Part 5

Alussa käy kaikki hyvin. Tosin ei Stella voi kärsiä Maijua, mutta Kaarina ilmestyy joka aamu kello yhdeksän täti Ammelin kamariin ja tuo hänelle litran lämmintä, kermalla sekoitettua maitoa. Stella kärsii Kaarinaa, Kaarina saa kävelyttää Stellaa. Hektor pelkää Stellaa ja ikäänkuin häpeää. Kun se näkee Stellan tipsuttelemassa pääportaitten edustalla, luimuaa se, häntä koipien välissä, tiehensä. Kaarina nauraa, saattaa Stellan sisään, etsii Hektorin ja taputtelee ja kehuu sitä minkä jaksaa. Mutta sisään ei Hektoria saa. Alussa täti Ammeli ja Stella syövät ja nukkuvat hyvin -- maalaisilma on niin voimakasta. Täti Ammeli kertoo nuoruudenaikaisista hovitansseista ja nykyajan visiiteistä ja kihlauksista. Mutta sitten huomaa hän, että Louhilinnassa sentään on kovin yksinäistä. Eikö täällä todella koskaan käy ketään? Kuinka saattoikaan Anna Cecilia, Karinin äiti, asua täällä, hän, ihailtu ja hemmoteltu kaunotar? Täällä on ihan kuin haudassa.

Kruununvoudin luo saattaisi lähteä käymään, keksii Kaarina. Rouva on hyvin miellyttävä, syntyisin Ruotsista ja... Aa! Täti Ammeli tietääkin jo, kuka hän on syntyisin... Ja tytär on joku kuukausi sitten palannut pensionaatista Schweizistä... Täti Ammeli päättää lähteä käymään kruununvoudilla ja menopäivää valmistetaan kaikkinaisella syömisellä ja lepäämisellä. Mutta tämä päivä koittaa niin kylmänä, ettei Stellaa saata ottaa mukaan -- täti Ammelikin siirtäisi matkansa, jollei jo olisi ilmoitettu, että hän tulee. Ei siis muuta neuvoksi kuin että Kaarinan täytyy jäädä kotiin Stellan kanssa.

He jäävät. Stella itkee yöt, päivät. Kukaan ei saa nukkua. Miina mamsseli toruu, Anna uhkaa tappaa koko koiran, Maiju nauraa ja rengit laskevat pilaa. Kaarina yrittää hermostua hänkin, mutta pysyy sentään tasapainossa, kunnes hän eräänä onnettomana iltana pimeässä salissa kompastuu Stellaan, joka nukkuu matolla!

Senjälkeen ei Stella ota hänen kädestään mitään ruokaa, vaan näyttää hampaitaan. Kun täti Ammeli palaa, on Stella suonenvedontapaisessa kouristuksessa, laihtuneena, hulluksi tulemaisillaan. Turhaan Kaarina selittää, ettei hän saattanut aavistaa Stellan asettuvan lattialle, se on aina nukkunut tyynyllään tai sängyssä tai... Täti Ammeli hytkii aivan sairaana: pitää ymmärtää, että Stella voi asettua matolle, se voi asettua pöydälle tai piirongin laatikkoon tai vaikka minne! Ja seuraavana leutona päivänä lähtee täti Ammeli koiransa kanssa Louhilinnasta.

* * * * *

Veljet kirjoittavat Kaarinalle säännöllisesti joka viikko. Gustafilta tulee vain lyhyitä kortteja, mutta Anna ja Erik kirjoittavat pitkälti. Tuota hyvää Annaa, jolla sentään on niin paljon työtä! Olof ei ole ensinkään käynyt kotona vaikka niin lupasi, se on Kaarinaan vähän koskenut. Mutta sitten tulee selitys: Olof on kihloissa! Hän on löytänyt maailman suloisimman tytön, hänen nimensä on Greta. Oi, Greta on niin hyvä ja kaunis ja iloinen, sanalla sanoen: suloisin tyttö maan päällä! Ja yhtenä yönä herää koko Louhilinna siihen, että Olof ja hänen tyttönsä röykyttävät ovea. Pimeässä salissa sulkevat he syliinsä Kaarinan, joka on vähän uninen ja vähän pelästynyt, ja itkevät, puhelevat ja nauravat yhdessä.

Greta on todella herttainen: pieni, hento, heleäihoinen, ruskeasilmä, tukka punertavaan vivahtava. Hän on niin lapsellinen, että Kaarina hänen rinnallaan on kuin mikäkin vanha täti.

Viikon ovat Olof ja Greta Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet. Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta sitten -- niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen alla. Mutta ensi kesänä he tulevat -- silloin he jo ovat naimisissa! Se ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon -- ettei se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin, hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että vanha Miina ja Anna, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet suvun jäseneksi -- ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet, molemmat poissa!

Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa kihlatuita.

Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta, hiljaisesta yksinäisyydestään.

Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia -- eikä hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan. Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee itsensä herra Mäkirinteenä.

Kaarinassa herää outo tunne, jonkinlainen vastenmielisyys ja ylpeä ynseys.

Herra Mäkirinne laskee paperossin ikkunalaudalle ja käy sylkilaatikolla.

-- Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, -- että minä tulen suuren tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.

Kaarina on vetäytynyt kuoreensa ja puhuu niska kenossa.

-- Meillä ei laisinkaan ole aikomus myydä metsää...

-- Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän hinnan -- huomenna ei huoli kukaan.

-- Voi olla.

-- Keitäs puut siellä korvessa hyödyttävät? Joitakuita puita nyt voi pitää puutarhassa silmäruokana mätänemässä, niinkuin tuokin poika näkyy olevan tuolla kalliolla. Mutta joka niitä metsään heittää, se voi samalla heittää sinne setelitukkoja. Hahhahhah! Moisin minä vain neitinä, antaisin köyhille ihmisille työansiota.

-- Voi olla. Emme me ole...

-- Neiti pelkää, että näköalat tulee rumiksi. Ehei! me karsittaisiin pois vain kaikkein suurimmat taarit...

-- Mutta me emme todella myy...

-- Vai ei, vai ei. No, ei väkisin oteta! Neitikös täällä nyt aikoo pitää taloa? Seikka on sellainen, että se ei naiselta käy. Ainakaan ei noin nuorelta ja kokemattomalta. Kyllä teitä petetään ja puijataan, torpparit ne ovat oikeita junkkareita puijaamaan. Ja ne vasta haaskaavat metsää. Neiti kyllästyy vielä tähän talonpitoon niin, että antaa pois polkuhinnasta...

-- Mutta sehän on minun asiani. Millä oikeudella te...

-- Ei neiti tykkää pahaa. Seikka on sellainen, että kun me ahväärimiehet, jotka tukkimetsiä ostetaan, näemme metsän noin oikein mätänevän seisoalleen, niin meidän alkaa syhytä sormiamme niinkuin sanoovat nuoren pröökynän käyvän kun pääsee muotikaupan ikkunaan ja...

-- Mutta...

-- Ei neiti tykkää pahaa. Ei väkisin oteta. Mutta kyllä siinä niin moni köyhä ihminen saisi leipää ja... Ei, ei oteta väkisin. Kun ei tule kauppaa, niin ei tule.

-- Niin, ei tule, sanoo Kaarina hehkuvin poskin ja nousee.

Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle, että tuossa on ovi.

-- Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä ovessa, -- niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.

Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa ja menee.

Että kehtaakin! Että uskaltaakin!

Mutta mitä kummaa Hektor puutarhassa _haukkuu_...?

Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo latvaan... iskee kepillään runkoon... Kaarinan kädet pusertuvat nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.

Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa. Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet, mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien puidensa alle!

Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota...

* * * * *

Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.

Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen, huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.

Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut. Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä. Kauan kannettu jännitys laukeaa.

Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan harmaat. Hän itkee -- Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen itkevän!

Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut? Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen olkapäälle ja ääni kalskahtaa:

-- Bergstedt, minä en enää ole lapsi. Te voitte minulle puhua.

Herra vainajan oli tapana sanoa "Bergstedt" -- muut ovat aina sanoneet "pehtori". Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan puhuttelusanaa.

-- Te voitte, jatkaa Kaarina, -- jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?

Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!... Eversti ei enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa, jos vähänkin vielä luottaisi.

Ja sitten... kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin -- mutta ne voivat olla valheita ja ovatkin valheita --, että... tai mitäpä niitä kannattaa kertoa...

-- Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, -- vaikka ovatkin, niin kertokaa nyt vain.

Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.

-- Sanovatko ne... että veljeni on ruvennut juomaan? Tai jotakin sellaista.

-- Ei juomaan, sanoo Bergstedt, -- ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat. Mutta eihän se voi olla totta.

-- Ei, ei! Kaarina naurahtaa ja ravistaa päätään. -- Ei, ei!

-- Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.

-- Heikkilän Joili? Onko Joili tullut kotiin?

-- Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä, hullut itsensä työllä lopettavat...

-- Kyllä minä puhun Joilin kanssa, päättelee Kaarina kirkastuen.

Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.

-- Joili on hyvin muuttunut, hän on nyt herra, kaulassa punainen kravatti.

-- Joili on sittenkin Joili! hymähtää Kaarina.

Ja hän muistaa kaukaisen kesän -- oli hyvin kuuma, käytiin uimassa monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa, toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.

Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio -- Joilin ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa sopii!

Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää mietteisiin.

Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten jossakin hyvin kaukana.

Isäkin pelasi korttia -- isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui, ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja. Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat. Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.

Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.

Saattaako pelaaminen olla niin vaarallista?

IV

Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?

Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.

Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä. Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.

Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin tuovat miehensä Heikkilään.

Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa, hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.

Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa. Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt kravatti kaulassa -- kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan, jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen, sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän hautajaispäivä -- silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä, vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.

Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.

Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?

Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.

-- Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.

Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa; peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja, kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit; kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta kävelemään.

Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen -- he saavat jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi... Marja polttaa kahvia. Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin paljon työtä!

Taavi, Marjan mies on räätäli. He asuvat pienessä kamarissa Heikkilässä.

Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä? Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa enää odottaisi syksyyn.

Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.

Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan, nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja sanoo:

-- Joili toi... katsos, siinä on sotamies!

Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat, emäntä nielee, nielee... menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita padan alle ja nielee, nielee... Mutta pian painuu hän jakkaralle istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.

-- Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, -- tänne kotiin hänen piti tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön... joka ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut, ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja. Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään...!

Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.

-- Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, -- ettei hän kotoa ole sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut. Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se niin muuttui...

-- Minun isäni hänet...

-- Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti, herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin yhtään... En minä sitten ymmärrä missä se syy on...

Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.

Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.

-- Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. -- Jos minä olisin vähän koettanut puhua hänelle...

Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.

-- Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.

Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.

Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee -- sillä lailla ei vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän? Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.