Part 9

-- Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla, ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, -- vastasi Taavi.

Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.

-- Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, -- huudahti Taavi, ja hänen pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona, astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään, missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.

Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan. Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.

Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli seikkailuretkillä.

Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.

-- Vie äidille terveiset, -- sanoi hän, -- ja kiellä häntä huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.

-- Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, -- ärisi Jaakko palatessaan kylään molempien nuorukaisten kanssa. -- Ikäänkuin Bo herran lapset olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.

Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä, eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin, vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa, nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.

Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa, ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin eväästä ja rupesivat sitte levolle.

Mutta heidän nuori suojeliansa -- itsekkin vielä miltei lapsi --, joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti nousevan aamuruskon ensi säteissä.

17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui sekä ystävien että vihamiesten pariin.

Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat, mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi. Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin. Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.

Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle, toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita, leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.

Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja, päättyi matka enemmittä vaaroitta.

Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.

Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna 1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti. Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan, mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin niille tarjoamaan.

Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus- ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.

Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä, johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä, kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita, kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia, Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta. Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta, hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia, sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä, vielä vähemmin niitä kirjoittaa.

Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.

Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon ikkunareiästä.

-- Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, -- sanoi hän ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. -- Inkeri oli neuvonut heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen sukulaisensa.

Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa hakea majataloa, mistä vain halutti. -- Tulkaa! -- toisti Taavi kiivaasti; -- minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman, jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.

Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon; heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.

Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä selkäänsä.

-- Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee edellänne? -- karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja miekka vyöllä, oli katuliassa.

-- Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! -- huudahti Taavi, kovin iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.

-- Sinäkö se oletkin, veijari? -- ärähti vanha tuttumme, luostarin vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. -- Eikö sinulla ole parempaa tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?

-- Älkää olko vihainen! -- pyysi poika hartaasti. -- Kaikkien pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä takaa-ajamaan!

18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä sitten vielä tapahtui.

Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa, rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton, kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva, joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti, sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.

Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen, mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja, joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.

-- _Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae!_ [Jumala siunatkoon teitä, pakanat!] -- huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. -- Kuka tahto osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för gold und silfver, se tulkko kiirust, _per Sanctum Petrum_, ostama _margaritas ex profundo suibus_. Se ise ja eiti huutta _in purgatorio misericordia_. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! _Per sanctum Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete animas!_ [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]

-- Hän sanoo, -- tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, -- että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä hevosta. _Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam, Parasitum_ ja niin edespäin, ja niin edespäin, _salpeter spradibas!_

-- Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! -- huusi nyt pontevalla äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta, jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista tulolähteistä.

Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi, joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.

Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin lähettilästä. -- Mutta tässä, -- jatkoi tulkki, sovittaen sanansa kuulioitten mukaan, -- tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä. Ymmärrättekö, pöllöpäät? _Salibassi farifas!_