Part 7

Patrooni Kultanen ei voinut kaikessa murheessaankaan olla nauramatta. Se suututti Mooseppia, joka arveli jo saaneensa kylliksi kärsiä kaikenlaista kiusaa. "Kuuleppas, isä!" sanoi hän, "eikö Apollossa ollut lastina tervaa ja turkiksia?"

"Oli, paha kyllä, paha kyllä!" huokasi isä. "Ja nyt on kaikki meren pohjassa."

"Mutta minä pelastin edes vähän."

"Todellako? Pelastitko sinä?"

"Tämän tervapytyn."

"Oh, häpeä toki! Etkö pelastanut yhtään minun kalleista turkiksistani?"

"Tietysti minä niitäkin pelastin."

"Harmaitako?"

"Niin, harmaita se oli."

"No, sepä toki oli edes vähäinen lohdutus. Rakas poikani, missä se on?"

"Tässä se juoksentelee omilla jaloillaan", vastasi Moosep. Ja laivakissa köyristi selkäänsä ällistyvälle isännälleen.

"Häpeä, vekkuli!" ärjäsi patrooni Kultanen vihan vimmassa, sieppasi keppinsä ja tanssitteli sitä aika lailla Moosepin seljässä. Keppi tanssi ja kissa syljeksi ja Moosep Kultanen luuli taaskin olevansa Ohdakesaarilla. Mutta Metsäkarhu sitä ei kuullut; hän istui kaukana sieltä opetellen pikku karhusiansa kiipeämään hänen selkäänsä, joka muka oli suuren laivan masto.

TEHTAAN TYTTÖ.

Niin, köyhiä nuorina olimme me, Vaikk' äiti ol' ahkera juuri. Vapaina me metsässä juoksimme; Ah, rikkaus tuo oli suuri! Kuin perhoset olimme riemuisat: Oli taivas ja myös Valo, vehreys meillä, Sinijärvi ja lintuset laulelevat.

Kuin kahlitut vangit nyt seisomme vaan, Koneistohon kytketyt myötään; Ei uskalla astua askeltakaan, Kun kunkin on tehtävä työtään. Lemu liisterin rintamme raskauttaa, Laki, matala on, Niin paksut on muurit, Jyry huumaten äänemme vaijentaa.

Niin lumoten kiertimet kieppuelee, Ja lanka se rioihin sääntyy, Ja rullat ne paksuksi paisuelee, Ja syöstävät nuolena kääntyy. Vaan mykkinä, kalpeina seisomme me Kuin koskessa vain Ja vahdimme rullaa Ja solmeemme langan, kun katkeevi se.

Vaan kaikk' komentaa kone rautainen, Humisten kuni syksyllä tuulee, Ja kaikki me täytämme käskyjä sen: Kone ihminen onpi, se luulee. Näkymättömät voimat sen käymähän saa: Se kehrävi niin Myös meill' elon lankaa, Mut vain ikä kultasen näin kuluttaa.

Vaan ihmistuntehet, muistelotkin On meilläkin rinnassamme; Et lannista niitä, jos kytkisitkin, Ei seuraa ne aistimiamme, Ja miettehet entävät vihantahan Ja vapauteen Ja lapsuusaikaan, Sinitaivahasen sekä Jumalahan.

SEPPÄ.

Puh! Palje puhkuen huohottaa, Ilma ahjohon purskahtaa. Tuli syö syden: kuumuus karttuu, Pidit kuumahan rautaan tarttuu. Puh! Puh! Säen lens ulos pimeään. Tuuli -- kas! -- tään Mutkistaa; Vilkkuin se vaihtuu, Herjeten haihtuu; Sokko yö ylös tuijottaa.

Naks! Seppä on ylispuolellaan -- Paita nokinen -- lämmin vaan. Niinkuin lehtiä puusta, lähti Valkoraudasta moni tähti. Niks! Naks! Palje seisovi, tult' ei näy, Moukari käy... Veitsekskö vaan, Metalli, sulla Mieli on tulla? Miekaks, suojaksi synnyinmaan?

Ah! Seppä mestari miehuisin, Kirveeks tulla mä tahtoisin, Kaataa puita, jos saisin luvan, Laittaa äidin ja pojan tuvan... Pah! Kah! Pohja, terä jo ilmautuu, Silmä ja suu. Mars! vetehen! Soh, upoksissa! Sylje kuin kissa! Äiti hän vartoo puurollen.

POIKA PERNAJASTA.

Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka tuuheilla kuusillansa kurkistavat veden pintaan.

Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi, sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen; siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.

Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi, sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima sitä virittämään.

"Mikku", sanoi isä, "odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."

Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.

"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset käsivarret."

Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja latinaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"

"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa puhua muulla kuin latinan kielellä."

"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.

"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään muuta kuin latinaa."

Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton, mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.

Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja poika seurasi häntä, Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine, jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi poika.

"Se on kirja", sanoi isä.

"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän tunkeusi lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheriäisiä, punaisia ja joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatutta pyhäinkuvia, kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä paljon kuin hyvä talonpoikaistila.

"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika.

"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan _kirjoittamiseksi_ ja selittämistä _lukemiseksi_."

"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?"

"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."

"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.

"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua latinaa."

"Onko se niin vaikeaa, isä?"

"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä pitääkin oppia koulussa."

"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja joll'ei Jumala minua kuule, sanon minä hänelle latinaksi: 'rakas herra Jumala, opettele suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot'."

Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle, sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Saarnattuhan on kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon puhua siitä isäsi kanssa."

Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin nimen, tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea, kirjoittaa eikä latinaa osata.

"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin miekka ja joutsi", arveli pappi.

Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä istui vanhempi mies.

"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.

"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistaksensa hänen käsivarsiansa."

"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika hinaa sitä eteen päin! Hän lienee reipas poika."

"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo tehdä pojastansa soturin."

"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla. En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.

Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä koulua.

Mitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut kätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan, joka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja eniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän päätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä piispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän ulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen ja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi. Uskonpuhdistusta levitti par'aikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa: kuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti hänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli Mikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja sittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle kalastajanpojalle.

Mutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä korkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä, ett'ei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli sääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle rukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti Luterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska kerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen taidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin käsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella uskolla ja jokaisen omalla taidolla.

Silloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan Jumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen aapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja lopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa ensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin täytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään kirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren kuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme tyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja jokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.

Kun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi, otti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja kyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin hän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että Mikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada ilman miekan taistelutta.

Joka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt kalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael Agricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta kuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi kuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen taas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa puhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:

"Kyllä se kuulee Suomen kielen, Joka ymmärtää kaikkein mielen."

TYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA.

Mitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla suureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella sodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta hän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja puutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi taistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää ihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren ymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden; miksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo, hän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään tietämättä hyvän tekeminen.

Muistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin hän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän oli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen lapsuudestansa.

Länsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee Eura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski, ja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto ja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä kesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.

Muutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat, he nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin huvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa jalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti. Salakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä ohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas, sepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori; he kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin pohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen koriinsa.

No, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita lapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita, puolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät suinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan esiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne ruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta on vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo kummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan hievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi, litteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen näköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se voidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja varovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka tunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy piankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa merkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko paikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä, mataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada pois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se kurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte vetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt raakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät esineet ovat _simpukoita_.

Simpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin. Mutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy simpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä ole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja ihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä kantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat sieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät jaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta myöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen, niinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta jos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.

Pikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä vielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan! No, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä simpukoita etsimässä?

Sen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä he aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he siten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa ja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin. Tytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja viskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta yht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt jotakin, _oikean helmen_.

Sellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista, jotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä eräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun simpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito taikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä ainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin pihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon, sillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin koruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa kuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista kallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti paljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni katsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa satojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä ovat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin tahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin menettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko nähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu, mutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet muut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän voida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos etsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.

Pikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he tietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa, mutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta huudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen, melkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että olisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse kertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä tuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko maailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset sitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin suuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos vain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän tähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee pikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani pikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja tappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.

Tämä pikku tyttö oli _Fredriikka Bremer_. Hänestä tuli hellin ja lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan, niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi, niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.

Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa, vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta, työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä, jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja ihmisarvosi puolesta.

ROHKEUS VAARASSA,