Part 2

Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana, vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.

"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo kurkistelloo?"

"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö heitä kuttai kuhtunoot."

"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen kaupuntlaispiika sikkoo?"

"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii."

"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän", letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.

Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:

"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?"

"Oletteko te olleet?"

"Jo tok — usseempaannii tovvii."

"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.

"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj."

"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja puukko vyöllä.

"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen, jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.

"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.

"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet", lisäsi toveri.

Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit, Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.

Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.

Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe, uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen pistoksia.

Hetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:

"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne miesnoviiseilta on pääsy kielletty."

Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse, mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.

Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka on eksynyt vieraaseen karjaan.

Noviisi, noviisi...! kaikui yhä Nehen korvissa.

Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin. Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä; niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.

Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.

Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava hänelle.

Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.

Johtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.

"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin, ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.

Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan. Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit. Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre. Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa — aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen täällä!

Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen, jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.

Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle..." Kynnyksen takana seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.

Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa salissa.

"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten, ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.

"Nene-neheksi sanotaan."

"Nehemias... Jaa — entäs sukunimenne?"

"Nono-noronen."

"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?"

"Vielä."

"Onko teillä sisaruksia?"

"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion — "mutta ne eivät ole enää elossa".

Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.

"Mikä toimi teillä on ollut ennen?" jatkoi johtaja.

"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä Muksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."

"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen kuoltuaan."

Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki, eikä hän osannut vastata mitään.

"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?" iski johtaja asian ytimeen.

"Aion tulla opettajaksi", vastasi Nehe yksinkertaisesti.

"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt, niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin erehdytte."

"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe. "Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt kylmällä vesikääreellä ja pe... tuota... jäähdyttää polttavaa päätäni. Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."

Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.

"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi, että tämä sai nyt poistua.

Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen lippalakki päässä.

"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan takaa tuleva nuorukainen.

"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?" kysyi Nehe.

"Vai lehtori — kokelas se vain oli."

"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?"

"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."

Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.

Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen. Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.

"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.

"Hm!... Piano tietysti."

"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"

"Pyrkijä vain."

"Pyrkijä...?"

"Lukkari mikä lie."

"Lukkari...!"

Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys, että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi, melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.

"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.

"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.

"Vai lyseota..."

Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.

Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona. Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko, jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet syttiöön.

Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan... Äiti...

Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä. Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui asianomainen opettaja.

Alkoi laskennon koe.

* * * * *

Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin hylättyjen toveriensa kohtalo.

Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen, että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan, silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.

Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään muuta ääntä.

"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät..."

Yksi — kaksi — kolme... lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi, että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää. Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.

"... ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan päättävän hyväksyttyjen luettelon.

Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan nimen.

III.

Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi katsomaan surullista lähtöä.

Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden saduksi, ihmiset aaveiksi.

Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty, nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa, pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen, ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä tietä pyrkiä tähtien pariin.

Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä, hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.

Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä kuivanneet.

"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos sie viel miu sannain?"

"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii."

"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."

"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut kamarpiiakseis."

Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä hautausmaalta.

Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata. Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja toisen kunniasijan.

Neidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.

"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne huolita muita kuin rumia".

"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi", lisäsi toinen.

"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin."

Puhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:

"Seminaarin salissa on kolme pitkää pöytää, sieltähän ne vanhatpiiat puurokupin löytää."

"Hihi... Oli oikeastaan parempi _meille_, että kävi niin kuin kävi."

"Olihan toki — paljonkin parempi."

"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri Koivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan... Ai-ai!"

"Oi voi...! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida kaikkia ottaa... ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen. Tulisi minua taputtelemaan, niin..."

"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti, joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes suomenkieltä."

"Mitä se sitten kyseli?"

"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'"

"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?"

"Mitäs me... nauroimme sille vasten naamaa."

"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?"

"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?"

"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?"

"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."

"Olisit kai sinäkin muuten päässyt."

"Hm... niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä."

Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin tunteakseen.

47

"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu... miten kävi tutkinnoissa?"

"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.

"Hylättiin?"

"Hyväksyttiin."

Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet korviansa.

"Mitä — _mitä_ te sanoitte?"

"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin."

"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä."

"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä hivene tähdettäkin."

"Soo!"

"Ooho... vai sillä äänellä."

"Joo... Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"

"Heikäläisten... Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi... Vai hyväk ... hm... noh... niin... Onneksi olkoon."

Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia huudahduksia:

"Sus siunatkoon!... Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan... On siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa reputettuna lähteä."

Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se, että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.