Part 5

"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.

Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.

"Kuule, älähän jätä, älähän jätä... enhän minä nyt sentään ihan raukka ole."

Koskipas, ajatteli Pekka.

Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija, miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan, kuiskaten toverilleen:

"Repäisevä meininki!"

Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.

"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen tervehtiessään.

"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi toinen.

Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison, kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha olla ja teki mieli lähteä pois.

"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.

"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.

"Nyt...?"

"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."

"No, no, Nehe... On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan, ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä vatsaan", huomauttivat toverit.

Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle piiloon.

"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme... Lähdemmekö pois?"

"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin vuorostamme — hm... Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin tulleista.

"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"

"Ai, pojat!... Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa."

"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään koputtaen lausui käskevästi:

"Neiti!... Neljä kahvia ja puolikas punssia."

Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:

"On kielletty antamasta seminaarilaisille."

"Seminaarilaisille?... Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian", komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.

Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa. Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa, jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme mekin.

Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.

"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin limonaatia", ihmetteli Nehe.

"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.

Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.

"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni, asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia, olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen, sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta. Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut. Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen ennakkotiedon ja hakukehoituksen... Hm... Sinä iltana emme, Ville ja minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."

"Kummallista, kummallista", ihmettelivät toverit!

"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?"

"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen ei voisi olla profeetta isäinsä maalla... Neiti, puolikas — —" pyysi Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.

Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut, nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.

"Mih-itäs tämä on?"

"Kyllä se on selvää ainetta", nauroivat toverit. "Kuinkas luet?"

"Cognac", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.

Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet muistojaan, huomautti Pekka:

"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei ole puhunut vielä mitään... Onko sinulla nälkä?"

"Nälkä?... Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat pyörtää paluumatkalle... Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä kysyt?"

"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."

"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.

"Annahan kuulua."

"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni, joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä, asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin. Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. — 'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo — niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei... ei ruumiin, ei ruumiin... Mutta lapsiraukat... tuolla tuvassa... kuolevat nälkään... kuin linnunpojat... joiden emo on... oksalta ammuttu.' Menin tupaan, tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta, mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut, anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani. Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."

Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.

VII.

Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita, joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.

Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:

"Risti pitää!"

"Solttu!"

"Rouva kaataa!"

"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe... saaplari!"

Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa. Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti, että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:

"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?"

"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.

"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.

"Eipä satuta tietämään."

"Mitäs se teki?"

"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."

Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.

"Jumaliste!... Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."

"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'... emme tunne teitä", pisti toinen.

"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.

Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään. Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.

Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus esiin.

Nehe luki hitaasti, sana sanalta:

"Tässä lepää Georg Rajalenius ja Tyttärensä Bertha Ingeborg.

Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumi- valkeiksi tuleman."

Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren tuntemattoman ovella.

Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?

Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään, hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus veti puoleensa Nehen huomiota.

Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys. Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja. Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä, oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.

Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin, jossa arveli haudankaivajan asuvan.

Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa eikä kuullut hänen tervehdystään.

Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta, tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille haarautuviksi.

Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.

"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun vierasta tervehtimään.

"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.

"Oletko sinä uskovainen?" tutkaisi mummo.

"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman närkästyneenä mummon sinuttelusta.

"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja, olikin jumalaton mies... Hihihi...! Nauratti äsken ja naurattaa vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti, että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu, istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi... tai jos sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä", touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.

Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:

"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän nimeä."

"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.

"Onko teillä miestä?" uteli Nehe.

"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on."

"Oo... vai niin... No, milloinka on häät?"

"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine enää kovin pitkää aikaa kulua... olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä vuotta."

"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"

"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."

"Hautausmaalla?... Kävin äsken siellä."

"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli paljon kukkia?"

"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella kukkasrunsaudella kaunistanut."

"Voi, hyvä opettaja... rakas... rakas ..."

Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.

"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä — on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".

Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe jälleen.

"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä, kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa viereen aidan toiselle puolen."

"Niinpä on... Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.

"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen, mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä, niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä herneitä."

"Miksi juuri herneitä?"

"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen ihmisiä."

"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun multaan?"

"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat, samalla kun minutkin vievät."

Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.

"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.

"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia, varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.

"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua — ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.

"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin — mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.

"Kaukana?... Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan vierelläsi?"

"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."