Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

LUKKARIN MARI

Kynäily

Pehr Thomasson'ilta

Suomentanut S. Hirvonen.

Tampereella, 1882. J. F. Olan'in kustannuksella. Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa.

1.

Kaukana Pohjolassa leveän ja kirkkaan Ongermanjoen äyräällä viheriöitsevine saarineen, on pieni punaiseksi maalattu huone, jossa on monta Herran vuotta asunut seurakunnan lukkari, tuo kunnioitettu Grangårdin Per, joksi häntä yleisesti kutsuttiin.

Oli kaunis lauantai-ilta kesäsydämellä vuonna 1851.

GrangÅrdin Per, eli lukkari-ukko, joksi me lyhyesti tahdomme hänet nimittää, istui parin muun henkilön kanssa pihalla seisovan suuren ritvakoivun lehväin alla ja katseli tyytyväisenä sitä juhlallista kuvaa, joka leveni heidän silmäinsä eteen. Se olikin semmoinen kuva, jonka vertaista ei nähdä monessa paikassa Jumalan raittiissa, juhlallisessa luonnossa. Molemmin puolin jokea yleni korkeita vuorenselkiä, joilla kasvoi isoja, yksitotisia honkia ja solakoita, vaalean-viheriäisiä koivuja, jotka suloisesti kuvastelivat itseänsä ohitse juoksevassa joessa, joka loisti suloisen ilta-auringon valossa niin kirkkaasti ja valoisasti, kuin kullattu "Jumalan huoneen tornikukko". Ja kaiken tämän ylitse kaareusi sininen taivahan kansi niin suloisesti viehättävänä, kuin sininen silkkihuntu, joka poimuelee kauniin, vapaamielisen naismuodon ympärillä. Ei yksikään tuulen hengähdys röyheltänyt veden pintaa eikä soittanut puiden kieliä. Ainoasti yksi ja toinen laululintunen viserti lyhyen laulunsa lukkariukolle ja hänen seurallensa, josta nyt aiomme vähän lähemmin selittää, sillä nämä kolme henkilöä ovat kieltämättä sen pienen luonnonkuvauksen loistekohtana, jota tässä olen kokenut lukian silmäin eteen esitellä.

Lukkariukko oli elähtänyt, vahvaruumiinen mies, rehellisellä ja kunnioitusta vaikuttavalla ulkomuodolla. Hopeanharmaa tukka ympäröitsi avonaisia, rehellisiä kasvoja, jotka vaikuttivat kunnioitusta ja luottamusta. Hänen vasemmalla puolella oleva naapurinsa oli sitä vastaan noin parinkymmenen vanha, hienosti kalveakasvoinen nuorukainen, jolla oli isot, tunnokkaat silmät, mitkä todistivat, että hän tiedossa ja ymmärryksessä oli paljon ylitse nuoruuden ijän. Mitä taas oikeanpuolimaiseen naapuriin tulee, ei häntä missään suhteessa voinut verrata kehenkään edellämainittuun, sillä hän oli tyttö, nuori, kuvankaunis tyttö, raitis iloisa, niinkun oikea Norrlannin impi yhdeksäntoista vuoden ijässä tavallisesti on.

Tämmöinen oli se pieni seura, ja kun he nyt istuivat siinä kauniina kesäiltana, muodostui heistä yhteensä pieni joukko, joka oli täydellisessä sopusoinnussa ihanan ympäristön kanssa, kuitenkin sillä eroituksella, että kun, miten edellä on huomautettu, luonnon valtakunnassa oli tyyneys ja hiljaisuus, täällä pidettiin varsin vilkasta keskustelua.

"Minä en voi mitenkään käsittää", sanoi lukkariukko, "kuinka ihmisillä saattaa olla sydäntä jättää syntymämaansa ja muuttaa kauas vieraisiin maihin; sillä niin hyvää ja kaunista, kuin meillä täällä on, en luule missään maailmassa olevan. Eikö sinullakin ole sama usko, hyvä Knutson?"

"Ei aivan sama", vastasi tämä, joka oli seurakunnan kansakoulun opettaja. "Kyllä on maailmassa monta parempaakin paikkaa".

"Kentiesi yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan ei kokonaisuudessaan", vastasi lukkariukko. "Minä en ole tosin nähnyt paljon maailman ihanuutta, sillä minä en ole koskaan käynyt etempänä kuin Upsalassa, jossa oleskelin yhden kuukauden nuoruudessani tutkintoani suorittamassa; mutta ei siellä ollut mitään, jota voisi verrata siihen, mitä meillä on täällä Norrlannissa. Kyllä siellä oli isoja, kauniita huoneita ja hauska elämä, mutta niin raitista ja sydämellisesti iloista elämää, kuin meillä täällä kotitienoilla on, ei siellä ollut. Minulle tuli sentähden ikävä ja minä halusin kotiin, niinkun lintu pesäänsä. Enpä koira vieköön olisi enää siellä ollut toista kuukautta, vaikka olisin saanut suurimman kivimuurin perinnökseni ja omakseni koko elinajakseni".

"Sepä oli oikea koti-ikävä", muistutti Knutson hymyillen.

"Niin, kyllä se oli oikea", vakuutti lukkariukko, ottaen oivallisen hypyllisen nuuskaa asian vahvistukseksi. "Niin oikea se oli", jatkoi hän, "että minun oli mahdoton sitä vastustaa. Ja tämä ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos me oikein ajattelemme asiata. Missä löytyy semmoinen kansa ja semmoinen luonto kuin täällä? Voitko sinä tahi joku muu näyttää minulle semmoisen talviyön luminensa, kuin meillä täällä on, tahi semmoisen kesäillan, jota me nyt tässä istuen nautimme? Minä luulen, ettei siitä mitään tule. Norrlanti on ja pysyy parhaimpana, mitä Jumala on luonut".

"Sedällä on vahva isänmaan rakkaus", virkkoi Knutson.

"Eikö sinun laitasi ole samoin?" kysyi Mari, joka nyt vasta puuttui puheesen keskusteltavassa aineessa.

"On, todellakin on samoin, hyvä Mari", vastasi Knutson. "Ei kukaan voi rakastaa enemmän syntymämaatansa kuin minä, mutta minä en tahdo sentään asettaa mitään erityistä maakuntaa muiden edelle. Minä olen matkustanut jalkaisin läpi puolen Ruotsin maata ja tullut huomaamaan, että meillä on niin monta ihanata paikkaa, jotta on vaikea määrätä, mille olisi etusija annettava. Niin on ainakin minun laitani. Uskokaatte, että 'Södermanland se ihana maa', joka on minun syntymäpaikkani, on myöskin enkeli-ihana maakunta. Luulen kuitenkin, että pidän enemmän Norrlannista ja toivon suurimmasti saavani täällä sekä elää että kuolla, niinkuin sanat kuuluvat tuossa tutussa Vermlannin laulussa samasta maakuunasta".

"Sen kyllä uskon", lausui lukkari itserakkaalla katsannolla, ottaen vieläkin vahvistavan hypyllisen nuuskaa; mutta nuo kaksi nuorta katsoivat toisiinsa ja heleä punastus nousi heidän kasvoillensa.

Vähäisen äänettömyyden perästä lausui Knutson:

"Minulla on yksi pyyntö hyvälle sedälle".

"Ja se on?" kysyi lukkariukko semmoisella äänellä, joka selvästi näytti, että hän arvasi jatkon; mutta Mari katsoi alaspäin ja punastui kasvoiltansa niinkuin kypsi puolukka.

"Niin, seikka on semmoinen", jatkoi Knutson, "että meillä olisi tänä iltana tanssi ruukilla, ja kun minä tiedän, että Mari mielellään tanssii, pyydän minä lupaa, että hän saisi seurata minua sinne".

"Niin, saanko luvan, rakas isä?" huusi Mari iloisella äänellä ja kapsahti ylös laudalta niin keveästi ja iloisesti kuin vilkas valkea västäräkki hyppää yhdeltä vaolta toiselle.

"Hm" -- mutisi lukkariukko odotuksessaan pettyneenä, mutta kuuluvasti vastasi hän:

"Se asia ansaitsee ajattelemista, ja sill'aikaa me saatamme juoda lasin totia. Minä en tiedä, mimmoinen vastaus tulee olemaan, mutta 'ei' se ei tule, sanoi tyttö kosiallensa".

Iloisena tästä lauseesta kiiruhti Mari panemaan toimeen isänsä toivoa, ja pian istuivat molemmat ystävät höyryävän totilasin ääressä. Sill'aikaa valmistihe Mari tanssiin, sillä olihan isän vastaus varmaan myöntävä.

Olemme sanoneet, että Mari oli kaunis tyttö, ja semmoisena, kuin hän nyt seisoi valmiina lähtemään ruukille, oli hän totisesti viehättävä. Puettuna kaitaiseen, siniruutuiseen hameesen, joka erittäinkin osoitti hänen hoikkaa kasvuansa, ja pienellä sievällä olkihatulla vahvoilla kastanjanruskeilla hiuksilla, jotka varjostivat hänen raitista somaa muotoansa, oli hän suloisempi katsella kuin kedon kaunihin kukka.

"Mitä ajattelet, sinä sydänkäpyseni?" sanoi lukkariukko -- imarrussana, jota hän oli käyttänyt tyttärestänsä aina pienestä lapsesta asti, sillä hän väitti, että hän oli palanen hänen omasta elämästänsä.

"Minä ajattelen isän lupausta", vastasi Mari ja lyykisti niin veitikkamaisen kauniisti, että ukko ei voinut olla nauramatta.

"Mutta minä en ole vielä luvannut mitään, ja koska sinä pidät asian niin varmana, niin minä käsken sinun olla kotona".

"Isä narraa minua!" virkkoi Mari syvään huoaten.

"Niin, sen teen varmaan, sydänkäpyseni", sanoi lukkariukko mieltänsä malttaen. "Sinä saat mennä tanssiin; mutta ole kärsiväinen sitä ennen ja istu kuulemaan pientä kertomusta -- kertomusta, joka varmaan huvittaa teitä kumpaakin; sillä se on minun oma lempihistoriani".

Mari ei ollut hidas kuulemaan tätä pyyntöä. Hän istui lähelle Knutsonia ja odotti maltittomasti, mitä oli tuleva, sillä isänsä ei ollut milloinkaan puhunut siitä, mitä hän nyt oli luvannut kertoa, ei kuitenkaan sydänkävyllensä.

"Siihen aikaan tapahtui", alkoi lukkariukko, "että minä olin ollut laulajana tässä seurakunnassa kaksikymmentäviisi vuotta ja olin jo neljänkymmenen vuoden vanha, eikä minua vielä siihen asti olleet kohdanneet rakkauden hehkuvat nuolet, jotka lentävät sekä aikaisin että myöhään, joko sinä makaat taikka valvot, istut taikka seisot. Tapahtuipa eräänä kauniina lauantai-iltana, kun minä olin ruukilla laulamassa yhteen morsiusparia, että minun katseheni kohtasi tytön, kauniin kuin Libanonin ruusun ja suloisen kuin Saaronin liljan. Minä tunsin taivaallisen tuoksun virtailevan läpi kaikkien viiden aistimeni ja samoin oli hänenkin laitansa, niinkun sittemmin kuulin ja huomasin. Niin ihmeelliset ovat Herran tiet. Minä huokasin ja hän huokasi. Hän oli ruukin armon kammarineitsyt ja minä seurakunnan lukkari. Me tapasimme toisemme melkein joka päivä ja -- huokasimme. Näin kävimme me ja huokailimme viisi vuotta. Vihdoin kuulin minä äänen taivaasta, joka puhui ja sanoi: 'Nouse Grangårdin Per! Vyötä kupees, pue parhaat vaatteesi ja saappaasi yllesi ja mene ruukille; siellä neitsyt Stiina on se puoliso, jonka Herra on sinulle suonut'".

"Minä kuulin kutsumusta ja kaikki kävi siten, kuin sanoma ilmoittanut oli. Stiina tuli vaimokseni hauskuudessa ja hädässä, elämässä ja kuolemassa, ja onnellisempaa pariskuntaa ei totisesti löytynyt maan päällä idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka. Jumala riemastuttakoon sitä hyvää sielua!"

Lukkariukko vaikeni hetkiseksi ja pyhkäisi pienen kyynelpisaran silmästänsä, jonka perästä hän jatkoi:

"Nyt on asia niin, lapsukaiseni, että vaikka te ette ole sanonut mitään minulle ettekä muille, niin olen minä selvästi huomannut, että te olette takertunut lemmen tautiin. Se ei ole tosin vielä puhjennut alinomaisiin huokauksiin, ja jotta se ei sitä tekisikään, niin pidän minä parhaana, että te heti yhdistätte kätenne ja tulette kihlatuksi pariksi. Minä annan teille suostumukseni täydellisimmästä sydämestä".

Semmoista loppua tälle kertomukselle ei kumpainenkaan nuorista saattanut odottaa. Ehdoitus tuli kuin ukkosen isku pilvistä. He katselivat toisiinsa, ja heidän kasvoillansa vaihettelivat monenlaiset värit, vaan mitään eivät he sanoneet.

"Vai niin, te ette tahdo", virkkoi lukkariukko. "Minä siis erehdyin; mutta se ei tee mitään, hyvät lapset! Kaikki voipi olla vanhoillansa".

Näitä sanottaessa sai Knutson sanat suuhunsa ja selitti, että se jo kauvan oli ollut hänen hartain toivonsa. Mari seisoi vielä punottaen ja vaieten, vaan vihdoin kuiskasi hän saman selityksen, kiersi pehmeät käsivartensa isänsä kaulaan ja peitti hänen rehelliset kasvonsa sekä kyyneleillä ja suuteloilla.

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!" sanoi lukkariukko syvällä liikutuksella, laatien samassa molempain rakastavien kädet yhteen.

"Niin Jumala siunatkoon liittoanne, jos se on tapahtunut hengessä ja totuudessa", lausui eräs aivan tuntematon ääni, ja samassa seisoi hurjan näköinen vieras henkilö heidän keskellänsä.

Tämä tuntematon henkilö, joka näin itsensä esitteli, oli kolmenkymmenen vuotias mies, papillisessa puvussa ja koko ulkomuodolleen yksi niitä hengen miehiä, joita syyttä tahi syystä kutsutaan "Kristuksen kavaljeeriksi". Hienona ja puhdistettuna kiireestä kantapäähän, kookaskasvuinen säännöllisillä kasvoilla, jotka olivat kaunistetut pienellä mustalla korvaparralla, saattoi häntä todella sanoa kauniiksi mieheksi. Ainoa, joka oli vähän epäilyttävätä, jollemme sano tuskastuttavaa, oli hänessä se seikka, ettei hän voinut katsoa ihmistä silmiin; sillä hän vilkui alinomaa, niin ettei voinut oikein ymmärtää, mitä ne isot ruskeat silmät oikeastaan osoittivat.

Tavallisesti itsensä esiteltyä selitti vastatullut, että hän oli se pastori Bäck, jonka konsistoriumi oli määrännyt seurakuntaan armovuoden saarnaajaksi, minkä toimen hän sinä päivänä sai. Tästä syystä tulisi hänen huomenna saarnata seurakunnan kirkossa, jonka tähden hän nyt tahtoi antaa ilmoituksen niistä virsistä, jotka piti laulettaman.

"Vai niin", virkkoi lukkariukko, vastaan ottaen annetun ilmoituksen. "Herra pastori on niinmuodoin meidän uusi pappi ja minä saan toivottaa pastoria sydämellisesti tervetulleeksi tänne. Minä toivon, että me hyvin sovimme, sillä minua ovat aina esimieheni suosineet. Autuas rovastimme ja minä olimme kuin veljet. Me joimme monta totia yhdessä. Toivon saavani pyytää herra pastoria istumaan ja juomaan tervetuliaismaljan. Meillä on sellainen tapa tässä seurakunnassa".

"Minä huomaan sen", lausui Bäck mahtipontisella äänellä. "Edeltäpäin on jo minulle sanottu, että tämä seurakunta on oikea synnin pesä, jossa häjynä kiusaajana on monta lahkolaista, ja minä näen, että se on totinen tosi. Niin, murhetuttavin ja mieltä masentavin totuus, sillä sen yhteiskunnan laita on pahimmalla kannalla, missä lukkari ja koulunopettaja viettävät lauantai-illat totia juomalla".

"Niin saattaa luulla se, joka päättää kulkupuheiden mukaan", vastasi lukkariukko, vähintäkään pelkäämättä ylhäistä esimiestänsä. "Joka likemmin tuntee asian, hän langettaa varmaan aivan toisenlaisen päätöksen; sillä tämä seurakunta on paremmin paratiisi kuin synnin pesä. Täällä on rehellinen, ahkera, raitis, onnellinen ja iloluonteinen kansa, joka tahtoo alati elää rauhassa Jumalan ja koko maailman kanssa. Joka muuta sanoo, se on kurja panettelia. Minä tunnen kansani ja puolustan sitä kenen edessä hyvänsä, niinkun minä itseänikin puolustan; sillä mitä siihen asiaan tulee, että me istumme tässä ja juomme rauhallista iltatotiamme, niin sitä en minä pidä syntinä enkä häpiänä. Vieläpä luulen senkin, että herra pastori voipi aivan hyvällä omalla tunnolla ryhtyä seuraan, sillä niinkun sanoin: autuas rovastimme ja minä joimme tämän pöydän ääressä monta totia yhdessä, ja häntä pidettiin oikeudella parhaimpina ja kunnioitettavimpina pappeina koko Norrlannissa".

"Totisesti", vastasi Bäck, "oli hän pidetty semmoisena maailman silmissä, vaan ei hänen edessänsä, joka tutkii sydämet ja munaskuut; sillä siksi oli hän liiaksi maailman mielinen. Hän laiminlöi työnsä Herran viinamäessä osaksi muiden toimien tähden, jotka eivät kuuluneet hänen hengelliseen kutsumukseensa, ja sentähden ylistivät ja kunnioittivat häntä tämän maailman lapset, jotka tuomitsevat tyhmästi. Toisin tuomitsevat Jumalan lapset, nuo hengellisesti mieltyneet, jotka ovat kutsutut taivaan riemuun ja onnellisuuten nyt ja kaikessa ijankaikkisuudessa".

"Hyvä herra pastori!" sanoi lukkariukko vähän myöntävällä äänellä, sillä hän ei tahtonut tässä tilaisuudessa riitaantua esimiehensä kanssa. "Minä luulen tekevämme parhaiten, ettemme tuomitse sinne emmekä tänne päin, vaan jätämme kaiken sen Hänelle, joka oikein tuomitsee. Varma on, että autuas rovastimme oli kunnian mies sekä pappina että ihmisenä. Hän oli oikea isä pitäjäläisille, joiden hyväksi hän eli ja vaikutti sekä sanoilla, että töillä. Jumala suokoon, että meillä olisi monta semmoista pappia, ja erittäinkin toivoisin, että pastori tekisi työtä sekä meidän hengelliseksi että ruumiilliseksi hyväksemme yhtä uutterasti kuin se äskettäin edesmennyt".

"Minä teen vielä enemmän", huudahti Bäck hartaalla katsannolla; "minä vien teidät pimeydestä valkeuteen, saatanan vallasta Jumalan valtakuntaan".

"Silloin on kaikki hyvin toimitettu, ja minä toivotan vielä kerran pastoria tervetulleeksi tänne", sanoi lukkariukko hyvästi hymyillen. Hän otti sitte aika hypyllisen nuuskaa ja jatkoi: "Meillä tässä oli tärkeä hetki, kun pastori tuli. Asia ja summa on nimittäin se, että nämä lapset, jotka ovat kauan pitäneet toisistaan kaikessa kurituksessa ja Herran nuhteessa, äskettäin ovat lausuneet sydämensä ajatuksen ja luvanneet tulla yhdeksi ilossa ja hädässä. Minä toivoisin sentähden, että pastori joisi heidän kihlausmaljansa".

Pastori Bäck oli tähän asti ainoasti aivan vilahdukselta tarkastanut Maria, vaan nyt jännitti hän tutkivasti silmäyksensä tuohon ruusuposkiseen impeen, ja hänen isot ruskeat silmänsä säihkyivät kuin saaliinhimoisen tiikerin. Hän hillitsi kuitenkin pian itsensä ja sanoi äänellä, joka oli paljoa lauhkeampi kuin edellä kuultiin:

"Minulle tekee pahaa, etten saata täyttää lukkariukon toivoa. Minun uskonnollinen vakuutukseni on se, että kaikki väkiviina on kadotuksen juomaa, jota ei kukaan totinen kristitty voi eikä saa nauttia. Meidän Herra ja Mestari joi ainoastaan viiniä, ja minä, Hänen halpa palveliansa, teen samoin. En siis voi tyhjentää onnentoivotusmaljaa näille nuorille todilla, mutta jos lukkari ukolla on tarjota lasi viiniä, niin mielelläni suostun ehdoitukseen".

"Ei, mutta minulla ei ole, herra pastori", vastasi lukkariukko, suutansa vähän vääristäen. "Ainoasti kirkkoväärteillä ja arvoisalla papistolla on kirkon viiniä käsissä, jota muutamat heistä tietävätkin käyttää sangen pätevästi. Täällä oli nimittäin eräs kerettiläispappi muutamia vuosia sitte, joka joi ison pikarillisen viiniä, ennenkun meni saarnastuoliin. Hän pauhasi sitte voimallisesti tämän maailman pahuudesta kaikissa ilmansuunnissa, mutta erittäinkin paloviinan juomisesta Norrlannissa. Hän joi kuitenkin itsensä niin juovuksiin viinistä iltasella ruukilla, etten minä koskaan ole nähnyt kenenkään paloviinan juojan olleen niin perin humalassa. Yksi juoma on siis yhtä vahingollinen kuin toinenkin, kun sitä vaan kohtuuttomasti nautitaan. Ei mikään taas ole turmelevaa eikä häpeällistä, kuu se käytetään tunnolla ja kohtuudella. Kohtuullisuus on minun mielilauseeni, saa pastori tietää, eikä ole mitään kohtuuttomuutta ottaa pienen 'lämmittäjän' iltamalla. Jos pastori ajattelee päinvastoin, niin saa hän olla ilman. Minä juon lasteni menestysmaljan yksinäni, ja olen varma siitä, että sillä on yhtä hyvä vaikutus. Kimahus, lapseni! Olkoon teidän liittonne tapahtunut onnellisena hetkenä ja siunatkoon Jumala teitä kaikkina elonne päivinä!"

Bäck ällistyi vähän ukon vapaapuheisuudesta, mutta hän katsoi viisaimmaksi olla hyvällä tuulella. Hän otti sentähden vesilasin ja kilisti kumpaisenkin liitontekijäin kanssa, lausui samassa oikealla saarnaäänellä taivaan siunauksen heidän liitollensa. Hän otti sitte jäähyväisensä ja meni tiehensä; mutta lähetti Mariin sitä ennen silmäyksen semmoisen, kuin kaliseva käärme käyttää vietelläksensä lentävää lintua saaliinhimoiseen kitaansa.

"Mitä piditte uudesta pastorista?" kysyi Knutson, joka oli ollut edellisen keskustelun hiljaisena kuulijana.

"Väärin on", sanoi lukkariukko, "tuomita ihmistä näin lyhyen tuttavuuden perästä, mutta minuun ei hän tehnyt ollenkaan hyvää vaikutusta",

"Minä yhdistyn siihen", virkkoi Mari. "Minä oikein pelkäsin häntä. Hän on varmaan vaarallinen mies. Niin polttavia silmiä en minä ole milloinkaan ennen nähdyt. Minusta oli niinkun hän olisi katsonut läpi koko vaivaisen syntisen ihmisen".

"Siinä on sinulla oikein, Marini", sanoi Knutson.

"Pastori Bäck on varmaan vaarallinen mies, ja Jumala armahtakoon sitä naista, joka sattuu hänen kynsiinsä, sillä hän on varmaan susi lammasten vaatteissa. Sen minä näin koko hänen olennostansa; mutta nyt me jätämme hänet syrjään ja ajattelemme siihen sijaan ruukkia".

"Emmekö me jää ennemmin kotiin tänä iltana?" kysyi Mari, lähettäen häneen yhden kauniimpia silmäyksiä.

"Kyllä, rakastettuni! Mielelläni tahtoisin olla sinun kanssasi koko illan, sillä meillä olisi niin paljon puhumista, mutta minulla ovat omat syyni, joiden tähden minä tahdon sinut ruukille kanssani tänä iltana".

"Sitte lähden minä heti kanssasi", vastasi Mari, ja pian olivat rakastuneet matkalla. Me seuraamme heitä, mutta ensin tahdomme selittää Knutsonin _syyt_ tähän öiseen vaellukseen.

2.

Kertomuksemme aikana oli Grangårdin seurakunta pidetty onnellisimpina koko Norlannissa; ja siitä oli sen isommaksi kiittäminen vähää ennen edesmennyttä rovastiansa. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut asukasten sielunhoitajana ja neuvon-antajana sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Tällä ajalla oli hän onnistunut saada seurakuntaan paremman asiain kannan monessa suhteessa. Kansa oli aina ollut tunnettu ahkeraksi ja rehelliseksi, mutta samalla myös omivan vissin raakuuden tavoissa ja käytännössä, joka ei soveltunut sen hyvän papin ajatuksiin. Hän osoitti heille tämän lemmellisillä ja vakavilla puheilla ja näytti sekä opilla että elämällä, kuinka heidän tulisi olla sekä Jumalaa että ihmisiä kohtaan. Talonpojat näkivät pian, että heidän pappinsa oli heidän hyvä ystävänsä, joka kaikissa tahtoi heidän hyväänsä, ja sentähden he vastaan ottivat rakkaudella ja luottamuksella hänen neuvonsa ja kehoituksensa. Hän taas puolestansa takoi, kun rauta oli kuuma. Hän näki heti, että ensitilassa heidän korottamiseksensa säädyllisessä ja siveellisessä suhteessa oli välttämätöntä paremman kansakoulun perustaminen; sillä se kun heillä nyt oli, ei ollut mistään kotoisin, koska koko koulutointa piti pari vanhaa sotamiestä, jotka kulkivat kylästä kylään ja istuttivat parhaan kykynsä mukaan vähiä tietojansa pienten lasten ahtaisiin päihin. Näin oli laita ollut miesmuistien ajat, ja luultiin myöskin, että se saisi hyvin mielellään samalla tavalla jatkua. Rovastin ehdoitus kohtasi sentähden aluksi paljon vastustusta, mutta vähitellen onnistui hänelle saada heille vakuutetuksi sen asian hyötyä ja huvitusta, jota hän puolusti. Yksi koulu perustettiin, ja se tuli ajan kuluessa mitä parhaimmaksi heidän kansakouluistansa. Lapset saivat siellä oppia ensimäiset perusteet kaikesta siitä, mikä kuuluu totiseen kansalliseen sivistykseen, ja tämä tuotti vuosien kuluessa siunatuita hedelmiä; sillä Grangårde oli monessa suhteessa oikea maaseurakunta. Sillä ei ollut ainoastaan oivallinen kouluhuone ja pitäjän jyvästö, vaan myös hyvä työlaitos ja säästöpankki sekä muita kunnallisia laitoksia, jotka kuuluvat hyvin järjestettyyn yhteiskuntaan.

Tällaisten laitosten ja olosuhteiden kautta oli seurakunta tullut onnelliseksi yhteiskunnaksi. Varallisuus ja järjestys hallitsi kaikkialla ja niiden ohessa ilo ja hauskuus. Harvoin nähtiin siellä tyrmeitä kasvoja. Monella talonpojalla oli niin hyvä olo, kuin hienoimmissa herraspaikoissa. He tiesivät myös käyttää itsensä sen mukaan, ja parempaa ja rivakampaa kansaa ei missään nähty. Siellä oli paljon pulskia nuorukaisia ja kauniita tyttöjä; mutta kauniin ja kaikista lemmityisin oli lukkarin Mari, jonka pientä kertomusta me nyt lyhyesti esittelemme.

Marin äiti oli kaikin puolin erinomainen vaimo. Hän oli palvellut monta vuotta kammarineitsyenä paremmassa herrasperheessä ja siten hankkinut itsellensä paljoa suuremman sivistyksen, kuin hänen vertaisillaan tavallisesti oli. Hän oli erittäinkin tavattoman osaava kaikissa perheellisissä käsitöissä ja muissa naisellisissa töissä. Tästä syystä sai Mari hyvin huolellisen kasvatuksen. Lukkariukko opetti hänet lukemaan, laulamaan ja pianoa soittamaan, samalla kun äiti sen ohessa harjoitti häntä sekä karkeammissa että hienommissa rouvasväen töissä. Hän oli sentähden kuudentoista vuoden vanha, jolloin äiti aivan äkkiä kuoli, täydellisesti kasvatettu perheen-emäntä, joka hoiti huoneensa tavattomalla huolella ja ahkeruudella. Ei kellään ollut miellyttävämpää kotia eikä kukaan ollut niin siisti ja hieno kotikutoisissa sunnuntai- vaatteissaan kuin hän. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että lukkarin Mari, niinkun häntä tavallisesti kutsuttiin, oli kruunu tyttöjen seassa, jota oli suuri huvitus nähdä ja kuulla, sillä hänen muotonsa oli kaunis kuin tuoksuava ruusu ja hänen selvä äänensä helisi niin suloisesti kuin soiva lasiharppu.