Part 13

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen: hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."

Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"

HEINÄNTEKO.

_Kaikki lapset_.

Peuhaten, teuhaten riemuitaan, Heiskuen, leiskuen laulellaan. Hyörien, pyörien harppaillaan Tääll' yli vihreän niittymaan.

_Yrjö_.

Miehet ne raataa, Luokoa kaataa.

_Toini_.

Naiset ne oivat Taas haravoivat.

_Werner_.

Ruoho on tää Niin mehevää, Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.

_Eeva_.

Härkä jos oot, vedä kuormaamme, Vaan varo vitsaani, norja on se!

_Werner_.

Kiitosta paljon! No katsopahan, Härkänä käyn sua puskemahan!

_Eeva_.

Härkä se häijy Kuin peto väijyy.

_Ilmari_.

Tässä on niini, Pannaan se kiinni; Lyön sitä niskaan, Maahan sen viskaan.

_Mari_.

Putkassa paikka Sille on, taikka Vitsa yks kaks Saa paremmaks.

_Kaikki lapset_.

Sätkien, mätkien mylvitään. Hilvaten, kilvaten kiidellään, Seppelin, heppelin leikitään Niityllä iltahan päivän tään.

_Aina_.

Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on. Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa. Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon, Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa. Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on! Hän umpulasta on tän' aamun' auennut, On niityn kuningattarena hetken, mut Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.

_Väinö_.

Nähkääs kuin Päin sekä suin Heinihin hyppään, niissä mä uin!

_Hilja_.

On vihantaa Metsä ja maa, Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!

_Lutvi_.

Haravoi sä, Lennätänpä Heinäsi paikalla latohon mä.

_Helmi_.

Heiniä tuokaa, Latohon luokaa, Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!

_Werner_.

Nyt kuperkeikka Oiva on seikka! Oon lohi mä, Lahn' olet sä, Siis varo, kohta sun nielenpä!

_Kaikki lapset_.

Uiskimme, huiskimme heinissä, Ennämme, lennämme leikissä, Toimin ja voimin jo niityltä Heinät on latohon vietynä.

_Selma_.

Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo! Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa? Katotta tupanne: on köyhä koti tuo. Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi. Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti, Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!

_Werner_,

Työstä nyt lakkaan, Käyn eväsvakkaan Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.

_Mari_.

Leipä on tässä näin, Tässä on voita.

_Toini_.

Katso, mun ystäväin, Vaan älä koita!

_Werner_.

Kiiruhtakaa, Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!

_Yrjö_.

Veits' ota tää, Viillä jo leivästä, henkihin jää!

_Lutvi_.

Tyttöjä vartokaa, Kyllä ne tarjoaa!

_Hilja_.

Käykäätte piirihin nurmellen, Niin tytöt kantavat tarjoten!

_Werner_.

Voileipä, paistia, läskiä tuo! Armahin, mulle se suurin suo!

_Helmi_.

Juustoa, kalaa! Ken mitä halaa?

_Väinö_.

Meillä on kemut, Rehtevät remut.

_Eeva_.

Maitoa, marjoja!

_Kaikki lapset_.

Maitoa, marjoja! Herkkuja tarjona! Täällä on onnela! Peuhaten, reuhaten riemuitaan, Heiskuen, leiskuen laulellaan, Hyörien, pyörien harppaillaan Tääll' yli vihreän niittymaan.

_Lutvi_.

Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan Kuin äiti hellä meille sylins levittää.

_Aina_.

Ja meidän melskatessa lasten elämää, Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.

_Yrjö_.

Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan. Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!

_Selma_.

Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä, Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.

_Kaikki lapset_.

Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella, Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme. Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina, Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?

SATU LILLIN NENÄSTÄ.

Olipa tyttö herttainen ja hellä, Hän monenmoista osas työskennellä: Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi, Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.

Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi, Hän tiesi, mistä arvosta on vesi. Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti, Ja kaljat, olvet pani osavasti.

Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti, Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti. Hän ulkoapäin osas katkismuksen Ja historjan, kuin noita lorutuksen.

Hän osas olla siivo, kuuliainen Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen. Hän Jumalaa myös joskus rukoeli. Hän kaiken kansan suosikkina eli.

Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa, Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa, Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä, Kun hällä oli liian pieni nenä!

Niin, nenä oli hällä pienokainen. Silmissä suihki ilo ihanainen, Punoitti posket, heloitti myös huulet, Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!

Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin. Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi, Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku, Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.

Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli, Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa, Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"

"Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!" Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin, Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.

Hän peilin eteen riens... Se totta juuri, Ja kun se seikka hänest' oli suuri, Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra, Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."

Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli, Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli: "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt, Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."

Niin, olla siivo, sanottu on pian, Mut moinen solvaus saa mieleen sijan. Nyt Lillin olo tuntui tukalalle, Hän pienen nenäns kätki hatun alle.

Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen; Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen, Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan Apua saamaan moiseen nenävikaan.

"Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!" "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka! Tulepas tänne, armas pikku nokka!"

Ja tohtor näpli nenää monta kertaa, Se jatkunut ei toki hiukan vertaa. "Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, -- "Parasta jättää arvohonsa nenä."

No, mietti Lilli, murise vaan siellä! -- Hän kohtas sitten pienen akan tiellä. "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa, Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"

"Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni: Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni. Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin, Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."

"No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän; Mä tiedän keinon koetellun tähän, Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas, Sä tohtoritta parantaa voit vikas.

"Siis kuule: kun sä onnellisna milloin Jotakin hyvää varrot, mutta silloin Toiveesi pettää, huomaa joka kerran, Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."

"Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista, Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!" Taas akka: "onhan elon sääntö yllä; Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."

Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi, Ottaakseen siitä maukkait' omenoita, Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.

Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet Ja mennäyönä koko aarteen vieneet. Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä, Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.

Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta. Hän muisti sisään peilin eteen juosta, Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä, Pitennyt paljon oli pikku nenä.

Ja nytpä Lillin suru iloks suli. -- Mut aika kului, joulu vihdoin tuli. Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri Lillille tuli laatikko jo suuri.

"Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi, "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi! Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten." Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.

Niin kävi, miten noita sanoi silloin, Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin, Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi, Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.

Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa, Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa. Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt, Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"

Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten, Jo nenä kasvoi liiaks piammiten. Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki, Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.

Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan, Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan; Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää, Kuin Lilli raukan kummallista nenää.

Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan Apua saamaan moiseen nenävikaan. "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte, Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"

"Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka! Tulepas tänne, armas pitkä nokka!" Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti, Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.

Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma! Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma! Miks pieni nenän' minust' oli halpa! Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"

Ja Lilli parka rientää rientämistään, Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään. Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa, Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!

Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää, Se kauhealta, kamalalta näyttää. Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen: Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.

KOIVU JA TÄHTI.

Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?

Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne, jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä: "Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.

Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin, eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.

Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö? voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata peninkulmaa."

"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."

"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset, jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"

"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä, löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat vanhempanne myös unhottaneet teidät."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"

"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon noustessa."

"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehtien välitse."

"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata ajattelemastakaan.

Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.

Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."

"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.

Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."

Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme kotona:

"Sa luojahasi luota vaan, Hän auttaa sua ainiaan."

"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan rinnallamme vieraassa maassa."

He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa. Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen lintujen viserryksistä." -- "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun haamuun, johdattamaan meitä kotiin."

He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä. Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he, että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso, Jumalan enkelit johdattavat meitä!" -- Näin he kulkivat pitkät matkat eteenpäin.

Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."

Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."

Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin, joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä. Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi: "minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.

Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene, ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.

Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi meille yhtä naurista?" kysyi poika.

"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."

Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta, itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö. "Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."

He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan. Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä, kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."

"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita etsitte?"

Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan jo puoleksi kotona."

"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.

"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei etsittyjä.

"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?" -- "Uskon", sanoi tyttö. -- "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin edellämme, jos vaan uskomme."

"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.

Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan, näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme", sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja itkivät ilon kyyneliä.

"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika miettiväisesti.

"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.

"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?" tuumasi poika.

"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!"

"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.

Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja rypistyneet.