Part 7

_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Säkki nauroi.

_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!

_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, akka, että se on liian korkealla.

_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.

_Kuu_. Ha ha ha!

_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!

_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!

_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, auttakaa! auttakaa!

(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa rakeita. Ukko ja akka häviävät).

(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)

_Matti_. Maija! Missä olet, Maija?

_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.

_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää siellä olevan talo.

_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.

_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä?

_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!

_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?

(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja tervapyttyineen).

[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]

_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin kauniita omenia.

_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla kuussa riippuu?

_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja...

_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?

_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; sentähden minä otin heidät.

_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.

_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun kuulet kuun puhuvan.

_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)

_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet lähtenyt kävelylle?

_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!

_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? Myllynränniinkö?

_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut irti!

_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus!

_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?

_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!

_Maija_. Päästä hänet irti, Matti!

_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!

_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän vierettelekse.)

_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas!

_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta.

_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa johonkin!

_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta.

_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse jaloillasi! Se on mukavampaa.

_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin, tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä annan teille selkään!

_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!

_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, taikka...

_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo kaivoin pois puun alta!

_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.

_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme vain tehneet sinulle pilaa.

_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, varastaaksenne omenia?

_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.

_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?

_Matti_. Matti ja Maija.

_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?

_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!

_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!

_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.

_Kaikki laulavat_.

Kuu ilman kannella kuljeksii Ja tielle hän tirkistääpi. Ja tiellä nyt ukko astuksii, Ja akka se häpeääpi. Sua, kuu, he tervata halusivat, Vaan itse ansahan lankesivat: He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.

Nyt ukko ja akka on siellä vaan Ja siellä pysyvät aina. Sun kultalevystäs lapset maan Alati kultia lainaa. Mut' sinä vain kuljet matkojasi Ja peilaat vesihin muotoasi Niin ylhäältä, niin ylhäältä.

KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA.

Meremme Suomen Lahti, sa Nyt olet kaunis, iloisa Tuhansin valkopurjein. Vast' olit tyhjä, poloinen. Jäät poves peitti, sitoi sen, Ja talvea Piti aaltos, ja Kuolleena oli Ahtola.

Vaan vapaa, uljas olet nyt, Siteittes aik' on päättynyt, Sun lainees riemuin laulaa, Pyydystää verkkos, kajavas Taas huutaa, loistaa majakkas. Ja höyrysi Taas suitsuvi, Kevättä rantas henkivi.

Suikertaa sitees hopeinen Nyt Viron hiekan keltaisen Ja Suomen vuorten väliin; Kronstadtin rautalaivan ja Myös kaislavenon kannat sa, Ja riemuiten Nyt kylpien Sä tanssit mailman portillen.

Käy, tuuli! Aalto, kohoa! Käy ylös rantaan, suurilla Mietteillä mielet täytä! Pois huuhdo vesin suolaisin Laimennut mieli, himotkin. Ja virkistä Taas ihmistä, Luo, voima, valo, elämä!

Sä meidän uljas meremme! Sun Herra antoi Suomelle, Lipulle Suomen tieksi, Ja kun se liekuu vapaana Sinisenä ja valkoisna, Niin ennustat Ajat tulevat, Lippumme värein vipajat.

TUULENTUPA.

Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.

Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?

Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia sulkiansa niitylle?

Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?

Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?

Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?

Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita punertavissa iltapilvissä.

Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se haihtuu ja häviää tyhjäksi.

Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi. Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle, tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat. Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua, joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä; he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...

Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.

Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja. "Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät. Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen kuutamoa."

"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari, joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa. Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."

"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi lukea lukkarin johdolla.

Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen, satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista, jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana, vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.

"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi eräs pienokainen.

"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!" virkkoi nikkarin pikku Petter.

Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän minä niitä melkein joka päivä."

"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen. "Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän katajikossa!"

"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.

"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."

Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan odottaakaan.

Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.

Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"

Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"

"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän kuin te siitä asiasta."

"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä_."

"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: _aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_."

"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon kauneutta.

"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun ensi pakkanen tekee sillat järville.

"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"

"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"

"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi, ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.

"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.

"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"

"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.

"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä, rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa, ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet, syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä hopeaharso-leninki."

"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."

"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.

Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista ihmeistä.

Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."

"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään puuroa?"