Part 6

"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu... Sinun on turhaa sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden rinnoissa rakkauden kaipuuta on."

"Niin kai — niin kai se on... Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"

"Nekö?... Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan. Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten... Ne vainajat ovat siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."

"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.

"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen, oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty. Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut, että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut, irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä vastaan.

"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.

"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan. Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa seuraavat heitä.

"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä puutetta olleen."

"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.

"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen, eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja kalpeana."

"Koululla...?"

"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."

"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja ehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden Herran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä. Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"

"_Niin_ jumalattomia eivät toki ne mahtane olla."

"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?"

"Uskovaisten!" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.

"Uskovaisten?"

"Lihanpyhien!" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:

"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin."

"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.

"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää. Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan julistajaa tarvittaisiin."

Mummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:

"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?"

Nehe naurahti.

"En ole kuullut."

"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto helvettiin."

Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän kiirehtiä pikaista poislähtöä.

VIII.

Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää oman talouden.

Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi, mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.

Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.

Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti, että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.

Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat raamatun raiskioiksi.

Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän papiksemme.

Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut. Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.

Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen häipyen himmeni ja katosi.

* * * * *

Saman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja luottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat ihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin, jotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui mieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat sanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten silmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta joiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.

Koulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin syksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan esimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa välitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko. Vaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle tuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä tarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä, mutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja luottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin rauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.

Oli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi kuin johdannoksi:

"Minkä maan kartta tämä on?"

Ei ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan kuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot punehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin olisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin katseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään aivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä. Opettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta hänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa monikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti tietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus, että oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla tehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta. Tällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui kyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt muutakaan syytä.

"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta", sanoi hän lopuksi itse ja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla oppilaat vavahtivat.

"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?" kysyi hän sen jälkeen.

Kun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea hillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi tuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti hänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika töllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja alkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden toisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita teurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä ja itkunäytteitä.

Kuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin lopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.

"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat", tarrautui häpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.

Vaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla ahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen jotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten silmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden yössä.

Välitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan ihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua, väittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin maantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla lienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin, huomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin sydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa aina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla yksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen koulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi — niin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan päästötodistuksen alle.

Kaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu. Tarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla kuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti hillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan veistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.

"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus", kuului joku uhkaavan.

"Pakaroille, pakaroille, että läiskää", lisäsi toinen.

"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja — kilterit kinttuihin!"

Opettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen vuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman näyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten poikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin uhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.

"Mi-mi-mitä tämä on!... Mitä mielettömyyttä tämä on!... Ja ja — mitä sinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!" ärähti hän eräälle suurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon, missä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu kohotetussa kädessä.

"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?" tiukkasi opettaja edelleen.

Lapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa opettajansa.

"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä vieläkin", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. "Mitä se valehteli?" kysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa, nykäisten sanat toistensa suusta. "Se sanoi, että se rovastin kanssa tullut herra on Suomen suuriruhtinas."

"Ja että se kaupungissa käydessään oli polttanut oluttehtaan ja..."

"Ja viinarännin."

"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin että moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan siihen tulvaan."

"Ja potkinut kaupungin herroja suuriin vatsoihin."

"Niin että yhdenkin pösön maha oli mennyt puhki."

"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske oli kuulunut ympäri kaupungin."

"Ja nipistellyt pienillä pihdeillä ihmisiä nenistä ja korvanlehdistä."

"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?" kysyi opettaja.

"Itse se on sen tunnustanut."

"Ja semmoista puhetta te olette uskoneet?"

"Niin — kun sillä herralla on niin pitkä parta."

"Ja se muutenkin on niin keisarin näköinen."

"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt, mutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?" kysyi varmuuden vuoksi joku koulun vanhemmista oppilaista.

"Tarkastajahan se on... Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte niin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?"

"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter valehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin."

"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen sumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa", sanoi se poika, jonka opettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.

"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva", totesi toinen.

Kun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan pöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli pelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia päättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.

"A... antakaa anteeksi, opettaja", nyyhkytti poika. "En minä sillä mitään... pahaa... Mutta kun se herra tuli kuomusta... ja kun sillä oli niin suuri parta, niin... niin ihan itsestään tuli mieleeni semmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja... ja rupesin niitä viimein... itsekin uskomaan."

Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan vieraillensa.

Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet, alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.

"Eh-eh... enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.

"Yhden tunnin keisari", pisti rovasti.

"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään vertaista aikaa."

"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin, tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.

Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:

"Tjaa... hm... Eihän kyllä... eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja... ja huumorin lahjaa, on meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa, "vaikkapa ne... vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."

Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä ahdasmielinen pedagogi.

Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin, että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä, oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti hänen hairahduksensa hautaan siunannut.

Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli tehoaa varmimmin.

Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi, koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.

Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella äänellä: "Armo olkoon teille..." Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan noita kolmea sanaa pitemmälle.