Part 6

Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille, kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän ajattelee ja kärsii.

Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen. Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei hänellä ole mitään sille sanomista... Se nauraa hänelle. Se saattaa sen tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää -- hullu hän, joka aikoi ruveta tuota neuvomaan!

Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.

Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.

Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina pääse ohitse.

-- Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. -- Olette taas palannut kotiin.

He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.

-- Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä kotona on isäni kuollut... olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki entisellään.

-- Entisellään!

Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on ääntään käyttänyt.

-- Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.

Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.

-- Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa välistä. -- Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.

-- Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran ahdistuksestaan. -- Teissä kytee ja palaa -- mitä teille on tapahtunut?

Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana, kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!

-- Älkää te minua härnätkö...

Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.

-- Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa ääni, -- vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte...!

Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.

-- Mitä minä olen teille tehnyt?

Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa, nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.

-- Missä te olette noin kovasti muuttunut...?

-- Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne lähetti...

-- Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?

-- Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat paljon syvemmällä... Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja -- minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää, herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä uitiin ruokatunnilla -- vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia, yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja. Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään, minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui -- ei heille herkut sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista. Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi... Mutta hellan nurkalle sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa, joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät, kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä...? Minä muistan kuinka pojat popsivat krapuja -- lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä ja silmät katselivat ahneina herkkuja...

-- Joili!

-- Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten...

Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.

-- Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä kaikkia... Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle. Me huhdotaan kuin hullut -- omat heinät olivat luokona niityllä, me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti. Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä -- muut eivät osaa suomea. Sitten mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia. Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah -- mitä te luulette meidän ajattelevan?

Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen sisässään on kaikki sekaisin.

-- Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. -- Ennallaan! Täällä maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen, nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!... Ennallaan, ennallaan täällä totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla vihalla...

-- Joili!

-- Paras on, että me eroamme ja kiireesti.

Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu tuntuu vielä ilmassa.

Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja kipeä, sydän lyö ja läähättää.

Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät sinisinä maaliskuun hangilla.

V

Lastu laineilla on enää loistava Louhilinna, kaarna koskessa on kaunis Kaarina. Nyt mennään kukkuloilta alas horniin!

Yksi ainoa kirje sen sai aikaan.

Se tuli Olofilta. Hänen täytyi kirjoittaa, kun ei hän itse päässyt tulemaan. Kaarina luki kirjeen uudelleen ja uudelleen, nousi, käveli edestakaisin huoneessaan, putosi istumaan tuolille, itki, kokosi voimansa, lamaantui taas ja koetti taasen päästä pystyyn.

Metsä täytyy myydä... Gustafilta epätoivoisa kirje... kunniavelkoja, nimittäin pelivelkoja... kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa. Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat -- velkojat odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat peity, täytyy uhrata talo.

Uhrata talo... uhrata talo... uhrata talo!

Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa vastaan.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän nauroi itkua ja itki naurua. Uhrata talo!

Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua -- tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä vielä elämään. Elämä loppuu -- hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen näivettyen ja kituen.

Uhrata talo! Uhrata talo!

Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu elämä hiljalleen hänen suonistaan.

Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire. Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.

Tunnin perästä oli pehtori matkalla sähköttämään everstille Pietariin.

Miten pääsi huhu pitäjälle? Mistä ihmiset sen saivat tietää? Kaarinan kasvoistako he sen lukivat?

Neiti on vihdoinkin väsynyt talonpitoon, kerrottiin, veljet tahtovat panna rahat pankkiin. Tai kun ei neiti vain olisi kihloissa. Mutta kenen kanssa? Louhilinnassa ei ole käynyt ketään sellaista eikä edes pitäjälläkään. Asia onkin niin, että eversti on vararikon partaalla ja talo täytyy myydä. Sellainen sillä juuri oli rouva, näkihän sen täällä hautajaisissa... Ei taloa myydä, metsä vain myydään mätänemästä. Ehei, ei tarvitse muuta kuin nähdä ylpeä neiti, niin tietää, että on tosi käsissä.

Talossa alkoi käydä tukkiyhtiöiden asiamiehiä. Toiset olivat hienoja, ruotsia puhuvia herroja, toiset norjalaisia, toiset herra Mäkirinteen tapaisia. Kaarina oli ensin aikonut jättää koko asian pehtorin haltuun, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän kohteliaisuudellaan ehkä voisi vaikuttaa asioiden suotuisaan kulkuun. No niin, hän juo maljan pohjaan! Ja hän tarjosi herra Mäkirinteellekin kahvia suuressa salissa.

Kaikki nämä herrat kiertelivät taloa, tarkastivat rakennuksia ja lähtivät lopulta puistoon: Suurselän honka veti heitä ihmeellisesti puoleensa, jokaisen täytyi kepillään kolkuttaa sitä kylkeen ja ihmetellä ettei se ollut laho. Kaarina pakeni, hän kuuli koputuksen vaikka hän olisi mennyt maailman ääriin. Ja kun herrat sitten palasivat puistosta juomaan toista kuppia, ehdottivat he säännöllisesti jokainen, että talo myytäisiin yhtiölle kaikkineen päivineen. Se on aina edullisinta: yhtiö pitää silloin huolen maanviljelyksestä ja yhtiö panee toimeen oikein järkiperäisen metsänhoidon.

Kaarina toivoi viimeiseen saakka, että talo saisi jäädä. Keväällä hän pakotti itsensä panemaan puutarhan entiseen kuntoon ja kylvi taimilavat. Taimet nousivat rehevinä -- sanotaan heinän veren valamilla taistelukentillä versovan paremmin kuin muualla -- kyyneleet valuivat Louhilinnan taimilavoihin ja ne menestyivät erinomaisesti.

* * * * *

Toukoja tehtiin, leivoset pyörivät sinisessä avaruudessa ja hopeinen helinä soi taivaanrannalta toiselle. Neljättäkymmentä hevosta oli ahertamassa Louhilinnan vainioilla. Mutta maa nousi teräksen alta, väkevästi lemuten.

Talo oli pantu kesäkuntoon, sisäikkunat otettu pois, uutimet pesty, huonekalut päällystetty vaaleilla pesukankailla, pöydille tuotu kevään kalpeita ensi kukkia. Talo on juhlakunnossa, sillä Olof palaa tänään, palaa nuorena insinöörinä. Vaunut ovat lähetetyt asemalle ja tuntia ennen kuin häntä odotetaan kotiin, lähtee Kaarina keveillä rattailla vastaan.

Hän kukutti ensimmäistä käkeä kevätpurojen varrella, kun vaunut ilmestyivät tienkäänteeseen. Purot kiiltelivät auringossa, leivoset helistelivät säveliään, puut puhkeilivat, kun sisarukset kohtasivat toisensa.

-- Mutta Kaarina... kuinka sinä olet laihtunut!

-- Enhän minä... mutta sinä!

He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa! Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan. Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!

Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.

-- Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, -- sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan tarvitaan?

-- Mutta älä nyt noin kiihdy... puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene...

-- Metsärahat siis eivät riitä?

Olof yritti vieläkin nauraa pois hädän hänen kasvoistaan.

-- Sinä olet niin, niin lapsellinen...!

-- Eivät siis riitä...? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja vanhat hopeat...

-- Mitä sinä luulet, että niistä saa!

-- Talo siis täytyy uhrata! Mutta armahda nyt minua, sano se nyt suoraan!

Kaikki katkesi häneltä niinkuin mestatessa menee uhrilta pää. Ei hän kuullut mitä Olof hänelle sanoi, ei hän käsittänyt sanojen merkitystä, ne kaikuivat korvissa kuin jotkut tarkoituksettomat äänet. Kotipuitten latvat jo näkyivät, kun hän vihdoin alkoi päästä tajuihinsa. Äkkiä hän joutui ikäänkuin raivoihin.

-- Mitä sinä ymmärrät näistä asioista. Sinä vietät häitä ja menet vieraille maille. Teille kaikille veljille on tämä koti aina ollut hauta -- minulle se on ollut elämä, kaikki.

-- Kaarina!

-- Minun aivoni syttyvät tuleen. Älä minua koetakaan lohduttaa. Minä tiedän, että minulta loppuu elämä, jos minut täältä siirretään. Minä taistelen henkeni puolesta... Te tapatte minut...

Ei hän kuule veljensä helliä sanoja.

Enhän minä muuta pyydä kuin että saisin olla täällä... Onko se väärin? Olen hiljaa, olen hyvä, koetan olla hyvä! Eikö nyt kukaan voi tulla minun avukseni! Kaikki te ilkutte minun tuskaani, tuokin metsä kuinka se voi puhjeta! Minä rakastan sitä, lakatkoon jo, menkööt nuput takaisin kuoreen! Kuinka nuo linnutkin hennovat laulaa, eivätkö ne näe, että ilo on loppunut maan päältä, että jäljellä on vain tuskaa ja hätää. Rakkaus täytyy kaikki raastaa pois sydämestä. Minä tulen kohta ja revin maasta ruohot ja lumivuokot ja heinät. Minun täytyy ne kaikki repiä sydämestäni. Pelätköötkin minua kukkaset... minä pelkään itsekin itseäni... Kaikki näivettyy ja lakastuu, metsät ja kukkaset ja minä itse. Oi, kuinka minä olen niitä rakastanut, minun silmieni ilo ne ovat olleet -- minun täytyy mennä pois ja toinen tulee niitä katselemaan, joka ei niitä tunne eikä rakasta!

He tulevat vainioille ja heidän silmiensä eteen leviää hedelmällinen musta maa ja kymmenet aurat, jotka kääntävät sitä. Silloin nousee Kaarina yhtäkkiä istualtaan ja hänen sydämensä huutaa: lakatkaa, miehet! Turhaa on teidän työnne: ei kasva mitään, vaikka kuinka kylväisitte. Minun silmieni valo ei enää saa lämmittää näitä peltoja eivätkä ne voi kasvaa!

Tietysti ei hän mitään sano, vaan putoaa heti takaisin rattaille. Kotiportti vingahtaa niinkuin lapsi, joka on jätetty kuolemaan metsään. Sinä musta maa, itke, se joka sinua rakastaa, on kovin onneton. Ne tulevat ja vievät sinut, ei, minun käteni eivät voi sinua suojella. Sinä musta multa, ole armollinen, ota minut syliisi ja anna minun siihen kuolla...!

Kaarina hoippuu ylös portaita.

Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan...

Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa. Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon, koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat... Ja isän ja äidin hauta on kukatonna.

Ei, ei ole enää muuta kuin tuskaa ja hätää!

* * * * *

Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano, vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku. Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen, Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo kotiin palaavaksi -- isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.

Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää kirouksen ja lähtee ulos.

Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari, sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä -- ja sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus kirjoitella.

-- Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on noutanut kuulemaan kertomusta. -- Vai luulet sinä voivasi meille vanhoille syöttää mitä loruja vain...

-- Pappa, pappa, tulee äiti väliin. -- Poika raukka on niin paljon kärsinyt...

Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin päin.

Jonkin päivän makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä kuitenkaan anna sitä käsistään.

Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun konjakkia.

-- Noo, pappa, mitäs nyt meinaatte?

Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään, sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.

-- Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas lasit!

Isä kääntyy ovessa ja sanoo myrkyllisesti:

-- Jokos se kippari nyt on lähettänyt ne rahat sieltä haaksirikosta?

-- No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä ainetta.

-- Oletko ollut varkaissa, junkkari?

-- Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen... No, eikös ole priimaa!... No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.

-- Ethän sinä sitä suinkaan sieltä... Etkös ostanut nyt...? kysyy viaton, kyynelsilmä äiti.

-- Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen... Ja nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen lompakon.

Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.

-- Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta... Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä jossa se aatelisfröökynä hallitsee.

-- Junkkari... olet sikahumalassa.

-- Hannanhan, ettekös nyt näe, että nämä on silkkaa setelirahaa.

-- Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen miljoonan arvoinen, ja talo...

-- Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan Hintsa minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään näe... No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.

-- Oma tekemäsi paperi. Kyllä minä sinut tunnen!

-- Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne. Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano minulle että hihkaa...

-- Hihkaa sinä. Minä en usko ennenkuin näen.

-- Olkaa vain uskomatta, mutta minulla on miehiä takanani. Seksat syötiin tuomari Seeterin ja patruuna Mäkirinteen kanssa. Ja Louhilinnassa on nyt asiat semmoisella kannalla, että rahalla saa. Eversti on pahassa kiikissä, täytyy saada rahaa, taikka menee kunnia. Rouvalta kuuluu jo ottaneen niin paljon kuin on voinut ottaa. Veljet eivät voi häpeää kestää, eikä suku muutenkaan. Ylpeää väkeä näet ollaan. Tämän tietää jo koko maailma paitsi te! Talo on näet vuosisatoja ollut tuossa järven takana ja te olette tottunut siihen, että suku istuu siinä kuin Herra taivaassa! Mutta minä sanon sen, että ylpeät herrasväet kiittää vielä Hintsan Jannea, kun hän heidät Mikistä päästää.

Janne vilkaisee isäänsä. Ähäh, jopas meni suu tukkoon! Hän on päästämäisillään naurun, mutta nielee sen ja laputtaa, viekas hymy kasvoilla, huoneesta.

Kypsyköön nyt uskossaan ukko! Hän tarvitsee hänen apuaan sen verran, että saa hänet kanssaan neidille puhumaan. Jos hän yksinään menee, niin ei synny kaupoista mitään, mutta ukkoon herrasväki luottaa... Kypsyköön, kypsyköön siellä uskossaan! Tämä maailma on niin kiperä ja kapera, ettei koskaan voi käydä suoraan asiaan kiinni, aina täytyy vähän kiertää ja kaartaa.

Seuraavana aamuna ovat isä ja poika matkalla Louhilinnaan. Molempien parta on ajettu, toiselta kokonaan, toiselle jätetty pitkät viikset. Jannella on tärkätty paidanetumus ja keltaisenkirjava kravatti. Rantaan päästyä kastelee isäntä vielä toisella puolen venettä tukkaansa ja viruttaa kasvojansa, toisella puolen venettä harjaa Janne vaatteitaan ja nostelee housujaan.

-- Paras olisi, sanoo poika vähän epävarmana, -- että te pyytäisitte ostaa talon... niinkuin minulle.

-- Kyllä minä sen ymmärrän, ettei sinulle kukaan myy! Kun sitten edes pysyisit siellä.

-- Minä pysyn varmasti, minä menen naimisiin -- eikös mamma puhunut? Ja sillä tytöllä on rahaa. Reissattiin tässä junassa yhdessä ja minä autoin tavarat vaunusta ja ostin sille torttuja ja kysyin että passaakos tulla katsomaan. Ja tyttö sanoi, että passaa kyllä. Ja minä menen heti kohta naimisiin, kun vain talon saan.