Part 3

Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli, kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa kunniaksi.

Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli _Elias Lönnrot_.

KIRKKONKUKKO.

Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa kunnian olla kirkonkukkona.

Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa, ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.

Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.

Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita, niin ahnas oli hän.

Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä, kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan, ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.

Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin, että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:

"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin, mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."

Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä jonkun jyväsen.

Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse, aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä, suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän tahtoi istua.

"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"

"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."

"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."

"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"

"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."

"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."

"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä. Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli. Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." -- Ja niin oikein olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.

Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.

Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."

Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta. Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"

Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi: "hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.

Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.

Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen, että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava, hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.

"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä merikummitus tuo oli.

Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.

Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa, kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen, joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.

Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa, kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä maailmassa käypi'."

"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla päivillä käydä."

Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen. Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.

KAIKU.

Salissa metsän soma Istuupi tyttönen, Hän matkii alinomaa Puheita ihmisten. Hänellä huntu hohtava Ja kruunu kullan loistava, Mut vuoren taakse kätkee Hän aina kasvonsa.

Sun kotis, laps, on metsä, Mä varmaan tiedän sen, Ja vastaamatta et sä Vain ole puheesen. Kohdalla tuolla Korpelan Mä näin sun huntus hohtavan, Sun silmiäs en nähnyt, Mut äänes kuulinhan.

Ken olet tyttö? Lienet Sä lapsi kuninkaan? Sä mainitakin tiennet, Mist' opit matkimaan? Keneltä ruman tavan sait, Ett' aivan ajatusta pait' Sä myötään jatkuttelet, Etk' yhtään pysy vait?

On puheenlahja oiva Jumalan antama, Hänelle siit' on soiva Korkeinta kiitosta. Kas pienin lintu laulullaan Ylistää Luojaa laadullaan, Ja sydämmensä tunteet Niin saattaa sointumaan.

Kun luonto kokonansa, Ihmiset, eläimet, Käsittää pakinansa, Siit' ovat tietoiset, Mitenkä yksin olet sä Semmoinen kielenpieksäjä, Jok' ajattelematta Vaan päästät ääniä?

En, kaiku pienokainen, Mä sua moitikkaan, Mut älä muita vainen Viekoita matkimaan. Mä muutoin sinut ilmaisen. Tuo pilvi, joka vuorien Ylitse liitää, kertoi Tarinan tämmöisen:

Olipa tyttö parka Lepakkomielinen, Hän oli löyhä, arka Ja liukaskielinen. Aamusta iltaan suunsa soi, Hän todet, valheet ilmi toi, Ja näppärästi kyllä Hän kielitellä voi.

Hän, tietkääs vielä mitä, Prinsessa olikin, (Ja semmoisilta pitää Odottaa enemmin). Mit' tuhmaa valtakunnassa Tapahtui, sitä halulla Hän kielitteli muille Ilolla, innolla.

Prinsessa koulutyötään Pilana piti vaan; Ja suu se hällä myötään Lörpötti lorujaan. Mut vaikka pysyi tuhmana, Niin päässään piti kruunua Eik' opettajatarkaan Rangaissut vitsalla.

Ja haltiatar oli Prinsessan kummina, Hän opettamaan tuli Tytölle Aapista; Mut neuvot meni tuulehen, Hän puhui aina loruten. Eik' yhtään vaiennunna Tuo pikku suukkonen.

Vaan vihdoin kuinkas kävi! Vihainen kummi on, Kun tyttö lörpöttävi, Hän ryhtyy keinohon. Hän tuli, tarttui prinsessaan, Talutti metsään taajimpaan, Taa kukkulain ja vuorten, Perälle erämaan.

Nyt kaikuna hän siellä On raukka yksinään, Mut suunsa nytkin vielä Loruilee yhtenään. Jos mitä sattuu kuulemaan, Hän siihen valmis vastaamaan, Vaikk' ymmärrä ei mitään Mihinkään asiaan.

En sua kaiku parkaa Mä henno moittia, Kun tietämättäs karkaa Sun' suustas sanoja. Sä matkit ukonpauhinaa, Ja linnun sulo laulelmaa, Ja lasten rallatusta Lehdoissa, rannoilla.

Laps nuori, ihanainen, Sä luonnon ääni oot, Sen tunteet aina vainen Laulunas kaikukoot! Ah jospa voisit tulkita Vaan luonnon sopusointua, Etk' ilman tuuleen laskis Vaan turhaa humua!

SOUTAJAPOJALLENI.

(Kun hän oli vuoden vanha.)

Souda, pikku poika, vaan Kehdon kiikunnalla! Souda kauas maailmaan Suomen lipun alla! Elon meri myrskyää, Kukkarantaa seuraa sä, Äidin syliss' ennä, Elon myrskyyn lennä!

Kasva, pikku masto, vaan! Jotta kestät myrskyt! Pidä perää vakavaan, Tulkoot mitkä tyrskyt! Vapaat purjeet! Riemuiten Sodi puolest' totuuden, Vaikka peikot aivan Uhkais murtaa laivan!

Souda kauas aikaan vain, Jos niin Luoja sallis! Kehtopäiväis suloisain Muisto kätke kallis! Jos Hän laivas kauas pois Toiseen aikaan uida sois, Sukuin uutten anna Muistos mieleen panna!

Souda voimin rakkauden, Enkelit niin suojaa! Iloks souda vanhinten! Ruoris olkoon Luoja! Lapsia Hän rakastaa, Sua pientä katsastaa. Millä kuljet tiellä, Herra myös on siellä.

KUIHTUNUT LEHTI.

Syksyinen jutelma.

Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu, sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman etäisyyden edessä.

Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta; syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien sammaltuneessa mättäikössä.

Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä, mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.

Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat, terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole koskaan nähnyt?

Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo. "Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole luojaasi nähnyt?"

"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten; "mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."

"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.

Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää ymmärrystänsä.

Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa. Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä voinut, vaikka jo olikin keltainen.

Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä. Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa, ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä, lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä, ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.

Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.