Part 3

Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen. Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle, mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.

-- Kuule, elostuu hän äkkiä, -- onko se totta, että minun päässäni syntyessäni oli ristin merkki?

-- Kuka sen on sanonut?

-- En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

-- Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?

Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee luihin asti. Palelee.

Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää, että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.

Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet, Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät ihmisruumiin muodot.

Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.

Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.

-- Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois. Etkö sinä tulisi...

-- Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.

Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Hän... on... peitetty...

-- En, en, en!

Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.

Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan kuvastuu ikäänkuin hävitys.

Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.

-- Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa nukkua sinun kanssasi, Karin -- sinä olet niin tyyni ja viileä.

Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa... Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä -- vaikkapa täällä ruokasalissa!

Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla: hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin...

Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä Gustafin on?

* * * * *

Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön autius alkaa.

Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä... Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.

Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.

Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.

-- Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, -- yhden iltapäivän. Mamma oli silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä. Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi. Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän, että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.

-- Ja minä muistan, jatkaa Olof, -- kuinka mamma soitti Hampurin polskaa ja me kaikki tanssimme.

-- Sen minäkin muistan.

-- Mamma oli silloin jo kipeä.

-- Ja minä muistan kun Karin syntyi.

-- Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen poskensa kuumenevat. -- Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.

-- Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö, Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin. Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään ja sitten minut heti vietiin pois.

Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.

-- Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt...?

-- En toki, minähän olin vielä niin pieni...

-- Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta...

Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.

-- Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.

Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.

Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva, vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku lakaisten permantoa.

Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä. Kuolema on niin kammottava.

-- Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä. -- Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit vieraitten kanssa... ja haudalla -- en tiedä, mutta minä olin katketa itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan, teidän äitinne arkun -- oi, se oli... se oli niin kummallista. Sinä seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä -- tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei valoisa... Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa, Louhilinnaa?

Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.

-- Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan talon myymistä.

Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa. Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:

-- Myydä talo -- mitä te ajattelette... Tuossa on äitimme hämärässä soitellut, tuossa...

-- Soittokoneen voi siirtää...

-- Nadja!... Entä pellot ja vainiot... niillä on isämme kävellyt ja ne olivat hänen elämänsä -- voiko niitäkin siirtää?

-- Nadjinka... minä rukoilen sinua!

Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.

-- Aa, sinä!

Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.

-- No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti puhua, rientää Olof väliin.

Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä... Niinkuin joku museoesine, sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?

Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin... Oo, hän tulee viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.

Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat... Mutta he puhuvat aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.

Ja Kaarina nousee ja tulee ulos.

Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia, ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä -- ne ymmärtävät sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä, puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä laskeutua lepäämään.

Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie häntä.

Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni, maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille minä kuulun!

Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa suuri kohina koko metsästä.

Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin pyörryksissä.

Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus, puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän, kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen lumilakeuteen.

Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.

Sisällä sytytetään tulta.

Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta elämä valuu pois.

Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.

He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee kokonaan eläen omassa asiassaan.

-- Minä jään tänne!

Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.

Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.

-- Kas, kas... pieni Karin... en laisinkaan tunne pientä Karinia.

Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan -- mutta kasvoissa on outo uppiniskaisuus!

-- Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, -- me olemme täällä päättäneet, että talo myydään...

-- Sitä ei myydä.

-- ... ja sinä tulet Pietariin ja...

-- Minä jään tänne...

-- Oo... vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso -- talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.

-- Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä... isä luotti Heikkilään. Me hoidamme Louhilinnaa niin hyvin...

Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.

-- Meidän syntymäkotiimme... Tuossa äiti soitteli... muistatteko kuinka me tanssimme... Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta... hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut myydä... Minä jään tänne -- saanhan!

Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret kätensä hänen olkapäilleen.

-- Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä --

Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.

Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.

Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän vanhin veljensä vasta sulki.

-- Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.

Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.

-- Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii hänen uskollisia silmiään.

-- Niin, katso... minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?

Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.

Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut, maat, hanget, tuulet -- hän omistaa ne kaikki aivan yksin!

Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet punertavat, tasaiset ja suippokärkiset -- mutta kuinka hän onkin niin peloittavan vieras!

-- Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä palaa tulikiven karva, -- mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan rintaansa -- hahhahhah, pieni Karin!

Kaarina käy kiinni tuolin selustaan.

-- Mitä sinä tarkoitat? En...

-- Mitä sanon, aivan yksinkertaisesti...

-- Mutta eihän se ole mahdollista! Kuinka sinä...

Nadjan nauru lyö häneltä sanat poikki. Kuinka kamalasti hän nauraa...!

-- Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?

Hänen sanansa ovat kuin jääpuikot, joita lyödään lämpöiseen, elävään lihaan.

-- En enää käske sinua taipumaan, mutta... jos jotakin tapahtuu, niin -- syy on sinun!

Viime sanat sihisevät kuin vesi kuumiin kiviin. Nadja menee ja ovi läiskähtää kiinni hänen perässään.

Kaarina ei saa ajatustaan kulkemaan. Tulee kuin seinä vastaan. Kristallikruunun kuvio väräjää katossa. Hiljaisuus hymisee.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu?

Kaarina painaa käsillään voimiensa takaa tuolin selustaa, jonka ääressä seisoo ja vaistomaisesti kyykistyy hän alaspäin ikäänkuin suuri musta pilvi olisi putoamaisillaan hänen päälleen.

Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu? Jumala, missä sinä olet?

III

Louhilinnan "lääniä" ulottuu kolmen peninkulman päähän. Torppia on toista sataa, toiset suorittavat veronsa rahassa, toiset päivätöissä. Useat torpat pitävät kautta vuoden miehen ja hevosen talossa.

Ihan toista on talon neitinä olla mukana joissakin torpparien pidoissa tai käydä heidän sairaitaan oppimassa -- ihan toista ryhtyä pitämään taloa ja vaatimaan täyttä mittaa työssä.

Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen -- luulisi töiden luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta. Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.

Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.

-- Ahah, jopas kuuluu hoilotus Louhilinnankin raiteilta!

-- Kuuluvat jo lyövän korttia tuvassa!

-- Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin neljättä sataa litraa päivässä.

Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä -- miksi hänen elämäntyönsä alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu, hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut hyvä tulla häntä likelle... Sellaista miestä tekee mieli nujertaa, vaikkapa kuolemankin jälkeen.

Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin hänen isänsäkin -- saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä. Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki! Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt, kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea. Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.

Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee! Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan peloittaa.

Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi yötä. Kaarina aikoo panna hänet vierashuoneeseen nukkumaan.

-- Emmekö nyt nukkuisi yhdessä, sinun kamarissasi, pyytää Astrid.

Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei hän häntä ota.

Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin tällöin jotakin.

-- Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa. Sinun pitäisi lähteä...

-- Ei minun ole koskaan tehnyt mieli ulkomaille.

Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne... tänne, tänne, heille...

Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu ja silmät painuvat näkymättömiin.

Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa, seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!

Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo, mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.

Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa, tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat rasvattavat -- hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän sen tekee jahka tästä ennättää... Eläinlääkäri on käynyt talossa, hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä navettaan -- pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät. Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen. Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti, ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.