Part 11

Tuonetar-neiti tulee sisälle, värttinä kädessä.

_Tuonetar_.

Kuolevat ja sokeat te Viisauteenne luotatte, Sallimusta vastustatte, Jotakin jos uhkaa se! Kuningas tuo houreissansa Sitä luulee ohjaavansa, Tyynnä on, kun poltti kaikin Värttinät, mit' käsiins' saikin Kas, ei tiedäkkään hän hurja, Että toivon sijahan Murhe saa ja olo kurja! _Yhden_ jätti ainoan Poltosta: sen halvaks keksi; Vaan se saattaa varmahan Hänen keinons hulluudeksi. Sallimusta odotan. Huone tää on kaikkialta Suljettuna muilta: valta Hengettärillä tääll' on. Ruusu-neiti onneton, Kohta kauneutesi Kuihtuu, haihtuu ijäksi!

(Astuu sisälle punaisen esiripun taakse.)

Valotar-neiti tulee sisälle.

_Valotar_.

Tuonen tyttö kolkko, musta, Tytär yön, täys uhkausta, Uhkaa, huuda sallimusta! Minä olen puoltamassa Ruusu-neidon elämää. Unikukan nuppu tää, Joka kasvoi Untolassa, Pysyy häntä suojaamassa. Kun se häll' on kädessään. Niin ei kuolo pystykkään, Vaan hän ruusu-uduin liitää, Elon korven halki kiitää Toisten aikoin rannallen, Unen maassa uinaillen.

(Menee.)

Kuningatar ja Kunigunda tulevat

_Kunigunda_.

Hän, oi armollinen rouva, Oli paljas jalaltaan, Kuten lanttu kuorettaan. Olis ollut kauheata, Jos mun nuoraa kengittä Herrat olis nähnynnä: Vaan tää vast' on pahempata.

_Kuningatar_.

Rauhoittukaa, ei se tapa! Ruusu tahtoo olla vapaa. Viaton hän kylläkin, Eikä sovi hyveihin Lellitys: se kainoutta Ainoastaan haittaa. Mutta Kastuittehan kokonaan...

_Kunigunda_.

Majesteetti, anteeks vaan! Moist' ei satu milloinkaan. Olen niin förbluffattu, Häpen, öfverraskattu... Mitäs -- lampiin tvingattu Promeneeraamahan!... flaatti: -- Suuren häpeän se saatti --; Olen niin sinierattu.

Hovimarski von Cirkel tulla sipsuttaa sisälle.

_Hovimarski_.

Päivää, majesteettinne! Kysyn alammaisuudessa, Missä retkeilee prinsessa? Me ja kansa hartaudessa Häntä kaikin etsimme.

_Kuningatar_.

Tiedossa ei mulla se. Kenties käy hän tapanansa Köyhissä ja sairaissansa. Mutta, hovimarsalkki, Mitä kummaa kuuluvi? Iskettehän haukan lailla.

_Kunigunda_.

Sota, kapinako mailla?

_Hovimarski_.

Ei, vaan viisaat, oppineet, Jotka selkeyttä vailla, Kauan ovat tuumailleet _Salaisuutta elämän_ Ynnä suuren mietinnön Käytettyään kokonahan, Selväksi ei saaden vaan, Turvasivat prinsessahan, Ja hän vastas sukkelaan: _Rakastaa_ on elon syvä Salaisuus...

_Kuningatar_.

Mun tyttöin, hyvä!

_Kunigunda_.

Marski, tuokaa hajuvettä! Eihän ihmeellistä, että Pyörryttää.

_Hovimarski_.

Ja prinsessaa Siitä tahtoo koristaa Viisaat maan nyt seppeleellä... Vaan, kas, tuossapa hän saa...

(Kuningas tulee sisälle, taluttaen prinsessaa, jolla on yllä valkoinen hame ja otsalla laakeriseppele. Jäljestä tulee viisaita miehiä ja hoviväkeä.)

_Kuningas_. Minä kiitän teitä, korkeasti kunnioitetut, viisaat miehet, että olette tytärtäni noin kauniilla laakeriseppeleellä kunnioittaneet. Hän ujostelee niin suurta kunnianosoitusta niin yksinkertaisen vastauksen tähden. Kumarra, lapseni, ja kiitä viisaita miehiä!

_Ruusunen_ (syvälle kumartaen).

Varsin halpa olenkin Laakeria kantamahan. Lintu tai laps' pienosin Samoin oppis vastaamahan Tuulelta. Me sokeita; Viisas on vain Jumala.

(Viisaat miehet kumartavat aina maahan asti ja lähtevät pois. Ylimäinen juomanlaskija tulee sisälle ja kurottaa otsakoristetta, jonka Kunigunda kiinnittää prinsessan otsalle.)

_Juomanlaskija_.

Diadeemin otsallenne, Teidän jalo korkeutenne, Neuvokset maan lähettää.

_Ruusu_.

Heitä kiitän, tyttö rukka. Yhtä kallis halvin kukka Mulle on kuin lahja tää. Tarkoitus tään pyhittää.

(Narsissi tuo ruusuista ja rubiineista tehdyn köynnöksen, jolla hän koristaa prinsessan.)

_Narsissi_.

Tämän, teidän korkeutenne, Ritaristo lahjoittaa Koristeeksi varrellenne, Nimellenne omistaa.

_Ruusu_.

Terveiseni ritareille! Toivon, kiitokseksi heille, Nauhan piikittömän vaan Siteeks kuninkaan ja maan, Ett'ei pistä ollenkaan.

_Pikku Sanna_ (kahdeksanvuotinen, tulee esille ja suutelee prinsessan hameenlaskoksia). Suuri kiitos kengistä, jotka te, kiltti prinsessa, annoitte minulle.

_Ruusu_ (nostaa hänet ja suutelee häntä). Suuri kiitos siitä ilosta, ett'ei jalkojasi palele. Älä unhota minua!

_Sanna_. Ah, prinsessa, teitä en saata ikinä unhottaa, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.

(Hän menee.)

_Leukoija_ (tuoden villasukkaparia).

Teidän korkeutenne! enkö Nauraisi, vai itkenenkö? Vanha sairas Saara-rukka, Jota hellin hoiditte, Hän nyt luulee, ett'ei sukkaa Ole teillä jalkaanne, Ja hän nämät rakkahalle Pyys mun tuomaan Prinsessalle, Keltä, ei hän virkkaa suo, Vaan hän itse kutoi nuo.

_Ruusu_.

Mua hellii hän kuin lastaan. Vaan, oi, mitä hälle vastaan? Sano, että lahjoista Kaikista nyt saamistani Oli mulle rakkain ani Tämä pari sukkia. Olen häntä kurjemp', oi! Varansa hän kaiken soi. Vastalahjaks' multa siitä Valta-istuinkaan ei riitä.

_Kuningatar_.

Oikein sanoit, tyttönen.

_Kunigunda_.

Yhhyh tapa tuommoinen! Sopiiko se puheesen? Sukat vaimo-ihmisen!

_Kuningas_. Matami Kunigunda, minun tahtoni on, että hovinaiset huomisesta aikain käyttävät villasukkia silkkikengissä. Se on hyvin terveellistä, ja teidän tulee olla muille hyvänä esimerkkinä. Ruusu-tyttöni, sinä olet usein pyytänyt äitiltäsi lupaa opetella värttinällä kehräämään.

_Ruusu_. Niin, isäni, se on kauan mielihaluni ollut, vaan äitini ei ole siihen suostunut. Ja hänen käskyänsä mieluisesti tottelen.

_Kuningas_. Siihen on ollut omat syynsä. Mutta tänään sinä täytät viisitoista; lapsi et enää ole. Nyt saatat kehrätä niin paljon, kuin tahdot.

_Kuningatar_. Ei tänään, puolisoni! Mutta huomenna.

_Kuningas_ (hiljaa). Ole huoletta, minä olen poltattanut kaikki värttinät koko valtakunnastani. (Kuuluvasti.) Ruusu, äitisi antaa sinulle luvan kehrätä ensimäisellä värttinällä, kuin löydät. Juomanlaskija, toivoakseni meille tarjotaan tänään parempaa päivällistä kuin viime kerralla.

_Juomanlaskija_. Teidän majesteettinne, saatte luottaa meidän alamaiseen uutteruuteemme. Samille on annettu tarpeelliset ohjeet.

_Valotar-neiti_ (astuu esiin ja kohottaa, kenenkään huomaamatta, unikukkansa).

Tula, tula tuinu. Uinu! Uinu! Niin laaksonen Kuin korkeus, Niin riemunen Kuin vaivaus! Uinuos vaan, Hetkinen maan! Vaipuos, vuos'sata, pois unehen Niinkuni kukkihin kyyhkynen!

_Kuningas_. Hyvä; minä hallitusistuimellani odotan päivällistä, tahi oikeammin nautin päivällisunta, sillä tuntuupa hiukan nukuttavan.

_Kuningatar_ (haukottelee). Ilmassa on ukkosta.

_Kunigunda_ (haukottelee). Liikavarpaani ennustavat sadetta.

_Hovimarski_ (haukottelee). Tulee paha ilma, se tuntuu seljässäni.

(Kuningas ja kuningatar asettuvat hallitusistuimelleen, ja koko hovi asettuu ryhmiin heidän ympärillensä. Kaikki, paitsi katsojat, alkavat torkkua.)

_Ruusu_.

Viidentoist', täys ihminen! Isä virkkoi mulle äsken. Narsissi, mä pyydän, käsken. Lausu, lapsko murheinen, Suuri aina riemuinen?

_Narsissi_.

Olo hauska nuorna vaan, Tyttärenä kuninkaan, Lemmittynä, kunniassa...

_Ruusu_.

Eikö tie siis raskaskaan? Eikö tuskaa saapumassa?

_Narsissi_.

Kaikkea ei pyytää saa. Pilvetön on lapsen aamu; Nuorten taivahalle saa Moni kumma pilven haamu, Josta iskee salamaa, Vaan en virka, millaisia. (haukottelee) Anteeksi!

_Ruusu_ (hymyillen).

Ei lukua!

(Hän tarkastelee tarkasti punaista esirippua. Kaikki muut nukkuvat vähitellen samaan asentoon, kuin seisovat tahi istuvat. Mestarikokki tulee sisälle, nukkuvaa Samia korvasta taluttaen.)

_Kuningas_ (unissaan). Kokki on pohjaanpalanut... kananpoika... pitää hirttää.

_Kokki_ (Samille). Siinä kuulet: kuningas sanoo, että sinut pitää hirttää. Mikä tänään koko linnaa vaivaa? Minä menen kyökkiin: siellä makaavat kyökkipiiat kattilainsa ääressä, paisti makaa vartaassa, kauha padassa haukottelee. Menen talliin: kuskit kuorsaavat, hevoset seisovat liikkumattomina. Kapuan kanahuoneesen: kanamuori makaa kynnyksellä, kukko orrella torkkuu. Kuninkaallinen kaarti makaa kivääriensä varassa, nukkuneena on komentosana överstin huulilla. Ja mitä näen? Täällä kuningas, kuningatar ja koko hovi viattomuuden unta nukkuvat. Prinsessa yksin hereillä on. Nöyrin palvelija!

(Haukottelee.)

_Ruusu_.

Kokki, tiedättekö te, Miksi kaikki uneen raukee? Myöskään teidän silmänne Eivät enää oikein aukee.

_Kokki_. Minä? Oh, teidän korkeutenne, minä olen niin iloinen kuin vasta suomustettu ahven. (Haukottelee.) Samin syy se on kokonaan. (Ravistelee nukkuvaa Samia.) Minä opetan sinut, laiskuri, palveluksessa nukkumaan.

(Kohottaa kätensä, korvalle läimäyttämään, vaan nukkuu samaan asentoon.)

_Ruusu_.

Hänkin! Yksinäni mä Maailmassa nukkuvitten. Vaan tuo esirippu sitten, Mikä sill' on tehtävä?

(Hän vetää esiripun syrjään; Tuonetar-neiti näkyy värttinällä kehräämässä.)

_Tuonettaren kehruulaulu_.

(Sama sävel kuin "Den bergtagna" nimisen näytelmän kehruulaulussa.)

Mä kuolevan kohtaloks teen tätä työtä, Mä teen tätä työtä. Lankaani on kerrattu kuoloa, yötä, Se kuoloa, yötä. Ei rauhoa mulla, Kun täytyvi rullan Jok' ainoan kuolevan kohdalle tulla.

_Ruusu_.

Mikä ääni? Mit' on se?

_Valotar-neiti_ (astuu hänen taaksensa ja kurottaa hänelle unikukan).

Pannos kukkain rinnalle!

_Ruusu_.

Miksikä?

_Valotar_.

Ah, mua kuule!

_Ruusu_.

Kukka ei tee pahaa, luulen.

(Kiinnittää unikukan rinnalleen.)

_Tuonetar_ (laulaa taas)

Kuninkahan impynen sievä ja sorja, Sä sievä ja sorja, Kas, kehrävi myös kedon kukkanen norja, Myös kukkanen norja. Käy, kehrätä koita Ja onnea voita! Pois piikit, sä ruusunen: murtele noita!

_Ruusu_.

Kedon kukkain, tietääkseni, Kehrätä _ei_ tapana; Tuo tok' on niin suloista, Oppisin sen mielelläni.

_Tuonetar_.

Käy! Sen pian opit sa.

_Ruusu_ (vaihtaa Tuonettaren kanssa paikkaa, tarttuu värttinään, kehrää ja laulaa).

Suloista, kun kiertyvät pehmeät langat Nuo pehmeät langat! Jos vois ijäks sitoa murehet sankat, Niin, murehet sankat, Ja onnea tuottaa Vois niille, mit suotta Saa kärsien, kyynelin riemua... Ai, sain haavan värttinästä!

_Tuonetar_ (kuuluvasti ja kolkosti).

Sattui sallimuksen mukaan; Sit' ei saata estää kukaan.

(Tuonetar katoaa.)

_Ruusu_ (hiljalleen uneen uupuen).

Kaikki onnekkaat! oi, tästä Riemastuin. Mä eloni Soisin muille hyväksi... Päivä... kevät!... Hyvästi!

_Valotar_ (jatkaa kehruulaulua).

Jos voisit sä sitoa murehet sankat, Sä murehet sankat, Ja onnea tuottaa Sä niille, mit suotta Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa!

(Toisen seikkailun loppu.)

Kolmas seikkailu: prinssi Florestan.

Ensimäinen osa.

Tässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra, Doriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä piha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva ruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei näy vehreäin lehtien takaa.

_Doriina_ (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).

(Sävel: "Jag gick mig ut en aftonstund".)

Jos oisin ruusulehtinen, Mi kevähällä loistaa, Olisin aina riemuinen Päivistä ihanoista. Heiluisin vienoon tuulessa, En mitään tietäis itkusta, Mi rinnan riemun poistaa.

Ah, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat ruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä. Kasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei koko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella ruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka piti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän paimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista, vaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.

(Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)

_Barbra_. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta pensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut ovat vain turmioksi?

_Doriina_. Kuinka niin, äiti?

_Barbra_. No, kun ne pistävät. Ja mihinkä kelpaavat ne? Eivät keitettäväksi eikä paistettavaksi. Kelpaavatko ne edes porsasten ruoaksi? Jahka kreivin vouti ensi kerran tänne tulee, niin pyydän häntä hakkuuttamaan maahan koko roskan.

_Doriina_. Mutta, rakas äiti, sanoohan kansa, että tuolla pensaston takana on lumottu linna.

_Barbra_. Tuhmuuksia kansa jaarittelee.

_Doriina_. Vanha Sanna, teidän isänne iso-äiti, sanoo samaa.

_Barbra_. Hän on sadan kahdeksan vuoden vanha ja on tullut jo uudestaan lapseksi.

_Doriina_. Mutta hän on itse nähnyt Ruusu-prinsessan. Hän on usein kertonut, kuinka prinsessa eräänä päivänä puistossa omat kenkänsä riisui ja antoi Sannalle, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha.

_Barbra_. No, mitä sitte? Se oli silloin, se. Kello kaksitoista tänään pitää meidän pässi keritä. Pidä vaaria tässä niin kauan, kun lehmät lypsän, ett'ei taas joku prinssin hupsu tule hirttäytymään ruusupensaihin. Musta Mirri pesee itseään: se tietää hassusti vieraita.

(Hän mennä lyyryttää pois.)

_Doriina_ (yksinään). Hirttäytymään, sanoo Barbra-äiti? Ah, ihana prinssi Aladin, ennenkuin mitään niin julmaa sinulle tapahtuisi, tahtoisin tuhat kertaa mieluisemmin (itkee) nähdä sinut sadan vuoden vanhan prinsessan kanssa naimisissa! (Jahti-torven toitotus kuuluu.) Saattaisiko se olla Aladin? Ei, vieras herra se on.

_Florestan-prinssi_ (tulee sisälle).

Huomenta, oi impi sievä! Kenties tiedät, tämäkö Tie se linnahan on vievä? Tänään sinne päässeekö?

_Doriina_.

Minne linnaan?

Florestan.

Et sä miellä Puhu totta. Tunnusta: Kuni tähti pilves', siellä Nukkuu kaunis prinsessa! Oi, se onnellinen varmaan, Ken saa kättä tarjota Hälle, herättää sen armaan Sadan vuoden unesta!

_Doriina_.

Prinssikö te, herra?

_Florestan_.

Tosin, Koska prinsessata kosin.

_Doriina_.

Varokaatte, onneton! Kuulkaa, kuinka seikka on: Henget tääll' on asumassa; He sen matkaan saattoivat, Koko linnan noituivat; Ruusunen on nukkumassa. Ruusupensaat pihan sen Peittää, häntä tuutien. Hänet kyllä herättää Tarvitseisi...

_Barbra_ (tulee sisälle).

Mitä tää? Taaskin yksi huimapää! Tehkää hyvin kääntykää, Muuten saatte selkähänne Miten moni edellänne!

_Florestan_.

Tuolla mäillä linna kai on? Tänään vielä sinne aion.

_Barbra_.

Jos, kuin luulen, lienette Prinssi, mua kuulkaatte: Moinen hurjuus jättäkäätte!

_Florestan_.

Mull' on toivo salainen; Tien teen läpi pensasten.

_Barbra_.

Armotta niin kuoloon jäätte. Ei, en enää kestä, en! Tiedättekö, mit' on tullut Prinsseistä, jotk' ennen -- hullut! Pyrki läpi pensasten? Lopun sai he suruisen. (Vie prinssin pensaston luo.) Tuossa yhden hurme vuosi -- Prinssi Soliman se on --; Siitä on nyt tästä vuosi. Tuolla puolen pensaston Taas on Mirza. Häntä suuri Ampiainen pisti: juuri Paikalla se kuolon toi. Tuolla taas on...

_Doriina_.

Taivas! voi, Aladin!

(Juoksee pois.)

_Barbra_. Se nimi hällä. Hänpä toissa päivänä, Riemuisena, röyhkeenä, Miekoin paikalla löi tällä. Silloin hiipi lehdistä Hämähäkki hirmun suuri, Hänet langoin kietoi juuri, Imi hänen verensä... Halaatteko osaa moista?

_Florestan_.

Mua aaveet julmat, joista Puhutte, ei peljätä. Ruusua vain lemmin mä. Hänet saavani mä soisin, Hänet herättää jos voisin! Hänet kannan syämessä. Ei ken häädä lempein tulta; Aaveet saavat surman multa.

_Barbra_.

Kas, se hyvä, herranen! Tuiki hullu oletten. Kuulkaa, jos on rahtunenki Järjestänne paikoillaan Eikä hylkykalu henki! Aaveita ei olekkaan, Juttuja ne ämmäin suussa. Satu vain on itse Ruusu, Viisast' ei se pettää saata. Moista uskoo houru vaan. Kuinka kenkään voisi maata Sata vaotta unessaan? Vaan voi itsens', tiedän sen, Hullu hirttää pensaasen: Teillekin niin käydä voi.

_Florestan_.

Varmuus anna, onni, oi! Ruusu, toivoin, kuullos mua, Onkohan vai eikö sua?

_Barbra_.

Kaksitoista kello jo Kohta on; käyn kotio.

(Satavuotinen Sanna astuu köyryisenä ja kainalosauvan nojassa sisälle.)

_Sanna_.

Mitä kuulin! onko kellä Ruusu-neiti muistossa?

_Barbra_.

Erehdyitte, äiti hellä; Kotiin käykää rauhassa!

_Florestan_.

Muistatteko? Prinsessanko?

_Sanna_.

Olen kuihtunut jo ranko, Kiireelläin vuos'sadan lunta; Vaan jos toisen verran saa Ruumis raukkan' odottaa Rangaistukseks' haudan unta, Unhottaa en toki voi Ihmeen kaunist', hyvää, hellää, Lempeätä Ruusu-neittä, Kun hän mulle hyvää soi. (Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.) Katso, näitä kerran kantoi Hänen jalot jalkans', vaan Mulle hän ne helläst' antoi, Jääden paljaaks jalaltaan. Näe! Mulla viel' on ne: Hyvä ollos köyhille! Jalo työ ei kuolekkaan: Se ken armahtaa ja säästää, Kylvää kylvön kasvamaan, Joka vuosisatain jäästä Muistossa saa kukkimaan.

_Florestan_.

Kiitos, vanhus! Uljuutta! Pois saa kehno kammo mennä. Huotrasta nyt, kalpa, lennä! Veren, hengen uhrata Mielin edest' armahan, Ihanuuden, kunnian.

(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)

_Barbra_.

Olen nähnyt hulluja, Mutta moisen vertaista -- Toki milloinkaan ei näy: Pään lyö seinään suoraan juuri... Vaan jo yhtä kello käy, Hikeen kuolee pässi suuri.

_Florestan_.

Voitto! Kas, jo horjuu muuri!

(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)

_Barbra_ (kummastuneena).

Luulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei mikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa jaaritusta.

_Sanna_.

Oi, jos saisin nähdä sen Ihmeen, ett' tuo uni loppuu, Poistuu satavuotinen Tuska, vaiva, hätä, hoppu, Ja jos vielä näkisin Lapsuuteni enkelin!

_Doriina_ (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein ihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka ilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan, kruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti ja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on sata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää ruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon herätetään taas kaikki kuolleet prinssit. -- Aladin-prinssikö myös? kysäsin. -- Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. -- Ah, kuinka iloinen olen! Nytpä laulan taas:

Mull' ystävä on verraton, Kuin kastehelmet loistaa. En tohdi virkkaa, ken se on: Vois riemun siltä poistaa. Hän honka tumma, varteva, Mä köyhä koivu, kaikuva Lintusten lauleloista.

Toinen osa.

Sama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä. Kaksi ääntä kuuluu puhuvan.

_Ensimäinen ääni_. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua olen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin lähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on kuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin ihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen sanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi. Minä olen kuolematon.

_Toinen ääni_. Kuolematon, vaan et yksinäsi!

_Ensimäinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?

_Toinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?

_Ensimäinen ääni_. Minä olen Tuonetar.

_Toinen ääni_. Minä olen Valotar.

_Tuonetar_. Mitä täältä haet? Etkö tiedä, että minä kuoletan kaikki, jotka lähelleni tulevat?

_Valotar_. Etkö tiedä, että minä annan elon sille, jonka sinä olet kuolettanut?

_Tuonetar_. Et kykene. Kuolema on elämätä mahtavampi.

_Valotar_. Erehdyt, pöyhkeä haltijatar! Elämä on kuolemata mahtavampi.

_Tuonetar_. Tyhjät sanat! Täällä ovat kaikki kuolleina.

_Valotar_. Ei, he nukkuvat.

_Tuonetar_. Pitkää unta!

_Valotar_. Fiat lux! (Tulee äkkiä valoisaksi ja kuningas, kuningatar sekä hovi näkyvät makaavana samassa asennossa kuin ennen, vaan kaikki paksulla tomulla ja hämähäkin verkoilla peitettyinä.)

_Tuonetar_. Aaveita! Ulkokiiltoa! Haa, julkea, etkö tiedä, että tämä on vastoin luonnon lakia? Fiat nox!

(Pimenee taas.)

_Valotar_. Tuonetar, minä tiedän sinut leppymättömäksi. Mutta jos avaat sallimuksen kirjan, seitsemännen sivun oikealla, niin saat lukea, että Ruusu-prinsessa ja kaikki linnan asukkaat heräävät taas sadan vuoden perästä eloon, jos vain tunnin perästä sen ajan kuluttua jollakin nuorella ritarilla on rohkeutta uskaltaa henkensä ja herättää prinsessa suutelemalla häntä otsalle.

_Tuonetar_. Sinä olet oikeassa; se ennustus minulta on unhottunut. Mutta tunti pian kuluu: ei ketään tule.

_Valotar_. Kukapa tietää!

_Tuonetar_. Puuttuu ainoastaan viisi minuuttia.

_Valotar_. Viisi minuuttia? Voi, jos tänne ei kenkään tulisikaan! Jos kaikki suruni ja kaikki rakkauteni olisivatkin hukkaan menneet?

_Tuonetar_ Näetkö nyt, mieletön haltijatar, että mahtava sallimus vielä kerran arvailusi pettää. Nyt puuttuu vain neljä minuuttia.

_Valotar_.

Missä viivyt, ainokainen, Jot' ei nähty, kuultu -- Jonka taivas avuks soi? Avun hetk' on haihtuvainen! Voi, se siivin lennähtääpi; Kaunis Ruusu-neiti jääpi Kuihtuvaksi nupuksi!

_Tuonetar_.

Loppu! Säästä huolesi!

_Valotar_.

Kaksi minuuttia vailla. Fiat lux! (Tulee valoisaksi. Ulkoa kuuluu jyskettä.) Näen miekan mä; Pensasta lyö urhon lailla...

_Tuonetar_.

Mutta ei se ennätä!

_Valotar_.

Joudu, oi!

_Tuonetar_.

Nyt loppui taika.

_Valotar_.

Minuutti on vielä aikaa.

(Haltijattaret vetäytyvät sivulle. Florestan-prinssi syöksyy sisälle ja pysähtyy hetkiseksi epäileväisenä.)

_Florestan_.

Mitä? Kaikki nukkuvi! Missä olet, onneni, Ruususeni armahainen?

(Hän käy punaisen esiripun luo ja työntää sen sisulle. Ruusu nähdään nukkuneena värttinä kädessä.)

Suloisuus, oi taivahainen! Unta nähnenkö mä vaan?

_Tuonetar_ (sivulta).

Loppu... Hän ei muistakaan.

_Valotar_ (sivulta).

Puoli minuuttia on!

_Florestan_.

Taivaan ihme verraton, Tohdinko sun herättääkään?

_Tuonetar_.

Voitto! Aikaa ei nyt jääkään!

_Valotar_.

Sekuntia kuus! Aik' kallis, Seiso!

_Florestan_.

Suuteloni tää Voiko sinut herättää? Oi, jos sallimus sen sallis!

(Hän suutelee Ruusua otsalle. Ruusu avaa silmänsä.)

_Tuonetar_.

Voi mua! Elo kuolon lyö. Valo voittaa, poistuu yö...

_Valotar_.

Kiitos, kallis hetki, aivan Viimeisin, sä lahja taivaan!

(Molemmat haltijattaret katoovat.)

_Ruusu_ (heräten).

Jos vois ijäks sitoa murehet sankat Ja onnea tuottaa... Ken sä? Miks mua tarkastatki?

_Florestan_.

Oi, sä kauniin Ruusuni! Olen vieras; suurin ratki Riemuni ja toivoni On sua saada elohon Tässä linnass' sallimuksen.

_Ruusu_ (ajatellen).

Niin; sain äsken loukkauksen; Vaan se vaaratonta on, Sainhan naarmun varsin pienen. Sitte hiukan uinahdin, Raskas kun ol' ilmakin. Puoleenpäivään maannut lienen.

_Florestan_.

Paljoko on aikaa siitä, Jolloin suljit silmäsi?

_Ruusu_.

Neljännes tai -- jos ei riitä -- Kaksi. Sit' en ihmehdi, Kun ol' uni makeata.

_Florestan_ (hiljaa).

Ei hän tiedä, että sata Vuotta siitä vierikin! (Kuuluvasti.) Puolipäivä on nyt tosin. -- Ruhtinatar ylevin! Sua saavuin tänne kosiin; Olen prinssi Florestan.

_Ruusu_.

Vieras, pilaa puhuthan! Sinä mies noin muhkea, Minä tyttö pieni vasta, Jonka löysit torkkumasta.

_Florestan_.

Pieni tyttö? Oletpa Isoäitin' äitiä Vastaava sä ijässä, Jos hän eläis. (Hiljaa.) Unhotin.

_Ruusu_.