Part 2

Itsestänsä ymmärrettävä on, että semmoisella tytöllä oli monta pyytäjätä. Niin oli myöskin laita. Marilla oli ollut kosioita aina ruukin pehtoorista seurakunnan rikkaimpaan talonpoikaan, mutta kaikille oli hän antanut hienotunteisella tavalla rukkaset. Sentähden luultiin yleisesti, että hän täydellä todella ei tahtoisi mennä naimisiin, aina menneesen vuoteen asti, jolloin tarkinsilmäiset vakuuttivat, että hän varmaan oli rakastunut uuteen kansakoulunopettajaan. Suuri yleisö ei ottanut uskoaksensa semmoista huhua. Knutson oli tosin kaikin puolin hyvä mies ja erittäin kunnollinen koulunopettaja, mutta ei hän ollut ansiollinen saamaan sellaista tyttöä, kuin lukkarin Mari. Vieläpä arveli moni hyvin häpeälliseksi, että halvalla kouluopettajalla olisi siihen mitään toivoa, ja paljon sai hän pitää hyvänänsä pistopuheita seudun vapaapuheisilta pilkkakirveiltä. Tämä suututti häntä tosin, vaan ei niin paljon kuin luultiin, sillä hän uskoi melkein itsekin, että hänen oli ylön rohkeata toivoa semmoisen vaatimuksen täyttämistä, koska hän ei vielä tiennyt, oliko hän rakastettu vai ei. Kuitenkin oli hänellä nyt täydellinen vakuutus siitä, ja katso tässä on syy, miksi hän tänä iltana pyysi Maria kanssansa ruukille. Hän tahtoi nimittäin näyttää pilkkalinnuillensa ja kaikille heikkouskoisille, että hän oli todellakin saavuttanut sen onnen.

Niin selitti hän kuitenkin itse asian kihlatullensa, kun he valoisana kesäiltana kulkivat kaitaista metsätietä, joka vei ruukille.

Tällä nimellä ymmärrettiin jokapäiväisessä puheessa Hultaforsin rautaruukkia, jonne oli hyvä neljänneksen matka lukkarin puustellista.

"Mutta rakkain Knutson", lausui Mari, "puhummeko jo tänä iltana kihlauksestamme? Minä pelkään sitä paljoa puhetta, kuin siitä tulee".

"Ja minä olen iloinen ja ylpeä siitä", virkkoi Knutson. "Sanokoon kansa mitä hyvänsä. Minä olen varma siitä, ettei kukaan voi sanoa mitään pahaa sinusta eikä minusta... Sinä olet minun, ja sen saakoon hyvin koko maailma tietää".

"Niin, en minä häpeä; mutta minä otaksun kuitenkin, että kaikki on käynyt niin pian. Minä voin tuskin uskoa, että me olemme oikein kihlatut".

"Jotakin on vielä, johon emme ole tulleet, rakas Marini; sillä jotakin puuttuu", sanoi Knutson ja kiersi kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille, jonka perästä hän painoi ensimäisen suutelon hänen punaisille huulillensa. Hän sanoi sitte puoli leikkisesti:

"Nyt vasta me olemme oikein kihlatut, rakas Mari; sillä ensimäisellä suutelolla on suuri merkitys. Tule tänne minun viereeni ja kuule, mitä eräs runoilia niin kauniisti kirjoittaa siitä".

Näin sanoen veti hän hänet istumaan viereensä mättäälle polun viereen, jonka jälkeen hän syvällä tunteella lausui seuraavan sievän runoelman:

"Täht' illan istui pilvell' hopeisella, Siimeestä kysyi neito lausehella: Mit' ajatellaan silloin taivahassa, Kun ensi muisku saadaan maailmassa? Ja illan impi kaino vastas siihen: Maan päälle katsoo joukko enkelien; Siell' kuvastuvan näkee autuutensa, Kun kuolo kääntää poies kasvosensa".

"Se oli hyvin kaunis, mutta minä en ymmärrä oikein sen viimeistä lausetta", sanoi Mari.

"Se on helposti selitetty", vastasi Knutson. "Kuolema itkee, kun hän kerran on pakotettu eroittamaan onnelliset".

"Mutta me emme koskaan eriä". sanoi Mari kauneimmasti hymyillen ja tuli vielä lähemmäksi rakastajaansa, joka käytti tilaisuutta ja painoi vielä muutamia suuteloita hänen suullensa.

"E1, me emme koskaan eriä", sanoi Knutson. "Me seuraamme aina toisiamme ja elämme onnellista elämää; ja tästä lähin tulee seuraava laulu olemaan minun lempilauluni:

"Eipä mull' oo vara juoda Samppania kuohuvaa; Rypälettä nautin tuota -- Siin' on juoma tuoksuvaa.

Valkealla kunnahalla, Niinkun kirkas rubini, Yhä kasvaa uhkumalla Kallis, armas viinini.

Hänen suloisuudestansa Juon ma syömen halusta, Juon ja juovun kohdastansa Suloisesta mehusta.

Mutta vaikka rypälettä Nautin päivin, hetkittäin, Aina vaan on niinkun mettä Se on suu mun ystäväin!"

Knutson todisti teolla sanansa, jonka jälkeen rakastuneet vilkkaasti puhellen jatkoivat matkaansa määrättyä paikkaa kohden, jonne päästyä heitä kohtasi vilkkain näkö.

Viheriälle kentälle muutamien lehtevien koivujen alle keskelle isoa ruukin pihaa oli iso ihmisjoukko kokoontunut, leikkien ja tanssien siellä monituisella tavalla. Oivan ruukin isännän tapana oli tänne usein kutsua alustalaisiansa ja pitäjäläisiänsä pieneen huvitukseen viheriälle nurmikolle, ja siellä olivat he tänäkin iltana viettämässä patronessan syntymäpäivää. Suurin ilo ja hupaisuus oli nyt siis parhaillaan, ja tarjoukset tapahtuivat sangen tiheään. Ei kukaan kuitenkaan ollut siivoton puheissa eikä käytöksessä. Kaikki kävi iloisasti ja sävyisästi, ja tästä niinkuin paljosta muustakin hyvästä oli kiittäminen äskettäin kuollutta rovastia. Ennen hänen aikaansa oli kielletty leikkikemujen pitäminen, tahi kokoontuminen leikkiin ja tanssiin vapaassa luonnossa, ja seuraus oli tavallinen. Kielletty hedelmä on ollut kaikkein enemmän haluttu aina paratiisin ajoista asti. Rahvas tanssi salaisesti, ja heidän leikkinsä ja pelinsä loppuivat tavallisesti juopumuksella ja tappeluilla. Rovasti esti tämän, antamalla kansan vapaasti ja esteettömästi iloita, milloin niin saattoi tapahtua, mutta hän puhui myöskin parhaimmille ja viisaimmille talon isänneille, että he olisivat semmoisissa tilaisuuksissa läsnä ja pitäisivät tarkan valvonnan kokoontuneista. Itse tuli hän usein sellaisiin tilaisuuksiin, ja tämänlaisen asiain järjestelmän kautta muuttuivat vähitellen entiset juomapidot todellisiksi kansan huviksi, joihin ken hyvänsä saattoi osaa ottaa.

Meidän rakastuneet sekaantuivat siis pelkäämättä joukkoon, johon heidät sydämellisesti tervetulleina vastaan otti sekä herrasväki että talonpojat. Mari herätti tavallisuuden mukaan suurimman huomion. Patronessa ja namselit pyysivät häntä teepöytään, mutta samassa veti kolme pelimiestä vilkasta valssia, ja tanssin pyörteissä liehui hän ympäri kenttää rakastajansa sivulla, keveänä ja vikkelänä kuin leyhkyelevä kevättuuli. Hän oli aina ollut erittäin mieltynyt tanssiin, mutta ei koskaan ollut se niin hupaista kuin tänä iltana. Samoin näytti olevan Knutsoninkin laita. Tämä nuori pari oikein lensi ja oli niin onnellinen, ettei voi selittää. Mutta Knutson ei voinut salata onneansa, sillä mitä sydän on täysi, sitä puhuu suu. Pian kävi kuiske väkirivilöissä, ja heidän kihlauksensa oli yleisesti tunnettu.

Nyt nousi verraton kuiske ja suhina. Moni piti sen aivan mahdottomana uskoa, kunnes ruukin isäntä nousi ja sydämellisillä sanoilla esitti onnenmaljan morsiusparille: koulun opettaja Knutsonille ja lukkarin Marille. Malja tyhjennettiin voimakkailla hurrahuudoilla, ja ne kaksi nuorta tuli peräti peitetyiksi sekä nuorten että vanhain onnentoivotuksilla. Kaikki kateus oli tällä hetkellä paunaan pantu, ja kaikki vakuuttivat, ettei toden totta mitkään ihmiset sopineet paremmin yhteen.

Niin tahtoikin Knutson. Hän oli saattanut onnensa vastustelijainsa tietoon, ja muuta ei hän tarkoittanutkaan tänä iltana ruukilla käynnillänsä. Hän esitti sentähden morsiamellensa, että he lähtisivät kotiinsa, sillä hänellä oli paljon puhuttavaa hänelle heidän tulevaisuuttansa koskevista asioista. Mari lausui saman toivon, ja pian istuivat he taas lukkarin puustellin luona kasvavan ritvakoivun alla.

Siinä istuivat he koko yön ja keskustelivat, kuinka iloiseksi ja hupaiseksi koko heidän aikansa oli tuleva. Kaikkein näiden päätösten kertominen, jotka tässä vahvistettiin lämpimillä kädenpuristuksilla ja innokkailla suuteloilla, tulisi tässä liian laveaksi, jonka tähden supistamme kertomuksen, ilmoittaen vaan heidän tärkeimmän päätöksensä, että heidän häänsä tulisi vietettäväksi keväällä. Jos tämä tapahtui tahi ei, sen tulemme seuraavassa kertomaan.

3.

Vuosi oli kulunut.

Taas paistoi sydänkesän aurinko, kuvastellen valoansa Ongermanjoen kirkkaassa vedessä. Taaskin lauloivat linnut, kukin tavallansa luojallensa kiitosta tiheissä leppä- ja koivumetsiköissä, jotka seppelöivät jokea, ja jotka taampana olevan synkän ja vakaisen honkametsän kanssa kaikkialla pitkin tuon juhlallisen virran kulkua ovat kauniimpina koristeina siinä aina huippuun hongilla puetuista vuorista muodostuneessa taulureunusteessa, joka sulkee kaiken, mitä silmä voipi nähdä tätä Norrlannin kauniinta jokivesistöä ylöspäin matkustaessa. Luonto oli juhlapuvussa, loistaen suurimmassa kauneudessaan.

Ystävillämme tuossa pienessä Grangårdin lukkarin puustellissa oli kaikki entisellään, ainakin ulkonaisesti. Joen rantaan viettävä pieni puutarha on puhtaana ja siistinä, ja katsahdettua noihin runsaisin kukkapenkkeihin voitiin helposti huomata, että niitä oli järjestänyt ja hoitanut keveä naisen käsi. Juhlallinen ritvakoivu porstuan edessä antaa suloisen varjon pihamaalle, ja pieni sammalsohva sen juurella tarjoaa nyt, niinkuin ennenkin, lepoa ja suojaa auringon polttavilta säteiltä. Myöskin on kaunis Mari, mahdollisesti nyt vieläkin kauniimpi, kuin viimeksi häntä nähdessämme, istuutunut neuloksensa kanssa varjoisan koivun alle, ja hänen vieressänsä näemme itsensä lukkariukon seisovan vanhalla lohiastialla, innokkaasti tarkallen, olisiko joku saalis tällä kertaa saatavana.

Ulkonaisesti on siis kaikki entisellään Grangårdissä, mutta itse tämän pienen kertomuksemme päähenkilöissä on sitä vastaan tärkeä muutos tapahtunut.

Me olemme jo ennen ilmoittaneet sen vaikutuksen, minkä äsken tullut pastori Bäck oli tehnyt kauniisen Mariin, kun hän ensi kerran vieraili lukkarilla. Ettei tämä vaikutus ollut hyvä, sen me tiedämme, mutta hänen ruskeiden silmäinsä polttava katse oli kuitenkin häviämättömästi kiintynyt nuoren tytön sieluun. Pastorin vierailut uudistettiin, ja niin tuli hän vähitellen jokapäiväiseksi vieraaksi lukkarin vaatimattomassa asunnossa. Lukkariukko ei tosin katsonut näitä tiheitä käyntiä erittäin lempein silmin, mutta pastori, vaikka hän kyllä sen huomasi, ei siitä vähintäkään piitannut. Myöskään eivät hänen käyntinsä, niinkun helposti saattaa arvata, tarkoittaneet ukko Periä, jonka vanhat raittiit uskonnon ajatukset olivat vastakkaiset sielunpaimenen ajatuksille, vaan enenemän kukoistavaa Maria, jonka hän myös päivä päivältä onnistui yhä lujemmin kietoa kavaliin pauloihinsa. Muutoin niin villisti polttavan katsantonsa ymmärsi hän hänen läsnäollessansa muuttaa niin miellyttäväksi ja viehättäväksi, että kokematon tyttö pian alkoi epäillä, tokko hänen ensimmäinen arvostelunsa hänestä olikaan oikea. Sen lisäksi oli kunnioitettu sielun paimen joka kerta siellä käydessänsä antanut hänelle jonkun hengellisen ylösrakennus-kirjan, ja, kehoittaen häntä ahkerasti lukemaan ja miettimään niitä, ymmärtänyt niin asettaa sanansa, että se omituinen uskonnon haaveksiminen, jonka Norrlantilainen yleensä niin keheästi vastaan ottaa, hyvin pian heräsi tämän ennen niin iloisen tytön sielussa. Mitä enemmän hän luki ja mietiskeli, sitä enemmän tuli hänelle selväksi, että hän oli syntinen olento, jonka suhteen pastori oli puhdas kuin enkeli, ja että ainoa keino pahuuden vallasta pelastumiseen oli kokonansa antautua pastori Bäck'in ja hänen uusien oppiensa valtaan. Kaikkeen tähän oli jälestäpäin liittynyt toinenkin, päivä päivältä vahvasti kasvava tunne, nimittäin -- rakkauden tunne. Tähän asti niin lämpimästi ja sydämellisesti rakastettu sulhasen kuva näyttäytyi yhä tummemmalta sydämen peilissä, ja samassa määrässä selkeni siellä hänen uskonnon opettajansa kuva. Tätä päämäärää oli Bäck tarkoittanutkin, ja hän oli voittanut sen.

Levottomuudella ja murheella oli Knutson huomannut tämän häntä niin kipeästi koskevan muutoksen. Viimeiseen asti oli hän kuitenkin toivonut, että hänen kihlattunsa heräjäisi miettimään ja palautuisi itsehensä ja ensimäiseen rakkauteensa. Samaa oli lukkariukkokin toivonut, ja sentähden olivat he antaneet asian mennä menojansa. Mitä taas erittäin lukkariukkoon tulee, niin oli hän niitä harvoja viisaita isiä, jotka antavat lastensa itse päättää sydämensä asiat. Kun Knutson sentähden usein kehoitti häntä karkoittamaan uutta pastoria huoneestansa ja huomauttamaan tyttärelle hänen velvollisuuksiansa, otti ukko aika hypyllisen nuuskaa ja vastasi:

"Päättäköön tyttö itse kohtalonsa. Bäck'in ja hänen tarkoituksensa olen minä aikoja sitte läpitse nähnyt, mutta hän vastatkoon itse teoistansa. Vaikka kuinka sydämellisesti mielelläni haluankin vävykseni sinua, sinua, jonka olen tutkinut ja huomannut kaikin puolin totuuden mieheksi, en kuitenkaan tee tässä asiassa enemmän kuin olen tehnyt".

Ja siihen se jäi. Vaikka kuinka usein Knutson koki Marin kanssa keskustellessaan osoittaa murheitansa sekä itsestänsä että hänestä, ymmärsi hän joka kerran tuolla niin omituisella vaimon hienoudella välttää päättävän selityksen.

Mutta kaikilla on rajansa ja niin on kärsivällisyydelläkin. Knutson oli vihdoin päättänyt ratkaisevan askeleen, ja sentähden hän tänä päivänä saapui tavallista aikaisemmin lukkarin asuntoon.

Nyt tapahtui niinkun Mari oli aavistanutkin, että tämä sulhasen käynti koski heidän onnellisempina olonsa aikoina solmittua liittoa, olisiko se peräti purettava tahi ensi tilassa avioliiton siteellä vahvistettava. Hänen sydämensä tykytti sentähden ankarasti, ja heleä punastus, kentiesi silmänräpäyksellisen katumuksen tuottama hänen kaksinkertaisesta rakkauden leikistänsä, levitti purppurahohteensa hänen ehdottomasti viehättäville kasvoillensa. Rinta aaltoili, ja hänen vapiseva kätensä saattoi ainoastaan vaivaloisesti neulaa käyttää.

Mutta jos Mari oli liikutettu, niin kyllä oli Knutsonikin. Hänenkin elämänsä onnea koski tämä asia, ja hän vapisi mennessään ottamaan päättävää askelta, askelta, jonka hänen kuitenkin täytyi ottaa.

Hän rohkaisi kuitenkin itsensä, otti nuoren tytön kädestä kiini ja katsoi hänen silmiinsä sydämellisimmästi ja lemmellisimmästi. Mari ei voinut sietää tätä avonaista, läpirehellistä katsantoa, joka oli niin täynnä uskollista rakkautta ja samalla niin rukoilevainen, vaan käänsi silmänsä alas ja tunsi olevansa vaikeammalla mielellä kuin milloinkaan ennen.

"Vuosi sitte", alkoi Knutson liikutuksesta vapisevalla äänellä, "olin minä onnellisin ihminen auringon alla, ja tämä onni alkoi samana päivänä, jolloin sinä annoit minulle rakkautesi. Mutta tänään, rakastettuni, tunnen minä itseni onnettomaksi, niin onnettomaksi. Sinä tiedät itse parhain, miksi".

Mari oli vaiti ja kumartui yhä enemmän työnsä päälle.

"Sentähden", jatkoi Knutson heille molemmille kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "olen minä nyt päättänyt saada kuulla sinun omasta suustasi, rakastatko sinä vielä minua, vai oletko antanut sydämesi jollekin toiselle. Vaikka sydäntä särkevä aavistus sanoo minulle, ettei minulla ole enää mitään toivomista, niin pyydän kuitenkin sinua minulle vastaamaan suoraan ja rehellisesti".

Mari laski pois työnsä ja katsoi ylös. Hänen ennen niin kirkkaat, siniset silmänsä loistivat nytkin, mutta loistivat tuosta kummallisesta, harhailevasta ja huikentelevasta liekistä, jonka ainoastaan uskonnon harhaus saattaa synnyttää. Hän vastasi kuitenkin jotenkin lujalla äänellä:

"Sinä olet pyytänyt totuutta ja sinä saat sen kuulla. Vuosi sitte rakastin minä sinua niin lämpimästi, kuin joskus nainen saattaa rakastaa, mutta nyt..."

"Mutta nyt?" kertoi Knutson koneellisesti, kun Mari piti väliaikaa, ikäänkun ollen vielä viimeisessä hetkessä kahdella päällä.

"Mutta nyt ... en rakasta sinua. Pastori Bäck on avannut sydämeni ja silmäni maailmallisen rakkauden erhetyksille, jotka vaan synnyttävät syntiä ja kadotusta. Jos sinä olisit yksi meidän seurastamme, jos sinä olisit uskovainen armossa, niin voisin vielä rakastaa sinua. Ah!" jatkoi nuori tyttö yhä suuremmalla innostuksella, "hylkää syntinen elämäsi, hylkää saatana ja hänen oppinsa, niin kaikki tulee meidän välillämme hyväksi jälleen!"

Syvästi leikkasi tämä Knutsonin sydäntä, mutta hän ei miettinyt silmänräpäystäkään vaan vastasi voitetulla lujuudella:

"Vaikka minä niin suuresti sinua rakastan, en kuitenkaan hylkää uskonnollista vakuutustani sinun rakkautesi hinnalla. Ennen olkoon ikuinen ero meidän välillämme".

"Olkoon vaan, koska et tahdo kuulla Jumalan sanaa Kristuksessa. Bäck rakastaa minua myöskin, mutta Kristuksen mielen jälkeen, hengessä ja totuudessa, miten raamatun sana käskee. Minä myös rakastan häntä, ehkä en syntisyydessäni vielä ole hänelle mahdollinen. Nyt olet kuullut sanani, Knutson; minulla ei ole mitään muuta sanomista".

Knutson veti kätensä otsallensa, ikäänkun karkoittaaksensa sitä syvää tuskaa, minkä nämä nuoren tytön sanat hänessä vaikuttivat. Hän ei voinut virkkaa sanaakaan, vaan nousi ylös ja heitti surullisen silmäyksen morsiameensa. Päättävä isku oli sattunut syvästi ja ankarasti.

Hän seisoi, juuri aikoen ojentaa eksytetylle tytölle kätensä jäähyväiseksi, kun lukkariukko tyytyväisellä muodolla tulla lylleröitti ylöspäin jokipolkua, kantaen aika lohta, sen päivän saalista. Ukko tuli suoraan heitä kohden ja antoi Knutsonille voimakkaan ja lämpöisen kädenlyönnin. Syvä alakuloisuus jonka hän luki tämän kasvoista, antoi hänelle syytä katsahtaa tyttäreensäkin, ja ukolle oli kohta koko asia selvänä.

"Vai niin", lausui hän vakaasti, mutta levollisesti; "se on nyt jo mennyt niin pitkälle! Uskon rakkain toivo on sortunut; mutta uskokaamme, mitä Jumala tekee, tapahtuu parhaaksi".

"Niin, uskokaamme se", virkkoi Knutson, ravistaen vanhuksen ryppyistä kättä. "Kiitos kuitenkin, lämmin ja vilpitön kiitos ystävyydestänne ja hyväntahtoisuudestanne, isä Per! En koskaan unhota sitä, enkä sinuakaan, Mari, vaikka mitä tapahtuisi. Hyvästi!"

Verkalleen, vaan vakavin askelin poistui Knutson. Ensi kerran katsahti ukko Per tyttäreensä nuhtelevaisesti, vaan ei virkannut sanaakaan. Vaiti oli Marikin, ajatuksiin vaipuneena siitä, mitä oli tapahtunut, mutta vahvana siinä uskossansa, ettei kukaan muu kuin pastori Bäck voisi tehdä häntä onnelliseksi, tehdä häntä mahdolliseksi uskovaisen vaimon "Kristuksen morsiamen"-nimitykseen.

4.

Taaskin oli yksi vuosi kadonnut ajan virtaan.

Monta muutosta oli tämän vuoden kuluessa tapahtunut ystäväimme kohtaloissa. Tuntein itsensä liian heikoksi masentamaan rakkauttansa Mariin, oli Knutson hakenut ja saanut viran eräässä koulussa kotitienoillansa Södermanlannissa, luullen että matka lievittäisi ja viimein pois pyhkisi hänen surunsa ja muistonsa siitä, jota hän niin suuresti oli rakastanut. Tämä onnistui kuitenkin vaan puoliksi, sillä hänen sielunsa silmissä kangasteli aina tuo lumoava lukkarin puustelli Ongermanjoen rannalla ja sen kauniin emännöitsiän "lukkarin Marin" kuva. Rehellinen, vanha lukkari oli jo mennyt isäinsä luokse, vilpittömästi surtuna ja kaivattuna seurakuntalaisiltansa, joille hän aina oli ollut viisas ja luotettava neuvonantaja. Myöskin suri Mari vanhaa isäänsä, mutta enimmiten sentähden, että hän hänen vakuutuksensa mukaan oli tullut kadotuksen varmaksi saaliiksi heräämättömänä ja uskomattomana. Niin kauvan kuin ukko eli, ei Bäck'illä ollut rohkeutta tulla häneltä pyytämään Marin kättä, mutta tuskin oli ukko vielä ennättänyt oikein ummistaa silmänsä, ennenkuin hän ja Mari kuulutettiin. Totta puhuaksemme, oli tämän kiireen syynä se, että Grangårdin Per oli jättänyt muutamia tuhansia riksiä jälkeensä, ja näitä tarvitsi Bäck suuresti, kun vissit jälkimainingit iloisesta ylioppilaselämästä Upsalassa alkoivat tuottaa levottomuutta kunnon sielunpaimenelle. Häät vietettiin sentähden niin pikaisesti, ettei Mari tiennyt, kuinka se oli käynyt, ennenkuin vissit keksinnöt avasivat hänen silmäinsä eteen hänen ulkokullatun miehensä tarkoitusten todellisuuden.

Bäck oli, näet, tuskin vielä ennättänyt saada vaimonsa vähäisen omaisuuden käsiinsä, kun hän kerrassaan heitti pois naamurinsa ja näytti itsensä oikeassa haamussaan. Hän tuli päivä päivältä yhä kärsimättömämmäksi vaimoansa kohtaan, ja lempeä, kristillinen mieli, joka hänellä ennen oli ollut olevinaan, oli kokonaan kadonnut. Sitä juomaa, jota hän ulkokullaisuutensa aikakaudella kaikkein enimmän inhoi, nimittäin totia, joi hän nyt suurella himolla ja korttikasa oli saanut piplian sijan hänen kirjoituspöydällänsä. Se hämmennys, jonka hän oli onnistunut matkaansaattaa seurakunnassa tulikivenhajuisilla saarnoillansa, ja jonka seurauksena oli muun muassa se, että moni muutoin eteenpäin pyrkivä ja onnellinen ihminen jätti syntymäturpeensa, etsiäksensä Amerikan "vapaassa" maassa epävarmaa elatustansa ja vapaata tanhuata uskonnollisilta haaveksimisilta, oli saavuttanut hänen muuttuneen käytöksensä kautta suurimman korkeutensa. Hänen entiset puoluelaisensa, kerettiläiset, kirosivat nyt häntä, samalla kuu iloisat veikot ylistivät hänen kääntymistänsä Bachukselle [juoppouden jumala]. Lyhyesti; hän oli vähässä ajassa ennättänyt kääntää ylösalaisin siihen asti olleet suhteet seurakunnassa, joka oli tosin onneton, kun sai hänen paimeneksensa.

Mutta kaikkein enimmän sai kuitenkin kärsiä hänen vaimonsa, tuo ennen niin ihana Mari. Hänen surunsa oli syvä ja katkera, ja lisääntyi luonnollisesti samassa määrässä, kuin hänen miehensä tuli kovaksi ja vääräksi. Mutta tämä peräti kylmä ja kovasydäminen mies nauroi vaan hänen kyyneleillensä eikä ottanut ensinkään korviinsa hänen valituksiansa. "Itsehän sinä tahdoit niin", oli hänen tapansa pilkalla sanoa. "Miks'et ottanut kaunista Knutsoniasi?"

Miksi? Niin, sitä ei hän itsekään oikein tiennyt. Mutta hän kirjoitti, tultuansa tuntemaan tavattoman miehensä luonteen, entiselle rakastajallensa pitkän kirjeen, jossa pyysi anteeksi ajattelemattomuuttansa ja selitti onnetonta kohtaloansa, jota hän kuitenkin tahtoi kantaa kärsivällisesti. Kun Knutson luki nämä kyyneleillä kastellut rivit, tulivat kyyneleet hänenkin silmiinsä, ja töin tuskin saattoi hän lukea loppusanat, jotka kuuluivat:

"Sinulla oli kuitenkin oikein: _hän oli susi lammasten vaatteissa_".