Part 6

Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin. Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä kuin Lappi.

ILTAKÄVELY.

On ilta, tähdet kirkkahat, Käyn luota Lauri setäni. Ne kestit kyllä kelpasi, Ne hienot kestit olivat.

Söin siellä lohipiirasta Ja Mainkin kanssa tauhusin, Kissaa ja rottaa leikitsin. Herttainen hän ja hupaisa.

Mä iso mies jo olenkin: Olenhan yhdentoista ja Jo kolmannella luokalla; Yks, kaks saan lyyryn lakkihin.

Ja silloin... Mitä? Tähtönen Kauniisti lensi taivaalla. Oi, suur' on Luojan maailma, Ja minä, oi, kuin pienonen!

Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne! Kun seison, nekin seisoo, oi!... Ivallako se Maikki soi Jo "herra"-nimen minulle?

Jäljellä tortun puolikas... Kuin kummallista kuitenkin, Mä olen, jos kuin kulkisin, Keskellä, Luoja, maailmas.

Uh, olis tyhjää, kylmää vaan Maailman keskess' seisoa, Jos ei myös olis Jumala, Mi kaikki ohjaa kulussaan!

Jos vaikka minne menenkään, Jumala ain' on luona vaan, Isäni Hän on ainiaan, Mä olen Hänen kädessään.

Kuin näihin tuumiin tulinkin Käydessä luota setäni, Min kestit kyllä kelpasi, Ja suuhun paljo suotihin?

Jumalan silmät kirkkahat On tähdet laella taivahan, Sen uskon aivan varmahan, Ja poveemme ne katsovat.

Kuin kirkkaasti ne tuikkivat, Kummasti mua katsovat! Kun kuljen, nekin kulkevat, Kun seisahdun, ne seisovat.

Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo. Mun retkeni ne tietää tään, Mä niiden tiet' en tiedäkkään, Ennenkuin pääsen niiden luo.

Kotini täss' on. Hyväst' vain, Jumalan kauniit lyhdyt te! Kun yöllä mua katsotte, Niin silmäilkää myös Maikkiain!

MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN?

(Joulu-leikki.)

Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi, neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa lunta.

_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa. Olemmeko nyt jo metsässä?

_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta puuta?

_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi.

_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä!

_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun?

_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä et saa räiskyä, puuroon.

_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.)

Oi, kevääsen mun paikallain Suo jäädä seisomahan. Kun rastas istuu latvahain Ja käki kukkumahan! Niin lehdin päivän paisteessa, Viserrän joka oksalta Keväiseen maisemahan.

_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on, että laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha, huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi? Äiti keittää sinulla lipeäkalaa.

_Tuomi_ (laulaa).

Oi, säästä minut suvehen. Kun päivä mulle paistaa! Niin saan mä sulot nuoruuden, Mont' kukkaa ihanaista; Ne kenttään, laaksoon lemuaa, Ja niillä huoneen kaunistaa Niin monta lapsukaista.

_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto! No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi, pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa.

_Pihlaja_ (laulaa).

Mun ensi syksyyn jäädä suo! Niin ystäväni saapi Mun kypsäin terttujeni luo Ja mua lohduttaapi. Se onpi tilhi pienonen; Mä olen silloin punainen, Myös metsä punoittaapi.

_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle jättiläisistä ja noidista.

_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi.

_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja kylvetään jouluaamuna porstuaan?

_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin! Minusta tulee jousenkaari.

_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset. No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti!

_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait!

_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin minä olen nähnyt juoksevan metsässä.

_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni!

(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä).

_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun kolahteli puihin.

_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin.

_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän tielle ruumissaaton jalkoihin.

_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan tule täällä pimeässä metsässä.

_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti.

_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä?

_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo, että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna?

_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä ulkonakin.

_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle.

_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt, Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia?

_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi?

_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi, niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä.

_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain.

_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän syrjemmälle.

_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja?

_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä?

_Pihlaja_. Ja rusinoita?

_Mänty_. Niin, ja lippuja?

_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin joulupukilta?

_Matti_. Minä teille selkään annan!

_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä. Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin?

_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.)

(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat):

Piiri pyörii kanervilla, lumella, Nyt me seppelöimme nuorta neitoa. Joulukuusi, metsän talvimorsian, Koreasti vaatetetaan kukkahan, Avulla niin monen kauniin kaason. Morsiolle tähdet päärmää linnikon, Enkelit jo alkaa sulon soittelon. Raottaapi kohta portin joulu jo, Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio! Joulukuusi morsian on kaunokkain Puku vehreä on hällä yksin vain; Joulu-iltana nyt häät jo taas on.

KUU KIRKAS.

(Talvi-leikki.)

Henkilöt:

Jeronimus, rikas talonpoika. Ukko Maunu. Akka Maunu. Matti | Maija | kaksi köyhää lasta. Kuu.

Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole pimeä, vaan pimenee kohta.

Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.

_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja mitä katsot?

_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän ansiomme, ukko.

_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.

_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta hopearahaakin. Ohhoh!

_Ukko_. Ohhoh!

_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se jotakin, se, ukko hyvä.

_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.

_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.

_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.

_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa pikku jaon hänen kanssansa.

_Ukko_. Perunoistammeko?

_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte me...

_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?

_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi olla muuta kuin laillista ja oikeata.

_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta...

_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa rikkaudestaan köyhille.

_Ukko_. Niin, mutta...

Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.

_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä kotia. Saammeko olla teillä yötä?

_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko, meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)

_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita omenia! (Hän laulaa:)

Kaksi kultaomenaa. Oi, jos olis mulla, Saisin hevon ratsastaa. Voisin rikkaaks tulla. Vaan nyt tässä tallustaa Rakkaan siskon kanssa saa, Linnun lailla karkoittaa Huolet laulelulla.

_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?

_Matti_.

Heittääkseni koppia Jos mull' olisi niitä, Heittäisin kaikk' sulle ma: Hauskaa tulis siitä. Vaan nyt musakiven sain...

_Maija_.

Männyn käpy mull' on vain...

_Molemmat_.

Olkoot sijass' omenain, Kun ei rahaa riitä.

_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.

_Matti_. Ota itse, jos saat!

(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)

_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!

_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä.

_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)

_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)

_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä teette?

_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.

_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?

_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa omenasatoamme.

_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun aitani yli?

_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan varsilla on vielä enempi.

_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)

_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)

_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?

_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.

_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes kuu olisi paistamassa!

(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).

_Kuu_ (laulaen kuin palovartia).

Kello on kahdeksan lyönyt: Kotihin kulkee karja jo syönyt, Loppunut päivän on puuha ja työ; Sisään, lapset! jo joutuu yö!

_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin laulanut jotakin?

_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! Palovartia se lauloi tuolla kylässä.

_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:

Ilman kannella istuu kuu Ja lasista kurkistaapi. Mun mieleni...

_Matti_.

... tuosta riemastuu Ja soittoon sormeni saapi.

_Molemmat_.

Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas, Kun yllä maan on olla sun virkas! Saat nähdä jo...

_Kuu_.

... Ohoh, ohoh!

_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!

_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.

_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia harppauksia.

_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!

_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:

Näet hullutuksia paljon, näin Kulkeissasi iltasilla...

_Matti_.

Näet tuskiin sortuvan lempiväin. Näet riemua rakastavilla.

_Molemmat_.

Näet kyyneleitäkin monta, mutta Ne luoksesi kohden korkeutta Ei nousta voi...

_Kuu_.

... Ei nousta voi.

_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä meille tietä hyvään latoon!

_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!

(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)

Näet kyyneleitäkin monta, mutta Ne luoksesi kohden korkeutta Ei nous...

_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)

Sävel: Onpa vielä Suomessa...

Olin pieni lapsi maan, Eksyin kerran maailmaan, Etsin vielä emoain Seuraan häntä vuosittain. Yhä vaan Ympär' maan Pyörin, paljon nähdä saan; Illat pimeet valistaa Saatan, milloin nukkuu maa.

Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta...

Vaan kun vuotta tuhannen Sua vielä seurailen, Surus tuudin nukuksiin, Lastes majaa vahdin, -- niin Taivaalta Laajalta Syliis suo mun pudota, Rauhaan siihen nukkuen Kuin laps' äitin rinnoillen.

Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee pimeä.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)

_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.

_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen pimeä.

_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja olen syytön...

_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)

_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)

_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.

_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli!

_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)

_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?

_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?

_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.

_Ukko_. Niin, mutta ... mutta...

_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)

_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!

_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä näytän. (Laulaa:)

Sävel: Mä olen Papageno...

Mä olen tuima tyranni; Piiskaani pelkää orhini. Lyön härkää, lehmää, lammasta, En pelkää pässin puskuja. Ja koira, kissa, renki saa Myös lyöntejäni koettaa. Jos varas vain käy tänne, niin Hän heti joutuu arestiin.

Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)

_Kuu_. Tyhmeliini!

_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)

(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista harjaa.)

_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen tervapyttyä.

_Ukko_. Liian on korkealla.