Part 2

Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat keskenään: "tänään tulee pääsky!"

"Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos, mitä lupasit?" kysyivät he.

"Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä. Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista sataa tuhatta markkaa.

"Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette? Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus, kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"

Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut. Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.

Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois. Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."

Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan lahjan kaikista.

No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli; yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli, että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä, jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!

Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla. Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.

No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin. Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen, että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi suurimman osan pitkästä elämästään.

Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu, jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas, että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti palkitsevat kaikki vaivat.

Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut. Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.

Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.

Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle. Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia, Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä ajatella, ja minä melkein itkin.

Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia. He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen haihtumaton kevät.

Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja, mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:

Sä siunaa, Herra, ahkerat Ja rukoilevat lapset, Sä siunaa myöskin iloisat Vanhukset harmaahapset, Kun keväällä kukkaset puhkee.

Kuin pohjoisen lumi katoova On kullan ja helmein loiste, Ja turha ilo on kastetta, Min kuivaa päivän paiste, Kun keväällä kukkaset puhkee.

Vaan rukous, rakkaus, usko, työ Perustavat elon onnen, Jos vaivojen vitsa meitä lyö, Ne antavi voiman ponnen, Kun keväällä kukkaset puhkee.

Jumala työtämme siunatkoon Ain' elämän päivinämme; Hän hyvän siemenen hoitakoon, Hänt' aina me ylistämme, Kun keväällä kukkaset puhkee.

KYLVÄ KUKKIA.

Uusi vuosi 1869.

Jo kellot ne kaikuu Nyt tornissa yllä, Ja torvikin raikuu Yövartian kyllä; Jo on sydän yö, Kaksioista jo lyö, Jäi vuosi ja uus tuli aika ja työ.

Hyv' yötä, sä meille Toit leivästä vajaan, Veit tuskien teille, Veit manalan majaan; Mut kyynelihin Toit lohtuakin, Ja Jumalan armoa hädässäkin.

Sä vitsana Luojan Löit rankaisemalla, Sä taas avun, suojan Toit armahtamalla, Ett' ilossa me Ja tuskissamme Tok' ain' Jumalaa yhä kiittäisimme.

Uus vuosi, mi aamun Kointähtenä loistat. Ja varjojen haamun Yön usmaset poistat, Sä toivoa tuo, Ja onnea suo, Ja Luojalta siunaus kaikille luo!

Oi, lapseni, kiitä Nyt taivahan Luojaa, Ain' armosta siitä, Mi meit' yhä suojaa! Uus vuosi on taas, Sä siis Jumalaas Rukoile, ett' suojaisi hän isänmaasi

Sä kukkia kylvä, Vie haudoille, missä Nyt hanki on kylmä, Maa jääkitehissä! Ja haavoihin sä Vie lääkkehiä, Ne hoitele nuoruuden lempeyllä!

Nyt siis ilon rusko Sun poskillas olkoon, Ja toivo ja usko Ne vahvaksi tulkoon! Kun vuosi on uus, Niin myös iloisuus Meill' olkohon uus sekä Jumalisuus!

Sä ruusuja riistä Ja kukkia kanna, Tee seppele niistä, Se maallesi anna, Mi kuihtumaton Ja lauhtumaton Sun sydämes juurelta poimittu on!

Nyt alamme vuotta. Sen tahdomme päättää, Ja Luojahan luottaa, Jok' onnemme säätää. Hän johdattakoon Hän lohduttakoon Hän Henkensä voimalla virvoittakoon!

POIKA SAMMATISTA.

Sammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis, mutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain heikkoa laihoa.

Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden tytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän kirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin voitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. "Briitta," sanoi torppari sisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa, "ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen niukauttanut jalkani."

Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan tänään almanakassa _Elias_; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi, mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka hänet olisi ristitty _Tuiskuksi_!" Torppari oli iloinen ja leikillinen mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.

Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.

Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä _Iso Mänty_. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.

"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"

"Luen katkismusta", vastasi poika.

"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"

Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."

"Ei ole varaa", vastasi isä.

Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.

"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.

"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran, kun sattuu syömään vatsansa täyteen."

Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa, etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti? Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja, ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuu _Jumala_!" Ja jokainen vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä on _isänmaa_!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.

Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.

Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."

Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia; suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.

Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot että nutut.

Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"

Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit mennä Porvoosen lukiolaiseksi."

Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon kolmekymmentä tynnyriä ruista.

Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.

Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä; miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.

No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla sai profeetallisen nimensä?