen vertauksellisesti -- on ostettu teidän tai paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."

"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään enempää -- mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.

"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett. "Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle -- ei missään tapauksessa."

"Miksi ei?" kysyi Hackdale.

"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa, ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään, että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki rakennettu vahva pato -- jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"

"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko todella, että sananen teiltä voisi --"

"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"

"Kuinka voi tietää, etteivät muut tiedä samaa kuin tekin?" kysyi Hackdale.

"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta. Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan! Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi ajoiksi."

"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Hackdale. "Sanokaa summa."

Bartlett heilautti kättänsä.

"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä pitää keskustella asiakkaanne kanssa".

"Asiakkaani kanssa?" huudahti Hackdale. "Rouva --"

"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin, tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen. Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti, ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."

Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli häntä kyynillisesti hymyillen.

"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan? Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte, mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne? Mutta... ehkä te olette jo tehnytkin niin -- vai mitä?"

Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi, että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä -- hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista. Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön osa kustannuksista -- ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.

Hackdale nousi äkkiä tuoliltaan.

"No hyvä sitten", sanoi hän. "Tulkaa mukaani nyt!"

"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"

"Ei, kiitoksia", vastasi Hackdale. "Mutta älkää välittäkö minusta."

"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa..."

Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. --

VIIDESTOISTA LUKU

Verhoton ikkuna

Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas kiiruhti selittämään.

"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa, kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"

Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin, viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti -- ja hetkistä myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni eteenpäin.

Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä, nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja. Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi levottomuutta.

"Mitä nyt?" sanoi rouva viitaten läheiseen tuoliin. "Mikä nyt on hätänä?"

Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."

Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.

"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi ajoiksi!"

"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani, annoin hänelle ne rahat -- sataviisikymmentä puntaa -- ja lupasin hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki, mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."

"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi, tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan. "Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"

"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen, häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta -- tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."

"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouva Champernowne levottomasti.

"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin. "Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin. Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne, että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."

Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa, ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla. Oliko mahdollista...

"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"

"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään toiselta -- jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä, rouva Champernowne?"

Rouva Champernowne loi häneen oudon, mutta vakavan katseen.

"On!" vastasi hän. "Ihan välttämätöntä!"

"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska hänellä on valta käsissään."

"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta kaikkiaan..."

"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta? Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle? Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."

Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi puhua.

"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma..."

"Varma mistä, rouva Champernowne?" kysyi Hackdale hänen vaietessaan.

"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä, mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä..."

"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."

"Mistä syystä ja miksi olette tullut tänne?"

"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "Jos Southernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää, olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto. Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."

"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"

"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko -- niin ja niin paljon vuodessa."

"Koko hänen elämänsä ajaksiko?" kysyi rouva Champernowne.

Hackdale katsoi häneen merkitsevästi.

"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin", sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä ajaksi."

"Kuka se mies on?" kysyi rouva Champernowne äkkiä.

"James Bartlett", vastasi Hackdale. "James Bartlett."

Rouva Champernownen ilme vääristyi inhosta.

"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo lörpöttelee."

Mutta Hackdale pudisti päätään.

"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi -- liiankin kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet. Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan kuin hän nykyään."

"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"

Hackdale nyökkäsi oveen päin, josta oli tullut huoneeseen.

"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata, että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"

Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen, hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.

Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana. Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa. Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin oli ollut herrasmies.

Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne, joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen, joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua -- Bartlett olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei tuntenut sen vuoksi levottomuutta -- vaan rouva tuijotti kuin olisi tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.

"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta, ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen käytöstänne?"

Bartlett levitti kätensä, näyttäen loukatulta viattomuudelta.