Part 12

_Tulpaani_. Herra kuningas, tässä saan kunnian esitellä omat lapseni, kelpo Tähkön ja siveän kukoistavan Palon.

_Tähkö_ (raapasee jalalla). Nöyrä palvelijanne!

_Palko_ (niiaa ylhäisesti). Nöyrä palvelijanne!

_Kuningas_. Minun mielestäni tuota tähköä ja tuota palkoa tarvitsisi vähän puida... Tuohan näyttääkin juuri hyvältä puintikoneelta! Mitä väkeä te olette? (Bumburrifex, Bumburra ja Hunttu tulevat sisään.)

_Bumburrifex_. Herra kuningas, minä olen suuri Bumburrifex. Minä olen kyllästynyt loitsimaan, rosvoomaan ja syömään ihmisiä vain huvikseni. Ja koska te, kuningas, saatatte tarvita minun laistani miestä, niin otinpa laukun selkääni.

_Bumburra_. Siihen me aina pistämme kaikki häijyt lapset.

_Hunttu_. Ja minä olen Hunttu Honkasalmelta. Minä olen näin lihonut, kun minulla on ollut liian vähä työtä. Sen tähden, kuningas, olkaa niin hyvä, tehkää minut poliisimestariksi, että saan juoksennella kyllikseni, tavoitellessani kiinni kaikkia maailman roistoja.

_Kuningas_. Hyvä, hyvä, minä otan teidät kaikki palvelukseeni. Mutta jo on aika ruveta etsimään helmeä. Julistaja, kuuluta minun käskyni kansalle!

(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

Kuninkaan se tahto on: Siks' kuin helmi löytyy, Koko kansan kaivohon Alas mennä täytyy.

(Torvimusiikki soittaa marssia ja kaikki, paitsi kuningas, kuningatar ja julistaja, laskeutuvat yksitellen kaivoon.)

_Kuningas_. No, nyt on koko minun kansani allikossa.

_Kuningatar_. Mutta, hyvä ystävä, mitenkä heille kaikille on tilaa siellä alhaalla?

_Kuningas_. Ole huoletta. Kaivo on alhaalta äärettömän laaja, ja minä olen sitä paitsi otattanut pois kaiken veden. Pimeä siellä on kuin valheen valtakunnassa, mutta sen tähden loistaa Totuuden helmi vain sitä kirkkaammin. Totisin etsijä sen löytää, mutta kaikki valehtijat ja petturit saavat elinajakseen merkin. Hyvä haltia on ajatellut minun valtakuntani etua. Hän antoi minulle keinon erottaa hyvät pahoista.

_Kuningatar_. Ah, saadaanhan nähdä, löytääkö kukaan Totuuden helmeä!

_Ääniä kaivosta_. Helmi löytyi! Jo helmi löytyi!

(Torven tärähdyksiä. Julistaja kuuluttaa:)

Kuuinkahan käsky nyt, Koko kansa, kuulkaa: Helmi kun on löytynyt, Kaivost' ylös tulkaa!

(Nyt alkavat kaikki yksitellen kiivetä ylös seuraavassa järjestyksessä: Ensin tulevat Nopsajalka ja Varma, pieni musta pilkku poskessa. Varma antaa kuningattarelle Totuuden helmen.)

_Kuningatar_. Kiitos, tyttöseni. Minä hyvin iloitsen, että löysit helmen. Sinä saat tulla minun omaksi lapsekseni, etkä sitte saa narrikoida edes kirpullekaan.

_Varma_. Armollinen rouva, Nopsa ja minä löysimme helmen yht'aikaa.

_Kuningas_. Sinä, Nopsa, tulet minun omaksi pojakseni. Mutta mitä minä näen? Onhan sinulla musta pilkku poskessa!

_Nopsajalka_. Voi, herra kuningas, olen minäkin pettänyt. Minä olen tehnyt ansoja tilheille ja houkutellut niitä pihlajanmarjoilla, ja se oli petollisuutta.

_Kuningas_. Niin, siitä nyt näkyy, että ei kukaan tässä maailmassa ole täydellisen puhdas. Kaikki me olemme joskus rikkoneet pyhää Totuutta vastaan. Ainoastaan enkelit ovat puhtaat Totuuden kasvoin edessä. Mutta kas, tuossahan kömpii joku taas ylös kaivosta.

(Hunttu tulee ylös, mustan renkaan puolikas ylähuulessa.)

_Hunttu_. Voi, herra kuningas, minä valehtelin pelosta, mutta kaduin sitte.

_Kuningas_. Sen tähden sinulla on puoli rengasta, poikaseni.

(Riikka ja Matti tulevat ylös, enempi kuin puoli rengasta suun ympärillä.)

_Riikka_. Voi, herra kuningas, me emme puhuneet ilmi totuutta...

_Matti_. Me tiesimme, että Nopsa ja Varma olivat viattomat, ja meistä oli pahoin, että heitä syytettiin, mutta olimme kuitenkin vaiti.

_Kuningas_. Sen kyllä näen teidän suustanne, lapset.

(Tulpaani nousee ylös, suun ympärys likaisena.)

_Tulpaani_. Voi, herra kuningas, minä olen uskonut valhetta ja valhetellut itse, harmista Nopsaa ja Varmaa kohtaan.

_Kuningas_. Sen tähden minä lahjoitan sinun puutarhasi heille.

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

_Kuningas_. No, saammepahan nähdä, jos hän parantuu. Mutta kuka tuolla tulee niin mustana ja hirvittävänä?

(Tähkö ja Palko nousevat kaivosta, molemmilla suuria mustia renkaita suun ympärille.)

_Palko_. Voi, herra kuningas, me olemme hirveästi valehdelleet Nopsan ja Varman päähän!

_Tähkö_. Voi, herra kuningas, minähän juuri tallasin poikki isän tulpaanin!

_Kuningas_. Niinpä Bumburrifex saakoon teidät!

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas, armoa!

_Kuningas_. Niin, mitenkä olisi! Teidän tähtenne... saammepahan nähdä.

_Kuningatar_. Ai, katsokaas noita! Nehän ovat kuin ilmeiset neekerit!

(Kasi ja Kalle tulevat ylös, Kallella koko kasvot ihan tummanruskeina ja Kasilla samoin koko kasvot mustina.)

_Kalle_. Voi, herra kuningas, minä olen valehdellut ja minä olen varastanut, mutta minä olen viaton, Kasi narrasi minua.

_Kuningas_. Sinä pikku petturi, et sinä ollenkaan ole viaton, sinä varsin hyvin tiesit, että teit pahaa, ja sentähden Bumburrifex viepi sinut ihan armotta.

_Kasi_. Se on paraiksi hänelle, herra kuningas. Kas vain sitä kelvotonta, miten hän osaakin valehdella minun päähäni, vaikka minä en koskaan ole tehnyt kellekään pahaa!

_Kuningas_. Vai niin, vaikka olet mustin kaikista! Mikä punainen nauha tuossa riippuu sinun hameesi taskusta?

_Kalle_. Se on se nauha, jonka hän käski minun ottamaan laukkuryssältä. Ja sill'aikaa, kuin minä varastin, puheli hän ystävällisesti ryssän kanssa, ollen muka ostelevinaan.

_Kasi_. Sinä valehtelet. Minä sanon, että sinä valehtelet pitkin pituuttasi! Voi minua viatonta tyttö raukkaa! (On itkevinään.) Hän on pistänyt nauhan minun taskuuni, voidakseen syyttää minua.

(Bumburrifex tulee ylös. Hänellä on monta mustaa rengasta, vaan ei pahimpia.)

_Kuningas_ (Kasille). Valhe on synti ja varastaminen on synti. Vielä suurempi synti on houkutella toisia valehtelemaan ja varastamaan. Mutta suurin kaikista synneistä on teeskennellä ystävällisiä sanoja ja kuitenkin pettää kanssaihmistänsä. Katsopas tuota ihmissyöjää. Hän on rosvonnut ja tehnyt monta pahaa työtä, vaan ei kuitenkaan ole niin musta kuin sinä. Ja sen tähden hän saakin ottaa sinut ihan armotta ja säälittä.

_Nopsa ja Varma_. Armoa, herra kuningas! Armoa, armoa, herra kuningas!

_Kuningas_. Kuningas voi armahtaa murhamiestä ja ryöväriä, mutta kavallus on kauhein synti eikä siitä saada armoa taivaassa eikä maan päällä. Ota hänet, Bumburrifex!

_Kasi_. Ne valehtelevat, ne valehtelevat, kaikki ihmiset valehtelevat! Uskallapahan vain koskea minuun! Minä raavin sinua!

_Bumburrifex_ (ottaa Kasin ja Kallen ja lähtee viemään heitä pois). Kas niin, tulkaa vain pois! Nyt minä kerrankin saan kunnon aamiaisen hyvällä omallatunnolla.

(Tällä välin ovat Bumburra ja kaikki muut nousseet kaivosta, kasvot enemmän tai vähemmän likaisina.)

_Kuningas_. No, nyt olemme tehneet oikeutta ja saatamme olla jälleen iloiset. Kas, tuossahan tulee koko kansani ylös allikosta, ja kaikki he tarvitsevat tänään pesuvettä. Niin, kukapa tietää, mitenkä olisi käynyt itselleni, jos olisin pistäytynyt Totuuden kaivoon? Nyt täällä pidetään kruunajaiset ja suuret kestit. Kaikki eukot saavat kahvia ja kaikki lapset lättyjä. Prinssi Nopsa saa juoda kaikkein ripeiden poikain maljan ja Honkasalmen Hunttu juoksennelkoon tarjottimen kanssa.

_Hunttu_. Eläköön kuningas!

_Kuningatar_. Ja prinsessa Varma toimittaa nukenhäät kaikille kelpo tytöille. Mutta, pikku Varma, millainen olikaan sen äitisi laulun kolmas värssy?

_Varma_. Niin, nyt minä muistan. Näin se oli:

Kun kerran souteli lapsonen Vesillä kauniilla säällä, Niin helmi nous' ylös herttainen Ja kiilsi aaltojen päällä. Sen helmen lapsonen otti nyt, Se kirkkast' on yhä säteillyt Maailman valona täällä.

_Kaikki_.

Sä helmi kaunoinen taivainen, On tähden kirkkaus sulla; Sä lailla enkelin kyynelen Maan tomuhun tahdoit tulla; Oi, pyhä Totuus, valaise Mieltämme, että me voisimme Jumalan lapsina olla!

(Kolmannen tapauksen loppu.)

JOULUYÖ.

Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin, yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat, kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.

Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat, jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.

Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan, että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin, kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se olekaan pitkä.

Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä, pyhästä yöstä.

Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan. Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä, mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.

Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti, niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa, ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan, koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.

Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän evankeliumissa.

Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö, ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki", sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän vuodettansa!"

Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa palsamiheinillä?"

Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.

Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia, mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!" Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse, ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa purra minua!"

"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset makaavat tuossa palsamiheinillä?"

"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki, kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne älyä edes syödä ruohoakaan!"

"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen, yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten hyvältä se maistuu!"

Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.

Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja puski heitä.

Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä, sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."

Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa. Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen; mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:

"Vähän heiniä suo! Panen vuoteihin nuo. Minä lapsilta vein Varastain omaksein, Sitä taas takaisin Minä nyt kokisin. Jos mä heiniä saan, Sinä helmiä vaan Sekä kultiakin Saat taas kypärin Tänä yönä kun jouluyö ompi."

PIENTEN LINTUJEN VALITUS.

Me saavuimme mailta vierailta, Helteisiltä Niilin rannoilta, Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan Ja kuuman Saharan hiedoilta.

Me saavuimme palmuin lehviltä, Ikuisilta kukkakentiltä; Ja rannoilla, joill' ei hanget säily, Me muistimme Suomen kevättä.

Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan Hedelmäpöytämme herkukkaan. Väristen ennemmin, nälkää nähden, Istuimme koivuissa kotimaan.

Meill' ollut ei kulta-aarteita, Joit' oisimme tainneet tarjota, Siis lauloimme kilvan, riemumielin, Vaan Suomelle kevätlaulua.

Me hankimme oksan pienoisen, Ja sammalta pesäks hiukkasen; Siin' aioimme rauhass' asuskella Ja laulaa riemua keväimen.

Vaan tään kylän lapset ynseät, Niin julmat ja sydämettömät, He pesämme maahan nakkasivat, Meilt' ainoan suojan särkivät.

Me lauloimme heille keväällä, Ja riemun ja toivon hetkinä. Oi jospa ei maksais kenkään heille, Kuin meille he maksoi virrestä.

Se leikkiä kenties heille vaan; Mut hirveä työ se tosiaan, Sen Jumala heille anteeks suokoon! Me lauloimme suloks Suomenmaan.

KAUNIINTA METSÄSSÄ.

Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis." Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.

Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan jotain eriskummallista.

Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.

Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.

"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii aprikoida!"

Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.