Part 5

Yksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty, joka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.

-- Mitäs mäntyvaari mutisee? -- kysyi prinssi levottomasti.

-- Itse on paras palvelija, -- murisi mänty.

-- Mitä se merkitsee? Mikä itse?

-- Se Itse, joka käskee toisten tehdä, mitä hän itse tehdä voi. Se Itse, jolla on kaksi nuorta, voimakasta käsivartta, mutta joka kuitenkin panee heikkoja olentoja tekemään työtä, jota he eivät käsitä.

-- Tarkoitatko minua? -- kysyi prinssi vähän hämillään.

-- Itse on kyllin viisas arvaamaan arvoituksia, -- vastasi mänty.

Kukkais-prinssi mietiskeli. -- Sinä et ehkä ole niin väärässä, mäntyvaari. Tuokaa tänne lapio!

Kukkais-prinssi sai lapion ja rupesi kaivamaan. Alussa kävi työ kömpelösti, sillä hän ei ollut tällaiseen tottunut. Ensin tuli siihen kuoppa, ja sitte kalteva kouru. Mutta Kukkais-prinssi oli oppivainen ja työ alkoi häntä huvittaa. Hän otti nuoran, veti sillä suoran tien rannasta mereen, määräsi leveyden ja syvyyden kaikkialla tasan, kaivoi reippaasti ja sai kanavan illaksi valmiiksi. Ainoastaan kapea hiekkapenger jätettiin kaivamatta metsäjärven rannalle. Sinne asetettiin Kukkais-prinssin uskollisin karhu vahtimaan. Hänen piti raappia penger pois, että kanava täyttyisi vedellä juuri sillä hetkellä, kun Kukkais-prinssi antaisi merkki-huudon jahtitorvellaan.

-- Nyt menen Unda Marinaa odottamaan, -- huudahti Kukkais-prinssi iloisena ja pyyhki tyytyväisenä hien otsaltaan. Kylläpä hän olikin tehnyt aika työn!

* * * * *

Oli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei ole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu valoisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava meri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan asti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri oli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili mainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun ne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja ruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen vedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä viileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo liian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti, varovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums, laskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin, niin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän ruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva lapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa sen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä, ylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko vedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee varmaankin liian syvää.

Maan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas valo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät läpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö ja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut aivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän lepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta. Jos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen suhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei ollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se oli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa, jossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi? Olihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä päivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.

Kukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa keinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda Marinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut hän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle pikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa, leikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen, joka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.

Silloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja oli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä oli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä aallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset suortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja toisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä. Taaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut mukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-, tai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.

-- Sinä paha tyttö! -- torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen veden hänen pitkistä kiharoistaan. -- Olen odottanut niin kauvan, että olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa, täällä satujen rannikolla.

-- Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? -- kysyi Unda Marina hurmaavan iloisesti. -- Opi minulta viisautta! Minä tulen Antillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos, Kukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa. -- Ja Unda Marina kertoi sadun _orjakauppiaasta_, joka on tässäkin kirjassa kirjoitettuna.

-- Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, -- jatkoi hän ja nojasi kostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. -- Minä olen väsynyt, olen uinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen kuulevani metsän huminaa.

-- Kun minä kuulen sinua, -- sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen hiuksiansa kädellään, -- luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi lempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti erillään?

-- Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, -- vastasi Unda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.

Kukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen tarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun _koivusta_, joka myöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina nukkunut hänen polveansa vasten.

Kukkais-prinssi hymyili. -- Olenpa minä aika narri, joka satuja kertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt mustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse purteeni!

-- Enkö saa mieluummin uida? -- -- kysyi Unda Marina puolihereillä.

-- Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden kuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on valkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.

-- Sillä on Suomen värit! -- keskeytti Unda Marina.

He soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka Kukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle niin paljo harmia. -- Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!

-- Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, -- nauroi Unda Marina.

-- Ei, mutta huomaapas! -- Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa antaakseen sovitun merkin.

Hän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä, mutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he olivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä kanavan pohjaan.

-- Pitääkö minun uida tuossa? -- kysyi Unda Marina ilkamoiden.

Prinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan jahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. -- Soutakaamme nyt, -- sanoi Kukkais-prinssi.

Poika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla vuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka karhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin mutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja painoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko hiekkapenger rikki...

Vaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän matkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi, joki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa maata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre heitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä, muurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret, variksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat katajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa itsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa pois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi oudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla kankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman kuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken mukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda Marina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen liehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden hänet satujen rannikolle.

-- Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi metsä, -- sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.

-- Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka kahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, -- vastasi Kukkais-prinssi.

He väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin toisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä kylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta muuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa silmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.

Kun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin ihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven rannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista. Niemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut. Ainoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei näkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.

Kukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka hän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli päättynyt niin onnettomasti. -- Se oli merenkuninkaan petos! -- huudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.

-- Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista kuoliaaksi, -- voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen alla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. -- Teidän korkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän korkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.

-- Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?

-- Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö, -- arveli katajapensas.

Vanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija, seisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt juurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä muassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan, ja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.

-- Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, -- mutisi mänty.

-- Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.

-- Niin, Itse.

-- Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä, kun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!

-- Itse oli lapsi.

-- Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva hänen viimeinen vallattomuutensa!

KOULU ISOISÄN AIKANA.

Evert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla tuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja kadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään, paukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut purra.

-- Mikä nyt on? -- kysyi vanha isoisä.

-- Eipä juuri mikään, -- vastasi Evert itkemäisillään. -- Minä sain vaan muistutuksen päiväkirjaan siitä, että olen tullut kaksi kertaa kouluun neljänneksen yli kahdeksan.

-- Ja minä, -- vastasi Reinhold, -- sain jälkeenistuntoa kaksi tuntia tänään lauantaina siitä, että satuin vähän polkemaan jalkojani laattiaan, kun maisteri meni luokasta. Muka!

-- Poika parat! -- sanoi isoisä. -- Hirveästipä siellä koulussa nyt liehutaankin. Sehän on kärsimätöntä julmuutta!

Pojat katselivat vähä epäillen häntä. Hänellä ei ollut juuri tapana surkutella heitä pienien vastoinkäymisten tähden.

-- Onko teillä läksyjä luettavana? -- kysyi isoisä.

-- Ei meillä nyt ole, -- sanoivat pojat. -- Nyt on lauantai.

-- No, istukaapas tänne, niin kerron teille tässä illallista odottaessa, millaista koulussa oli minun aikoinani noin vähä yli viisikymmentä vuotta takaperin.

Pojat istuutuivat.

-- Koululla tarkoitettiin siihen aikaan vaan poikien koulua. Tytöt saivat lukea katkismusta vanhojen tätien luona, ommella merkitsemisliinoja ja kirjoittaa kaavakirjasta, mutta kaikki julkiset koulut olivat poikia varten. Mitäs tytöt enempi tarvitsivatkaan? No, niin! Ajatelkaa nyt että tulemme kouluun maanantai aamuna kello kuusi.

-- Kello kuusi!

-- Niin, kello kuusi. Opetus alkoi minun aikanani kello seitsemän, mutta meidän vanha vahtimestarimme arveli tuota liialliseksi lellittelemiseksi nuorisolle. Ainoastaan muutamia vuosia aikasemmin oli lukeminen alkanut kello kuusi, jonkavuoksi joka luokan ostiarion [valvojan] ja järjestäjän täytyi olla koulussa kello viisi. Heidän piti lämmittää huoneet talvella ja siivota luokat, sentähden täytyi heidän tulla kouluun tuntia ennen kuin toiset.

-- Mutta mitä vahtimestari silloin teki?

-- Hän kantoi puut sisään, lakaisi pihan, täytti ruukut ja pullot vedellä. Siihenhän meni kokonaisia saavillisia vettä. Kaiken muun siivoamisen kouluhuoneissa toimittivat pojat itse.

-- Pesivätkö he myöskin kouluhuoneet?

-- Ei, eivät he pesneet. Mutta lakasivat ja pyyhkivät tomun. Niinkuin sanoin, meitä lelliteltiin; tulimmehan kello kuusi, silloin kuin meidän oli siivottava ja lämmitettävä. Toiset tulivat parhaastaan kello puoli seitsemän ennättääkseen vähä telmiä ja kopistella lumen jaloistaan. Kaikki olimme sarkavaatteissa. Olisittepas nähneet hemmoitellun pojan, joka tuli kouluun kalossit jalassa! Poika parka, hänelle annettiin aika löyly, ja kalossit paistettiin hiljaisella tulella, että ne tulisivat oikein murakoiksi. Kello puoli seitsemän maanantaiaamuna piti myöskin järjestäjän jättää saataviin luokan tavallinen määrä talikynttilöitä ja kämmenvitsoja.

-- Kämmenvitsoja? Mitä ne olivat?

-- Kas, sitä voidaan meidän aikanamme kysyä! Kämmenvitsat olivat koivunoksia, joiden tyvipuoli oli palmikoitu ja latvapuoli irtaallaan. Muutamat opettajat pitivät enempi palmikoidusta puolesta, toiset höllemmästä. Joskus koetettiin molempia päitä. Koulupojat eivät juuri pitäneet kumpasestakaan päästä, mutta jos he saivat valita, ottivat he mieluummin paksumman pään, sillä latvapuoli kiersi sormien ympäri niinkuin tulikylpy. Jokaisen pojan kolmella alimmalla luokalla täytyi vuorostaan tuoda kouluun kaksi semmoista kämmenvitsaa lukukaudessa, samoin kuin hänen piti tuoda kaksi talikynttilää. Järjestäjä piti tarkan vaarin tästä, ja joka maanantai-aamu oli määrätty luku kämmenvitsoja ja kynttilöitä yhdellä pöydällä luokkahuoneessa, valmiina kukin tavallaan valoa edistämään.

-- Mutta, isoisä, sehän oli suorastaan orjuutta, kun piti itse tuoda kämmenvitsat!

-- Oliko? Ehkä. Vapaita miehiähän meistä on tullut kuitenkin. Hauskaa se tosin ei ollut. Tunti alkoi, ja silloin olisitte saaneet tietää mihin kämmenvitsoja käytettiin. -- -- Grönroos, mitä on 11 kertaa 12?

-- Grönroos on vaiti, hikoilee, eikä saa laskua valmiiksi. Kämmenvitsat esille, paksumpi pää!

-- Pettersson, mitä on 11 kertaa 12? -- Pettersson on juuri huomannut miten vaarallista vaitiolo on ja sanoa paukauttaa: 99. -- Kämmenvitsat esille, latvapuoli!

-- Meyer, mitä on 11 kertaa 12? -- Meyer-paralla on huonoin laskupää koko luokassa, hän mutisee jotain, jota ei kukaan käsitä, saapi kämmenilleen ensin paksummalla sitte ohuemmalla päällä, ja pannaan sen jälkeen huoneportaiden ylipäähän tyynesti miettimään tämän vaikean pulman selitystä.

-- Sellaista julmuutta! -- huudahti Evert.

-- Sellaista häpeää! -- huudahti Reinhold.

-- Minä en sitä kiitä, kerron vaan. Ja kuitenkin tunnen yhden laskuopin professorin, joka on kasvatettu sellaisessa koulussa. Mutta latinankielessä oli meillä rehtori, joka osasi joskus tehdä hauskaa vaihtelua ainaisista koivunvitsoista. Latina oli koulun ylpeys, ja onneton se, joka ei osannut lasketella kaikkia poikkeuksia Strelingin kieliopissa. Sattui joskus että luokka osasi hyvin, ja rehtori pyöritteli levottomasti paksua, myhkyräistä keppiänsä, joka oli aina valmiina hänen tuolinsa vieressä. Mutta sitte sai hän vihdoin kiinni yhden. -- Ahlfelt, käännä tämä paikka Virgiliuksesta: _juvat indulgere labori_. -- Työnteko on huvini, -- vastasi Ahlfelt. -- Oikein. Mutta otaksukaamme, että olet ennen ollut ahkera, mutta nyt olet laiska, -- mitenkäs sen sanoisit latinaksi? -- _Juvavit indulgere labori_, -- vastasi Ahlfelt pahalla hetkellä. -- Mitä? _Juvavit?_ Sellainen _asinus!_ -- huusi rehtori. -- On osaavinaan latinaa, eikä tiedä, että _juvat_ tällaisessa tapauksessa on taipumaton. Niin, eikä edes tiedä, ettei tämä sana ole milloinkaan maailmassa ollut _juvavit_, vaan _juvo, juvi, jutum, juvare!_ Tahdonpa opettaa sinulle kyökkilatinaa! -- Sen jälkeen kumarsi rehtori rikollisen pään alas ja sahasi hänen niskaansa aikalailla myhkyräisellä kepillään, että niska tuli punaiseksi kuin keitetty krapu. Tämän teki hyväntahtoinen rehtori leikillänsä, sillä tämä oli hänen rakkaimpia huvituksiaan; hän ei ollut vähääkään suuttunut, vaan nauroi koko ajan, sillä Ahlfelt oli hänen parhaimpia suosikkiaan. Vaan jollain piti koulumiehenkin huvitella! Mutta se, josta tämä viatoin leikki ei ollut kovinkaan hauskaa, oli poika, joka sangen usein, joskus joka viikkokin, sai kunnian olla rehtorin sahapölkkynä.

-- Siihen aikaan oli koulussa monenlaisia rangaistuksia, joista toinen oli toistansa kekseliäämpi: pitkät hiukset ja punaset korvat olivat aina vaarassa. "Luunappia" nenään, "luunappia" päähän, tuuppaus selkään, nipistyksiä, nurkassa seisomista ja kaikellaisia konstia, jotka vaihtelivat sopivasti vanhan ajan selkäsaunan kanssa. Tämä koski parhaasta päästä läksyjä. Mutta opettajan huonosta kunnioittamisesta sai heti paikalla korvapuustin. Tämä oli tavallinen tapa siihen aikaan, eikä kukaan epäillyt, että opettajat aina tarkoittivat oppilastensa parasta. No, mitä luulette pojat? Koska teidän koulunne nyt on niin kauhean kova ja ankara, koska Evert on saanut muistutuksen siitä, että hän on tullut kouluun neljänneksen yli kahdeksan, ja Reinhold saanut kaksi tuntia jälkeenistuntoa siitä, että on polkenut jalkaa opettajalle, niin eikö olisi syytä kaikkien poikien yhdessä kirjoittaa anomus kouluylihallitukseen, hartaalla pyynnöllä, saada vanha koulujärjestys jälleen kouluun takaisin? -- Ehkä se onnistuu. Ehkä anoo kouluylihallitus hänen majesteetiltansa tätä, ja niin saamme me ensi lukukaudella jälleen kämmenvitsat!

Pojat nauroivat vähä hämillään, eikä heitä näyttänyt haluttavan vaivata kouluylihallitusta.

-- Niin, sitte en tiedä muuta keinoa, -- arveli isoisä, -- kuin että emme tästälähin polje jalkaa, emmekä tule liian myöhään. Ehkenpä se auttaa!

LEIKKEJÄ.

SALAMETSÄSTÄJÄT.

Kesäleikki.

HENKILÖT:

Matti, Paavo ja Pupu.

(Matti ja Paavo kohtaavat toisensa metsässä.)

PAAVO. Minne sinä menet?

MATTI. Metsästämään.

PAAVO. Mutta sinulla ei ole pyssyä.

MATTI. Minulla on hyvä keppi.

PAAVO. Minäkin etsin itselleni hyvän kepin. Mitä sinä aijot ampua?

MATTI. Minä ammun pupun paistiksi äidille.

(Pupu tulee hyppien heidän selkänsä takana.)

PUPU. Mitä ne sanovat? Aikovatko ampua minut? Uh, tuollaiset metsästäjät! Onpa toki onni, että niillä on selkänsä tänne päin. Menenpä piiloon tänne pensaan taakse ja kuuntelen, mitä ne sanovat. (Menes, piiloon.)

MATTI. Minä olen salametsästäjä.

PAAVO. Minä olen myöskin salametsästäjä. Mikä mies on salametsästäjä oikeastaan?

MATTI. Salametsästäjä on ampuja, joka ryömii vatsallaan metsässä.

PAAVO. Sepä oli omituista. Miksi ryömii hän vatsallaan?

MATTI. Että pupu luulisi häntä hirreksi.

PAAVO. Ohoh! Onko pupu niin tyhmä?

MATTI. On, hän on niin tyhmä, tiedätkös, että kun hän pistää päänsä pensaaseen, luulee hän, ettei kukaan häntä näe.

PUPU (Pensaassa.) Se minun tulee muistaa.

MATTI. Ja sitte on hän niin hirveän pelkuri! Kun pupu näkee variksen, niin luulee se sitä sudeksi.

PUPU. Tokkohan?

PAAVO. Minä en yhtään pelkäisi sutta.

MATTI. Ja minä ottaisin karhua kauluksesta.

PUPU. No, mutta äläpäs! Nyt ne rupeavat kerskailemaan! Ne eivät olekaan mitään vaarallisia metsästäjiä.

PAAVO. Minne me panemme pupun, kun olemme sen ampuneet?

MATTI. Minä pistän hänet "kantajaani".

PAAVO. Mutta sehän on voileipiä täynnä.

MATTI. Sen vuoksi syön minä heti voileipäni, että pupu mahtuu "kantajaan". (Molemmat syövät.) Mutta jos pupu ei mahdukaan "kantajaan"; jos sen jalat jäävät ulos?

MATTI. Silloin leikkaamme käpälät poikki ja pyyhimme niillä taulujamme.

PUPU. Kiitoksia paljo!

MATTI. Sitte laitamme pupupaistia, ja syömme sitä kurkkujen kanssa.

PUPU. Hyvää ruokahalua!

PAAVO. Ei, tiedätkös, minä pidän paljo enempi puolukkahillosta ja paistetuista perunoista.

MATTI. No niin, ja vohvelia jälkiruoaksi. Kyllä äiti pitää meille aika kemut, kun tuomme hänelle pupupaistin!

PUPU. Niin, ajatelkaas, miten iloiseksi äiti tulee!

PAAVO. Mutta, rakas Matti, mitä me teemme pupu-pienen nahkalla? Eihän sen nahkaa tavallisesti paisteta.

PUPU. Ei, sillä minun nahkani tarttuisi pikku herrojen kurkkuun.

MATTI. Niin, mitäs me teemme nahkalla? Mahtaneekohan porsas syödä sitä?

PUPU (Nauraa.) Oho-ho-ho! Porsas? Tämä rupeaa hauskaksi.

PAAVO. Joll'ei porsas sitä tahdo, kelpaa se Liinalle tomunpyyhkeeksi.

MATTI. Eipäs, mutta me myymme nahkan ja ostamme rahoilla nekkuja.

PAAVO (Syöden.) Sen teemme. Mutta miten me nyt voimme menetellä, että saamme ampua pupua?

MATTI (Syöden.) Salametsästäjillä on niin monta keinoa. Säikäyttäkäämme häntä siten, että luemme sataan. Yks, kaks, kolme, neljä...

PAAVO. Kuustoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista, yhdeksäntoista...

MATTI. Kakskymmentäseitsemän, kakskymmentäkahdeksan, kakskymmentäyhdeksän, kakskymmentäkymmenen...

PAAVO. Kaksikymmentäyksitoista, kakskymmentä kaksitoista...

PUPU. Nyt ne sotkeutuvat.

MATTI. Kakskymmentäyhdeksäntoista, kakskymmentäkakskymmentä, kakskymmentäkakskymmentäyks...

PAAVO. Ei, tiedätkös, nyt se menee hullusti!

MATTI (Alkaa syödä uutta voileipää.) Odotapas, niin aloitamme taas alusta! Yks, kaks...

(He laskevat taas ja tulevat lukuun kaksikymmentä kaksikymmentäkaksikymmentä.)

PUPU. Mitä metsämiehiä sellaiset ovat, jotka eivät osaa laskea kolmeenkymmeneen? Tahdonpa opettaa heitä sanomaan minua tyhmäksi!

(Pupu hypähtää pensaasta ja laukkaa Paavon ja Matin jalkojen välitse. He heittäytyvät vatsalleen.)

PAAVO (Huutaen.) Auttakaa! Auttakaa! Susi!

MATTI (Voileipä kurkussa.) Ka... ka... ka... karhu!

PUPU (Nauraen.) Ei, ainoastaan pieni jänöpupu, joka on ampunut kaksi salametsästäjää. Uhu-hu-huh! Nyt olen nauranut suuni halki!

JENNYN KEHOITUKSET.

Kamarileikki.

HENKILÖT:

Jenny. Pihakoira Vahti. Tippi, nukke. Ääni.

Näyttämö: kamari. Jenny tulee sisälle yksin eikä huomaa Tippiä, joka makaa laattialla oikea käsi ja molemmat jalat katkenneina.