Part 3

Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.

Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään kyyneleisille silmille.

Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön, seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään. Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.

IV.

Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat, sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää aikaa joululoman alkuun.

Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin. Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka: oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita, jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan. Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin sielussansa tuntea.

Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua kunniakujaa.

Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen elämänsä käännekohtana.

Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun lähtiessä.

Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan — "kuollutta".

Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle. Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan sulamaan.

"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle ja kiirehti tervehtimään poikaansa.

"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä, ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."

Mentiin kamariin.

"On sitä nyt puhumista... No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.

"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin... Missäs isä on?" tutkaisi Nehe kuin ohimennen.

Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi ollut vaikea puhua isästä.

"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan."

"Eikö isä sanonut, minne hän menee?"

"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."

"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?" jatkoi Nehe kyselyjään.

Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.

"Näin... näin täällä... Nehe... on oltu ja... jaksettu."

Voitettuaan liikutuksensa äiti jatkoi jälleen:

"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin sinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa alkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että minä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin ovensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin ehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta könähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen."

"Rukoiliko _isäkin_ minun puolestani?" keskeytti Nehe.

"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla luhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä kohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään riihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla."

"Mitä se rukoili?"

"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni kiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni hukkuvan huutoa: 'Auta, auta!... Anna minulle poikani, jonka maailma on minulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne, niinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä samarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini... Oma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet... Ja jos et sinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi päiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi... Sytytä Nehen sieluun semmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana karisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna päivänä käkeä kotoa pois... Kolme lasta sinä olet minulle antanut, Herra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja... ja nyt on kuin tätä kolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi paareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle ainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.

"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni samaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua elämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin kelkkani ja aloin vetää vastaköyttä."

"Olipa sekin kilpailua", hymähti Nehe.

"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä, kumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin tavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen tomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken kiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus."

"Oho!... Mitäs isä silloin?"

"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle siellä riihessä olisi käynyt."

"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella yksin meitä kahta vastaan... Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää, että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.

"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin se, jota hän odotti.

"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä. Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut hiillos."

"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?" uteli Nehe.

"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin... Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."

Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä, ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.

"Niinpä näkyy... ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa. Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"

"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä, mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt, makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."

Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.

"Hyvää päivää... ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa piippuansa.

Äiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat hekin.

"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.

Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle kotiin. Nyt oli aika tullut.

"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen ensimmäinen sanansa pojalleen.

"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä kysymyksellään tähtäsi.

"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"

Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky, kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.

"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.

Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.

"Hyvästi nyt, äiti", sanoi Nehe, ottaen lakkinsa ja rukkasensa.

"Mitä... mitä sinä nyt?" hätäytyi äiti.

"Pitaalisten on paettava hautoihinsa."

"Herra Jumala!... Ethän sinä ole vielä edes syönytkään."

"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin sydämin."

"Ei isäsi voi tarkoittaa sitä, mitä hän sanoo."

"Sitä se tarkoittaa... Hyvästi nyt."

"Ei, ei!"

Äiti kietoi kätensä itkien poikansa kaulaan.

"Näistä pihdeistä et pääse."

"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta varmasti äitinsä syleilystä.

"Oi, voi!... Näinkö sinä nyt lähdet... näin tällaisella mielellä?... Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö... vai tulletko enää milloinkaan?"

Nehe naurahti katkerasti.

"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua monta kesää ja pääsiäistä."

"Voihan isäsi sydän vielä sulaa."

"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula pohjia myöten milloinkaan."

"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä — kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda. Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä hiihtäessäsi."

"Ei, kiitos. Minulla pitää olla _hyvin_ nälkä, ennenkuin minä tämän jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet... Mutta ilta joutuu. Jumalan haltuun."

"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas..."

Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan, ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.

"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.

"Mitä?... Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen, niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.

"Väsyneenä... nälkäisenä...", jatkoi Vilhelmiina.

"Oliko se väsyksissä?... Eikö se ollut vielä syönyt?"

"Tuskin ehtii tulla... ainoa poika... jouluksi kotiin... kun oma isä haavoittavilla sanoilla... ajaa kuin kulkukoiran maantielle... Antaa tuo jumalattominkin... kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle, laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle... että taivaan lintusillekin... joulu joululta tuntuisi... Tämä kieltää leipäpalan — omalta lapseltaan."

"Minnekä se meni?" kysyi Jere.

"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se _nyt_ meni, niin se ei sieltä enää ikänä takaisin tule."

Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista alas.

Hän jatkoi:

"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman juopporenttu."

Niinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se äskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä, sujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.

"Nehe!... Nee-he!" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi pyrkinyt lentoon.

Eikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain jäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.

Jere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla tiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin, niin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina pysähtyi huutamaan:

"Nehe!... Nee-he!"

Mutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin kätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston yhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:

"Neee... he!"

Nehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin joku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein pysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin, että lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere, joka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana katsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella mustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan illan hämärään.

V.

Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta, keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa, oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.

Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella. Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään ihmeellisestä ilmestyksestä.

"Vai niin... vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.

"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.

"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?"

"Ainoastaan yhtenä yönä."

"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."

"Niinkö?... Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.

Viitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:

"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista kiilunut salaperäinen tuli."

"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli valaisee kamaria minun nukkuessanikin."

Matami hymähti epäuskoisesti.

"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun, on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut: Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään liikaa."

"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan — sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin moni kirjatoukka."

"Syökö hän kirjojensa lehtiä?" kysyi matami.

"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on _kokonaan_ opittu.

Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään, kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa. Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt — hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.

Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.

"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.

Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi vain häiriytymättä soittoansa.

"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen, joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.

Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on sokea ja kuuro kaikelle muulle.

Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan seinään kuin sokea soittaja.

Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.

Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.

Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin hänen kuolleen nuoruutensa.

"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.