Part 2

Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas, komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi; mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä, hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu, hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas, energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään onnelliseksi -- vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä. Kuka sentään tietää -- liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.

Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen, vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä: hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia. Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä juoda... Erikin luvut ovat menneet hyvin ja -- hän on onnellinen. Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja auttaa häntä -- oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan, alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat. Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo -- isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.

Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät, varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä, pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua. Toisin oli isän...! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet, matalapohjaiset ihmiset.

Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin viivoittimella vedettyinä -- silloin on hän tuntenut, että hän tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen tyynet, vakavat kasvonsa.

Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä. Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat, levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa. Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet avoimina, silmissä sanaton onni.

Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia. Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta -- isä on voitettu ja heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.

Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat -- rakastihan hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle. Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen. Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.

Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen sydämensä ei ollut vielä puhunut.

Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas. Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja -- hänessä on kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella, mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.

Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa, herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.

Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen heräämisensä?

Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu, sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän moninaiseksi.

Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä. Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota, kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat, kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.

Ja aurinkoisimmasta kulmakamarista on tuleva lasten leikkitupa!

Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone -- pitääkö hänen se jättää...?

Joutavia! Uuteen rakennukseen tulee uusia muistoja, valoisia ja iloisia...!

Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta. Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.

II

Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.

Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt. Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.

Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.

Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt, pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä, että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä. Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja... Kaarina sävähtää ikäänkuin häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa. Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt... nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen. Oi isä, isä... hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa! Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka onkaan käsi niin läpikuultava...? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät yksin Jumalan kasvotkin...

Kun voisikin kuolla... Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin varmuutta...! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää. Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan! Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni, painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin... Apua! Mutta ääni sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.

Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä, jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan. Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä! Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa... Äiti, miksi äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis puku. Suutele vielä kerran, älä itke... Miksi ne vievät pois Kaarinan? Kaarina tahtoo olla äidin luona...

Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin kipeälle vaimolle.

-- Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, -- ei saa sillä tavalla tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa. Ja niin rakkaat kuin he olivat!

Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?

Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:

-- Ovat, ovat toki... Kun rouvavainaja haudattiin -- minä sen muistan kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki. Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme", hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille, niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla...

Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:

-- Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!

Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!

Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä. Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille, aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.

Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen metsänlaidan tyynissä piirteissä.

Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor -- missä on Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti, syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii, voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta nyrkkiinsä... Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä. Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia käsivarsiaan.

Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt -- herran piti mennä, jota ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.

Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa. Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin helsinkiläiset... Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo... Asettuu keskelle lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin ihminen... Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan, ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus, jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää, on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään kuollutta valveille.

-- Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu punertavan varjostimen läpi loistaa.

Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua, kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!

-- Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin rauha...!

Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä päästäen. He pelkäävät.

Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista suolavettä... Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä kävi -- hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa --, niin pidettiin suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.

Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti sen suutansa vastaan... Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa. Niin... Niin...

-- Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa...

Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai soudeltu vesillä.

-- No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan... Rouvan syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita. Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla hän vei rouvan soutelemaan...

Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta. Sahataan ja hakataan.

-- No, no, no... Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki...

-- Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.

Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään... eikä hän voi olla täälläkään. Hän tukehtuu...