Part 8

-- Hyvä eukko! -- toisti noita-akka pilkallisesti. -- Kuka on sanonut sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi, sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä, ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan... Mene matkaas, sinä näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.

Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle polulle.

Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: -- Etsitkö sinä Ljungarsin lapsia?

-- Etsin, -- sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.

-- Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, -- jatkoi noita riemuiten. -- Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset ratsastivat Siverin majan ohitse.

-- Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan, -- vastasi Taavi. -- Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit minulle antaa?

Siveri sanoi: -- Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla, niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä, kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse. Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.

-- Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.

-- Minä olen sitonut hänen jalkansa, -- lausui Siveri halveksivaisesti, ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen maata!

Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: -- ansaitsenko minä, että joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?

-- Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, -- sanoi Taavi hänelle. -- Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin luota?

Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. -- Ei, -- sanoi hän kiivaasti, -- minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.

-- Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? -- kysyi Taavi sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.

-- Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. -- Ja näin sanoen hän yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut, ellei Taavi olisi häntä tukenut.

-- Näethän, ettei se käy päinsä, -- sanoi Taavi ja vei hänet puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. -- Lepää tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten ritarin taloon takaisin.

Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan vain kuultiin hänen vielä valittelevan: -- Ritari odottaa minua! Kuka hoitaa Sten kerran haavaa?

-- Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, -- lausui noita halveksivasti. -- Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa edes ensi kevääksi säästettäväksi!

15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin tapahtui.

Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa. Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä. Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle, joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.

Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan vaipumatta.

Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.

Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.

Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä huolimatonta väkeään.

-- Marjaana, -- sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista kohtaan, -- sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta, minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää saa sinua valtoihinsa.

Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti, ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: -- Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.

Taavi tarttui hänen käsivarteensa. -- Anna jousen olla, kunnes sitä paremmin tarvitsemme, -- sanoi hän. -- Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!

-- Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit hänet irti, -- vastasi kalastaja suuttuneena. -- Katsos vaan kuinka nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot tehdä?

Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. -- Täytyy odottaa yötä, -- sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.

-- Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme, -- tiuskasi Jaakko. -- Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin jouluporsaan ennen huomisaamua!

-- Hiljaa, -- sanoi Taavi, -- tuolla tulee hän itse!

Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa, joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.

Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta, että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.

-- Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, -- kuiskasi Jaakko Taaville pensaassa. -- Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.

-- Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, -- sanoi Taavi mietiskellen. -- Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toisten väliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä. Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.

Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit, jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan muille asukkaille.

Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua, jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. -- Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, -- kuiskasi poika, vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.

Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.

Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat tien Sveniltä. -- Antaudu, -- huusi Taavi, -- taikka muuten saavat korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!

-- Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun aukealla maantiellä! -- vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista nuttuansa.

-- Me olemme Myllyrannasta, -- vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä suuttumustaan. -- Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi, niin lävistämme nuttusi.

-- Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, -- ivaili Sven. -- Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. -- Näin sanoen hän irrotti säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.

-- Pois paistinvartaasi! -- huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.

-- Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! -- huusi Sven halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.

Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki heidän tuumansa tyhjiksi.

-- Nyt minä ratsastan kotiin, -- sanoi Jaakko äreästi. Hän oli mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan maan alta, huusi hänen nimeään.

He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.

-- Birger, Beata! -- huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.

Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle. Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!

16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he lopuksi joutuivat.

Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan. Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään. Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon, luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille henkensä uhalla.

-- Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, -- virkahti Beata innokkaasti. -- Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon. Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä pakenemaan.

-- En minä oikein uskonut häntä, -- lisäsi Birger, -- mutta mitä me olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. -- Minnekkä sinä näin myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. -- Minä menen ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. -- Oletko sinä hullu? sanoivat toiset; -- missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.

-- Niin, -- sanoi Beata, -- me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos, ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!

-- Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, -- lausui Birger. -- Äitipuolemme tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin, kunnes isä tulee kotiin.

Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.

Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa mäeltä huutavan: -- Ajakaa, ajakaa, -- huusi hän heidän jälkeensä, -- ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta. Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat taivasta kohti!

Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua, joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin

_Siverin loitsurunoksi._

Ukko ylinen jumala Työnnytti tulisen nuolen, Ampui vaskisen vasaman -- Tulinuoli, minne lennät, Minne, vaskinen vasama? -- Menen louhta louhtamahan, Kalliot katkomahan. -- Ei kivi kipuja itke, Paasi vaivoja valita, Riennä rintahan inehmon, Ukkospoikien povehen, Heihin leima leimahuta, Iske heihin hiiden haava, Aseta ikuinen arpi, Vihan vimma viihtymätön! Oi on vaskinen vasama, Sinä paaduta sydämet, Sinä rinnat raukaisuta, Suet suista kankahalla, Korven kontiot kesytä. Oi Ukko ylijumala, Rakenna rajuinen ilma, Nosta suuri säiden voima, Salamasi säihkyttele, Lausuttele lausehesi. Ken suulla suurenteleksen, Hältä mahti murtukohon, Maan madoksi maatukohon. Yksi on ylijumala, Yksi valtias väkevä.

Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen, rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa, pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.

Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja ilmoittaa heidän tuloansa.

-- Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? -- kuiskasi Taavi kiirehtien seuruetta.

-- Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä, -- jatkoi poika itsepäisesti.