Part 8

Niin, rohkeutta vaarassa, rohkeutta vastoinkäymisissä, rohkeutta kiusauksissa, rohkeutta puolustamaan kanssaihmisten ja omaa henkeäsi ja menestystäsi, rohkeutta taistelemaan totuuden puolesta, rohkeutta puolustamaan turvattomia ja viattomia vainottuja, rohkeutta kaikkea pahaa ja vääryyttä vastaan, rohkeutta kaikkeen hyvään ja jaloon, mutta ei tyhmänrohkeaa ja hyödytöntä rohkeutta kestämään turhia vaaroja, ylvästymään muiden yli tai etsimään riitaa, että pääsisi joksikin mahtimieheksi. Pane tämä mieleesi!

Ehkäpä olet kuullut puhuttavan Östermyrasta, joka on kaukana Pohjanmaalla, juuri sillä kohdalla, jossa nyt Vaasan rautatie on piirtänyt Suomen kartalle uuden ajatusmerkki-viivan ja veturit kulkevat uuden ajan nopealla vauhdilla pitkin hedelmällisiä vainioita. Siellä on suuri ruutitehdas, joka kauan olikin ainoa laatuaan koko maassamme ja tuotti kaikille metsästäjille, vuorenmurtajille ja suomalaisille sotamiehille kaiken ruudin, kuin he tarvitsivat. Ja tiedäthän sinä, että ruuti, jota tehdään hiilestä, tulikivestä ja salpietarista, on hyvin vaarallinen tavara, joka helposti voi saada aikaan hyvin suuria onnettomuuksia, jos se syttyy tuleen, milloin ei tiedetä olla varoillaan. Sentähden täytyy ruutitehtaissa työskennellä hyvin varovasti. Siellä ei kukaan saa polttaa tupakkaa eikä sytyttää tulta edes turvallisimpaankaan lyhtyyn; ei kukaan saa pitää taskussaan helposti syttyviä aineita eipä edes rautanaulojakaan saapastensa kantapäissä, kun rauta voisi sattua kolahtamaan kiveen ja siitä syntyä kipinä. Kaikkein vaarallisin paikka on kuivaushuone, johon äsken valmiiksi saatu, vielä kostea ruuti levitetään kuivamaan ja johon hienoa mustaa ruudintomua on asettunut kattoon ja seinille. Se tomu on niin tulenarkaa ja täyttää ilmankin niin kokonaan, että melkeinpä pelottaa siellä tulen ajatteleminenkin, eikä sinne saa kukaan mennä kovat kengät jalassa, vaan paljain jaloin tai sukkasillaan tai pehmeissä tohveleissa.

Suuren tulenvaaran tähden ovatkin kaikki ruudintekohuoneet rakennetut syrjään herrasväen kartanosta ja työväen asunnoista. Eihän koskaan voida olla niin varovaiset, ett'ei joku onnettomuus mahdollisesti saattaisi tapahtua. Ja samasta syystä ovat ruutitehtaat tehdyt vain hienoista puista, että vahinko olisi niin pieni kuin mahdollista, jos ne lentäisivät ilmaan. Niin, sinä varmaankin ajattelet: "siellä minä en tahtoisi asua!" Mutta tottumus tekee, että ne, jotka siellä asuvat, eivät ajattelekaan vaaraa, vaan luottavat, että ankara työnjohtaja yöt päivät vartioipi tehdasta, niin ett'ei mikään varomattomuus voi saattaa kaikkien turvallisuutta vaaraan.

Hyvin harvoin sitä on tapahtunutkin, mutta joskus on kuitenkin yksi tai useampia ruutihuoneita lentänyt ilmaan. Ja kerran kuuluu se tapahtuneen syystä, jota ei ole helppo estää, siitä näet, että ukontuli iski ruutihuoneesen. Onhan sellaisia onnettomuuksia koetettu estää ukkosensyöteillä, jotka ovat kosteasta maasta aina ylemmäksi kattoa ja savupiippuja ulottuvat metallijohdot, yläpäässä terävä kärki; mutta eivätpä nekään aina auta.

Kyytirättäri Fredrik Salmenin luona Östermyrassa palveli tallirenkinä nuori poika Jaakko Virtala. Siihen aikaan oli tapana, että nuoret rengit kävelivät sunnuntaiöinä seikkailuretkillä, välistä ottivat luvatta hevosia haoista ja ratsastivat ne turmiolle, välistä remusivat kapakoissa ja milloin taas tappelivat naapurikylän renkien kanssa. -- "Jaakko", sanoivat eräänä lauantai-iltana kumppanit Jukka ja Taavi, "lähdeppäs nyt meidän kanssamme ja opi mieheksi! Nyt on paraiksi kuutamaa, että löydämme hevoset haasta. Tänä yönä ratsastetaan, ja Ankkurin muori osaa kyllä torpassaan laittaa puolikuppisia kanelin ja inkiväärin kanssa. Ota piiska kanssasi, Jaakko, ja hyvä, jos pistät lyijymukuran varrenpäähän, sillä saattaapa sattua, että naapurikylän pojat odottelevat meitä kirkkomäessä."

"En minä tule mukaan", vastasi Jaakko puhdistellessaan hevostansa tallissa. Hän ei sinä yönä huolinutkaan viedä ruunaansa hakaan.

"Ohoh!" sanoivat kumppanit. "Miksi et tule?"

"Sentähden että se on väärin ja isäntä on siitä kieltänyt ja varoittanut."

"Kas vain tuota, vaikk'ei vielä ole päässyt lasten luvusta!" ivasivat Jukka ja Taavi. "Tunnusta, raukka, että pelkäät saavasi selkään!"

"En minä ole pelkuri", sanoi Jaakko.

"Kyllä sinä pelkäät hienoa pintaasi. Jospa kerran maistaisit kanelin ja inkivääärin kanssa laitettuja puoliknppisia, niin saisit parempaa rohkeutta."

"Antakaa minun olla rauhassa!" virkkoi Jaakko äkeissään ja heristi kumppaneja ratsustimilla.

"Vielä vai, porsas! Tuosta pojasta ei suinkaan tule koskaan miestä tässä maailmassa; jänishousu hän on, ja viekastelija kettu hänestä tulee, jos saa elää."

Jaakko pääsi rauhaan, ja hänen urholliset ystävänsä läksivät yölliselle seikkailulleen. Tosin he sitte vähän pehmiteltyinä palasivat kotiin ja kuluttivat pyhäpäivänsä humalansa haihduttelemisella, mutta sen sijaan kehuivat he ylenmäärin miehuuttansa ja lupasivat kasvattaa Jaakkoa paremmin seuraavana lauantai-iltana hyvällä selkäsaunalla.

Sattuipa seuraavana maanantaina, 14 päivänä lokakuuta 1844, talvi tulemaan itämyrskynä. Tuuli ulvoi joka nurkassa ja pyöritteli savua ja kipunoita joka piipusta, sillä myrsky toi kylmää, niin että joka huonetta täytyi lämmittää. Työmiehet olivat tavallisessa työssään ruutitehtaalla, kun äkisti kuului hirvittävä huuto: "kuivatushuoneen katossa on tulta!"

Kuivatushuoneen! Kaikki tiesivät, mitä se merkitsi. Siinä oli paperikatto ja jostakin etäisestä piipusta tulleet kipunat olivat tarttuneet siihen.

Kaikki juoksivat pois tehtaasta niin loitos kuin pääsivät. Ei kukaan ajatellut muuta kuin itsensä pelastusta. Isäntä ja työnjohtaja eivät edes koettaneetkaan kehoittaa ketään sammuttamaan tulta; saattoihan kuivaushuone minä silmänräpäyksenä hyvänsä räjähtää ilmaan eivätkä he tahtoneet lähettää väkeänsä surman suuhun.

Silloin nähtiin jotakin outoa. Nuori poika, kädessä vesiämpäri, astui levollisesti ja vakavasti tikapuita myöten kuivaushuoneen katolle, ja jäljestä nousi vanhempi mies. He olivat Jaakko Virtala, joka oli kenenkään pyytämättä tehnyt rohkean päätöksen, ja hänen isäntänsä kyytirättäri, joka oli mieltynyt tähän rehelliseen poikaan ja tahtoi ennemmin kuolla hänen kanssansa kuin jättää häntä yksin vaaraan.

Katselijat matkan päässä seisoivat kauhusta kalpeina, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta eipä sitä tuskaista odotusta kestänyt monta minuuttia; pian nähtiin pojan isäntineen yhtä levollisesti ja vakavasti laskeutuvan tikapuita alas. He olivat sammuttaneet katolta tulen juuri viime hetkenä, ennenkuin se ehti polttaa läpi paperin ja päästä hienoon ruudin tomuun.

Ihmisiä oli kokoutunut koko seudusta. Hurraa-huuto, kovempi kuin myrskyn pauhu kajahti yli syksyisten tasankojen, sänkivainioiden, nuorten ja vehreiden orasketojen, herrasväen kartanon ja kaikkein Östermyran tupien. Vielä ei kukaan uskaltanut lähestyä tuota vaarallista huonetta; saattoihan siinä vielä olla jäljellä joku tietämätön tulenkipuna. Mutta kun poika isäntineen palasi väkijoukkoon ja vakuutti tulen kokonaan sammuneen, silloin se toki täytyi uskoa ja silloin kaikki ylistivät heidän rohkeuttansa, kaikki tahtoivat pudistaa heidän kättänsä, tehtaan isäntä syleili heitä ja lupasi runsaasti palkita heidän suurenmoista urhotyötään. Sen hän kyllä tekikin; mutta eipä sellaisia töitä tehdä rahasta, eikä niitä voida palkita lahjoilla; niin tekee rehellinen, rohkea ja velvollisuutensa tunteva sydän, sentähden sen paraana palkintona onkin hyvä omatunto.

Rengit Jukka ja Taavi olivat ensimäisinä lähteneet juoksemaan pois tehtaalta, minkä suinkin kerkisivät, ja he olivat myöskin ehtineet loitoimmaksi vaarasta, vaan palasivat nyt hiukan häpeissään muuhun väkijoukkoon. "No, mikä konsti olikaan sammuttaa tuon vertaista tulta, kun oli millä sammuttaa", sanoivat he ylvästellen Jaakolle. "Kyllä mekin olisimme nousseet katolle, jos olisi ollut vettä käsillä."

"Niin, tietysti", vastasi Isokylän ukko, jonka hevoset he olivat viime kerralla ratsastaneet turmiolle. "Varmaankin te vettä etsimään juoksitte koko virstan päähän kuivaushuoneesta. Mitä teidän tarvitsi etsiä? Olisitte ratsastaneet varastetulla hevosella tikapuita myöten ylös ja sammuttaneet tulen puolikuppisilla!"

Nyt oli Jaakon vuoro nauraa kumppaneilleen. Hän kysyi hyvänluontoisesti, ensi lauvantai-iltanako vai milloin hänen piti saaman selkäänsä, kun oli pelkuri.

Se suututti Jukkaa ja Taavia. "Onpas tuo vielä olevinaan ylpeäkin", arvelivat he. "Eikä kuitenkaan ole muu kuin pojannulikka, joka hiipii äitinsä hameiden taa piiloon eikä uskalla edes kertaakaan juoda päätänsä täyteen. Jänishousu hän on ja viekastelijana kettuna hän pysyy niin kanan kuin elää."

KALAIN ELÄMÄ MERESSÄ.

Ah sinistä merta, aavaa merta, syvää merta, joka välkkyy auringon paisteessa! Eikö se ole kaunis? Eikö se ole salaperäinen? Kuinka usein olenkaan seisonut rannalla ja katsellut värepintaisten aaltojen juoksentelua peräkkäin kuin valkoiset lampaat kukkaniityllä, eivätkä ne kuitenkaan saa koskaan kiinni toinen toistansa! Ne tulevat etäiseltä rannalta; niillä ei ole kotia eikä isänmaata. Heillä ei ole rauhaa yöllä eikä päivällä, ne vain lakkaamatta vyöryelevät meren silopinnalla. Tuhat vuotta ovat ne kulkeneet tuota kulkuansa, ja aina ne laulavat samaa laulua.

Mutta millainenhan on elämä, joka elää ja liikkuu aaltojen alla? Me sitä emme näe emmekä kuule; me asumme toisessa maailmassa. Me hengitämme keveää ilmaa; me iloitsemme auringon kirkkaasta valosta, emmekä me osaa käsittää, millaista on elää tuolla alhaalla ilman ilmaa, aurinkoa ja ääntä pimeydessä ja hiljaisuudessa, ja kuitenkin olla onnellinen. Sini meri, avara meri, syvä meri, etköhän meille kerran kertoisi, millaista on sinun hiljaisessa povessasi?

Kyllä, vastaa meri, kyllä minä mielelläni kertoisin, mutta ethän sinä ymmärtäisi minua. Minä olen niin äärettömän suuri; kuohuttelenhan minä aaltojani yli koko avaran maapallon. Minä olen keisarikunta, jossa on monta suurta maakuntaa, ja kaikki ne ovat ihan erilaiset. Minä kierrän haaleana kylpyvetenä maan keskustaa ja minä värisen pakkasesta napaseutujen jäävuorissa. Monta, monta miljoonaa elukkaa elää minussa, suuresta valaskalasta aina niihin näkymättömiin pikku eläviin asti, joita asuu tuhansia yhdessä ainoassa vesipisarassa. Kaikilla niillä on _oma_ erityinen elämänsä, ja jos minä kertoisin kaikki, ehtisit sinä tulla harmaapääksi vanhukseksi, ennenkuin minä kunnolla pääsisin alkuunkaan. Kuinka sinä voisit ymmärtää niin äärettömän suurta satua? Mene ennemmin jonkun pikku lapseni luo. Kysy Pähkinälahden kiiskiltä, miten kalat elävät, niin hän ehkä kertoo sinulle jotakin, jonka paremmin ymmärrät.

Kiitoksia, syvä meri; kyllä on niin, kuin sinä sanot. Minä kysyn halveksitulta pikku kiiskiltä. Hän tietää vain hyvin pienen osan sinun suuresta sadustasi, mutta hän kuitenkin tietää, mitä on meidän rannoillamme, ja senhän me ymmärrämme paraiten.

Kiiski sanoo: ei ole aina niin pimeä meressä, kuin te ihmiset luulette. Minä en ole asunut peninkulmain syvyisissä valtamerissä; siellä kyllä lienee pohjassa lakkaamaton yö. Mutta täällä meidän vesissämme erotamme selvästi yön päivästä. Me näemme päällämme pyöreän, tumman punaisen levyn, joka tanssii aalloilla. Se on taivaan aurinko; se paistaa veden läpi kaikkiin vesikasveihin, ja ne kurottelevat sitä kohti niinkuin lapsi käsiänsä äitilleen. Oletko milloinkaan soudellut peilityynessä rannassa ja katsellut veneestä alas läpinäkyvään veteen? Miten pehmeitä, hienolehtisiä kasveja siellä alhaalla! Ne ovat kuin korkeata metsää, vihreitä puistoja ja komeita puutarhoja. Me uimme kesällä meriauringon vaalean punaisessa valossa meriruoho-metsissämme, korkeain ja sammaleisten vuorten sekä syväin mutaisten laaksojen yli. Me emme niinkuin te pelkää putoavamme jyrkänteiltä emmekä loukkautuvamme kiviin. Niinkuin teidän lintunne lentävät korkealla pilvissä, niin mekin ihan vaivatta lennämme ylös veden pintaan ja siitä uteliaina katsoa tirkistelemme outoa maailmaa, joka liikkuu ilmassa meidän yllämme. Me näemme teidän venettenne ja laivainne kulkevan korkealla päämme päällitse, niinkuin te näette pilvien uivan ylitsenne ilmameressä. Välistä me näemme ihmisjalkoja pulikoimassa korkealla, sellaista te ette saa nähdä, sillä eipä kukaan poika eikä tyttö ui korkealla ilmassa. Muuten me mieluisimmin elämme meren pohjalla, sillä siellä meidän peltomme ja niittymme ovat. Me emme kynnä emmekä kylvä, eikä meidän kuitenkaan tarvitse koskaan olla huolissamme, mitä syömme tai juomme; sillä tiedämmehän hyvän Luojan pitävän huolta kaikesta, mitä tarvitsemme. Meillä ei ole tupaa, ei isää eikä äitiä, ei puolisoa eikä lapsia, ei sisaria eikä veljiä. Ystäviä meillä ainoastaan on tuhansittain ja heitä me seuraamme yli vuorten ja laaksojen.

Myöhään syksyllä, kun tulee pimeä ylämaailmassa, tulee vielä synkempi syvällä meressä. Silloin irtautuu vesiruoho juuriltaan ja ajautuu rantaan. Metsämme, puistomme ja kasvitarhamme häviävät kaikki. Vesi kylmenee, mutta siitä me vähän huolimme; emmehän me tarvitse turkkeja. Nyt on tähtein tuike ja kaunis, keltainen kuu ilomme ja huvimme, kun sen pitkä vapiseva hopearaita välkkyy kuin valopylväs meren päällä. Vielä me näemme heikon kajastuksen päivästä, mutta kun sitte eräänä aamuna etsimme aurinkoa, ei sitä enää löydykään. Ohut jää on peittänyt veden pinnan. Silloin se vielä on kirkas ja läpikuultava. Olemme saaneet lasikaton päällemme. Kalveassa jään läpi hohtavassa kajastuksessa näemme mustain varjojen kiitävän katolla ja kuulemme rapinaa ja helinää poikain luistimista, kun he iloissaan kiitelevät meidän ylitsemme ja leikkelevät raitoja jäähän.

Tätä kestää muutamia päiviä. Pakkanen kiihtyy, jää paksunee ja tulee sikäli yhä läpinäkymättömämmäksi, kunnes viimein sataa lunta. Silloin on pimeys täydellinen, on niin pimeä, ett'emme voi erottaa hietajyvää vuoresta. Tuo pitkä, pimeä yö kestää neljä kuukautta ihmisten laskun mukaan, välistä viisi. Me haparoiden liikumme, tunnustellen ympärillemme suulla ja evillä. Me etsimme syvimmät haudat ja sulloudumme likekkäin, ystävät ja viholliset kaikki sekaisin. On niin hiljaista kuin pimeässä haudassa. Salakka ja hauki oleskelevat vierekkäin. Välistä avaa salakka suunsa; hän on silloin löytänyt pikku madon, ja sepä se onkin hänen aamiaisensa, päivällisensä ja illallisensa. Välistä hauki avaa suunsa, ja salakka solahtaa melkein huomaamattansa hauin vatsaan.

Me tarvitsemme myöskin ilmaa. Vetten auki ollessa onkin niissä aina ilmarakkuloita, mutta jään alla sitä tavaraa on niukalti. Matalat järvet jäätyvät välistä ihan pohjaa myöten, ja silloin kuolevat kaikki kalat. Joskus taas ihmiset hakkaavat rannalle jäähän avannon. Iloissamme ja kummastellen päivän kajastavaa raitaa riennämme me sinne hengittämään. Ukko onkii avannosta. Me näemme lihavan onkimadon painuvan pohjaa kohti. Ah, mikä herkku! Kaikki kilvaten ja toisiaan sysien kiiruhtavat sitä tavoittamaan ja sieppaamaan herkullista saalista. Särki on sukkelin. Kateellisesti me katselemme, miten hän sieppaa madon aivan kumppaninsa suun edestä, mutta samassa näemme hänen kimmurtelevan ylös. Meistä on käsittämätöntä, miten hänelle on tullut sellainen halu tanssia pystysuoraan ylös; mutta me kalat olemme luonteeltamme levolliset emmekä juuri milloinkaan kummastu. Kun siis mato uudestaan vaipuu pohjaan päin, koetamme taas kilvan sitä siepata, ja sukkelimmalle tulee samanlainen halu tanssia ylös. Niin käy meille toiselle toisensa jälkeen. Viimein alkaa avannon laidalla istuvalta ukolta palella sormia, ja hänen paistaessaan ja syödessään meidän kumppanejamme saamme me turhaan odotella tuota kavalaa matoa.

Viimein tulee kevät. Jää halkeilee pauhulla, aurinko on kuluttanut rikki meidän lumipeittoisen lasikattomme; sen raoista alkaa meille näkyä päivänvaloa. Myrsky vinkuu, jää huokailee tuskasta ja murtuu viimein, Ensin näkyy vain pieni reikä katossa; se sitte suurenee ja kasvaa päivä päivältä ja kun viimein jonakin aamuna katsahdamme ylös, paistaa vaaleanpunainen aurinko taas aukealle, aaltoilevalle, vapaaksi päässeelle merelle.

O, sä ihmislapsi, joka et koskaan ole ollut vangittuna pitkän, pimeän ja hiljaisen yön autiuteen, sinä et tiedä, miltä tuntuu tuo äkillinen pääsö pimeydestä valoon! Mene alas kellariin, paneta vahva kivipaasi aukon päälle ja asu siellä neljä kuukautta ja kauemminkin, kuulematta äänen hisaustakaan muusta maailmasta, sekä nouse sitte jonakin kevätaamuna auringon valoon, ihmisten iloiseen hälinään ja lintujen lauluun! Silloin tiedät, miltä kaloista tuntuu jäiden lähtö. Me kalat olemme tuohon tottuneet; mutta keväästä ja taivaan valosta iloitsevat kaikki niin meren kuin maankin eläjät. Rakasta valoa, sinä ihmislapsi, ja kiitä Jumalaasi siitä, sillä sinä olet luotu valoon, ja valon lapsena tulee sinun aina vaeltaa Jumalan edessä hänen pelossaan ja totuudessaan.

PUNAINEN TUPA.

Aina ja Ruusu leikkivät vehreällä kentällä maantien varrella.

_Aina_. Tänäänhän on toukokuun ensi päivä. On niin erittäin hauskaa. Katsos tuota kirkasta hopearahaa! Sen sain tänään mummoltani.

_Ruusu_. Juuri samanlaisen sain minäkin isältäni.

_Aina_. Mitäs me nyt niillä ostamme?

_Ruusu_. Niin, mitäs ostaisimmekaan? Ehkäpä piparkakkuja, vai mitä?

_Aina_. Taikka sokurisia tippaleipiä. Niitähän aina syödään toukokuun ensi päivänä.

_Ruusu_. Ja vähän simaa. Sillä siitä kasvaa ydintä luihin.

_Aina_. Maltahan, minä tiedän, mitä teemme. Me ostamme tuon pienen punaisen tuvan tuolta maantien varrelta. Siinä me sitte yhdessä asumme, Ruusu.

_Ruusu_. Niin me teemme ja muutamme siihen jo huomenna.

_Aina_. Enpä tiedä, ehdinkö minä huomenna. Minulla on niin pitkät läksyt, ja nukkienikin pitää saada uudet kesävaatteet. Mutta ehkä ylihuomenna.

_Ruusu_. Niin, ylihuomenna. Ja sitte me ostamme kumpikin pikku lehmän.

_Aina_. Ja pikku vasikan kumpikin.

_Ruusu_. Sitte me lypsämme lehmiä.

_Aina_. Ja siivilöimme maidon pyttyihin. Mutta pitää meidän saaman kahvikermaakin.

_Ruusu_. Tietysti. Me kutsumme isän ja äitin ja molemmat mummot kahville.

_Aina_. Ja silloin meillä on äsken kuivattuja korppuja. Niitä me ostamme leipurista.

_Ruusu_. Ei; kuulehan, me paistamme niitä itse. Onkohan siellä leivintupaa?

_Aina_. No, jospa ei ole, niin paistamme kyökissä. Me hankimme kumpikin oman pikku taikinapytyn ja alustamme taikinan itse.

_Ruusu_. Ja leivomme kakkuset vähillä jauhoilla. Ja sitte paistamme ne.

_Aina_. Mutta ensin pitää niiden nousta.

_Ruusu_. Niin, ensin pitää niiden nousta. Ja vähän näkkileipää paistamme myöskin. Sen koristelemme ja pistelemme itse, vai mitä arvelet?

_Aina_. Tietysti. Ja me kirnuamme voita kermasta. Kyllä minä osaan kirnuta.

_Ruusu_. Osaan minäkin. Minä sain pienen punaiseksi maalatun kirnun joululahjaksi. Mutta jospa vain ei olisi hiiriä kyökissä.

_Aina_. Meidän pitää hankkia pikku mirri.

_Ruusu_. Ja pieni koira; sen me ristimme Pikuksi ja panemme sille kaulaan punaisen nauhan.

_Aina_. Kummankin pitää meidän hankkia oma kanansa ja oma kukkonsa. Kun saamme munia, paistamme lättyjä ja kutsumme vieraita lätyille.

_Ruusu_. Mutta tiedäppäs, Aina, ei käy mitenkään päinsä pitää kahta kukkoa. Ne tappelevat hirveästi.

_Aina_. No, sitte lienee parasta, että hankimme vain yhden: mutta sen sijaan hankimme kananpoikasia ja muutamia ankkoja.

_Ruusu_. Kuulepas, meidän pitää välttämättä saada muutamia kyyhkysiä, ne ovat niin kauniit ja kesyt. Jospa vain haukka ei niitä veisi!

_Aina_. Ei vie, silloin Frans ampuisi sen jousipyssyllään. Mutta pitäisihän meillä olla hevonenkin. On niin hauska ajella.

_Ruusu_. Vaan kukapas sitä hoitaisi?

_Aina_. No, se tietysti on renkien asia. Mitäs arvelet, pitäisikö meillä olla pässikin?

_Ruusu_. Minä pelkään pässiä. Eiköhän riitä, jos meillä vain on muutamia pikku lampaita?

_Aina_. Ja pikku porsas. Hän saa syödä likaämpäristä.

_Ruusu_. Entä sitte, kun porsas kasvaa suureksi?

_Aina_. Sitte teemme siitä sylttyä. Minä syön mielelläni sorkkasylttyä.

_Ruusu_. Millaiseksi sisustamme sitten tupamme?

_Aina_. Hyvin sieväksi. Talvella ruudukkaat matot ja kesällä katajanhavut lattialla. Neljä tuolia ja pöytä, kaksi piironkia ja sänky. Tietysti me makaamme samassa sängyssä?

_Ruusu_. Tietysti. Mutta kuka meitä herättää aamusilla?

_Ruusu_. Kukkohan sen tekee, sisko kulta! Ja sitten me keitämme itse kahvimme. Emme me piikaa tarvitse. Sanoohan isä aina minua äitin piiaksi.

_Ruusu_. Uutta, Aina, ei ole hauskaa pestä lattiaa. Ja kuka pesee vaatteemme?

_Aina_. Ne me lähetämme kotiin isoon pesuun. Ja kyllähän Stiina pesee lattian.

_Ruusu_. Vaan mistä saamme ruokaa?

_Aina_. No hyvä Ruusu, etkö nyt tuota ymmärrä, että me ostamme ruokaa ja sitte itse keitämme.

_Ruusu_. Vaan mistähän saamme rahaa millä ostaa?

_Aina_. Niin, mistä saammekaan rahaa? Maltappas kun ajattelen. Me teemme luutia ja vastoja ja myömme kaupunkiin.

_Ruusu_. Riittääköhän se?

_Aina_. Tietysti se riittää. Ja voimmehan sen lisäksi opettaa pikku lapsia lukemaan.

_Ruusu_. Mutta silloin voi sattua, että ne ovat laiskat ja vallattomat.

_Aina_. No, pidämme sitä varten varalla vitsat uunin solassa. Siitä tulee hauskaa.

_Ruusu_. Tuleeko hauskaa vitsan antamisesta?

_Aina_. Ei, vaan luettaa pieniä lapsia. Ja kiltit lapset saavat leikitellä meidän nukeillamme. Nukkekaapin otamme mukaan.

_Ruusu_. Kyllä. Ja joka pyhä käymme kirkossa.

_Aina_. Mutta kun sataa ja on ruma ilma, luemme saarnan kotona.

_Ruusu_. Ja sitten iltapäivällä tulevat ne kaikki meille: sinun isäsi ja minun isäni, sinun äitisi ja minun äitini, molemmat mummomme ja Mimmi ja Anni ja Eliina ja koko konkkaronkka.

_Aina_. Niin, siitä tulee oikeat pidot. Meidän on varustettava lihamylly.

_Ruusu_. Ja kakkupannu. Kuuleppas, minä osaan tehdä leivoksia.

_Aina_. Taikka myöskin paistamme torttuja. Panemmeko Lasten kuvalehteä ja Sirkkaa [lasten sanomalehtiä] torttupaperiksi?

_Ruusu_. Eikö se olisi pahoin tehty?

_Aina_. Ei, emme me niitä ota, ne ovat niin hauskat lukea.

_Ruusu_. Niin ovat. Kuules, me paistamme torttuja "sodalla"; suuret sanomalehdet ne juuri siihen kelpaavat. Meidän pitää myöskin hankkia mansikoita ja maitoa.

_Aina_. Taikka vaapukoita ja maitoa. Ja mustikkakreemiä ja puolukkapuuroa ja mesimarjahilloa ja muuramia. Kyllä minä osaan laittaa hyvää ruokaa.

_Ruusu_. Ja minulla on nukkien kokkikirja. Sitä paitsi laitamme lintupaistia gurkkujen kanssa.

_Aina_. Ja tuoretta lohta spenaatin kanssa. Vai otammeko sen sijaan munia?

_Ruusu_. Ja retiisejä ja punajuurikoita ja persiljaleivoksia. Emmehän huoli lihasopasta?

_Aina_. Emme, keitämme vain rusinasoppaa, ja panemme siihen hyvin paljon rusinoita.

_Ruusu_. Siitä tulee oikein hauskaa!

(Kaksi köyhää lasta tulee pitkin tietä ja pysähtyy leikkikentän kohdalle.)

_Aina_. Nuo varmaankin mieluisemmin söisivät lihasoppaa. Kysykäämmepäs heiltä. Mitä te söitte tänään päivälliseksi?

_Köyhä poika_. Emme me ole syöneet päivällistä.

_Ruusu_. No, mitä sitte söitte aamiaiseksi?

_Köyhä tyttö_. Emme me ole syöneet aamiaistakaan, pikku mamseli.

_Aina_. Mutta sehän on kauheata. Ehkä että ole juoneet edes kahviakaan leivän kanssa?

_Poika_ (kummastuen). Kahviako?

Tyttö. Emme me ole koskaan nähneetkään kahvia, pikku mamseli.

_Ruusu_. No olettehan ainakin syöneet maitoa vehnäkorppujen kanssa?

_Poika_. Eilisiltana saimme leipäpalasen tuolta kylästä.

_Aina_ (katsoen Ruusua). He ovat _eilisiltana_ syöneet kuivaa leipää!

_Ruusu_ (katsoen Ainaa). Ja me tässä mietiskelemme kaikkea hyvää, mikä vain paraiten maistuisi!

_Aina_ (pojalle). Kas, tästä saat rahani, ostakaa itsellenne leipää!

_Ruusu_ (tytölle). Ota sinä minun rahani ja ostakaa sillä maitoa!

_Köyhät lapset_. Jumala siunatkoon teitä, pikku mamselit!

(He astuvat iloisesti edelleen).

_Ruusu_. Mutta mitenkä nyt käy punaisen tupamme?

_Aina_. No, kyllä me kuitenkin kerran saamme tuvan. Minä luin raamatusta, että ken antaa köyhille, hän lainaa Jumalalle. Kyllä sen Jumala takaisin maksaa.

KNUT SOITTELIJA.