Part 7

Ihmetellen kuunteli Inkeri poikansa päättäviä, miehekkäitä sanoja. Hän ei enää tuntenut Taaviansa. Poika oli kasvanut häntä päätä pitemmäksi, ja hänestä näytti, kuin hän olisi taas, tänä ainoana yönä, tullut monta vuotta vanhemmaksi. Huokaillen lähti Inkeri toimittamaan tarvittavaa evästä, ja Taavi keräsi pienen seuransa, johon kuului kylän reippaimmat ja neuvokkaimmat miehet. Ei kestänyt kauan ennenkuin kostajat lähtivät matkalle innolla, joka vastasi kaikkien katkeroitunutta mieltä. Tosisuomalaisten tapaan olivat Myllyrannan asukkaat tarvinneet melkoisen ajan voittaakseen hidasmielisen tyyneytensä, ja kun vihdoin myllytupa oli tuhkana ja useat heidän ystävänsä ja sukulaisensa kuoleman kielissä, oli heidän vihansa vähitellen kohonnut niin korkealle, että he mielellänsä suostuivat auttamaan Taavia hänen uhkarohkeassa yrityksessänsä. Ei ainoastaan kolme, vaan kaikki, jotka kykenivät käyttämään keihästä ja kirvestä, halusivat häntä seurata. Niin suuren arvon hän oli saavuttanut kylässä rettelönsä jälkeen Bo herran kanssa. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, että hän pani enemmän arvoa retkikuntansa nopeuteen ja hiljaisuuteen, kuin mieslukuun, joka olisi hänelle ollut vain esteenä. Sitäpaitsi oli sama miesvoima äskettäin niin loistavalla tavalla osottanut huonoa sotakuntoisuuttaan suomalla niin täydellisen voiton vähempilukuiselle viholliselle.

Nuo neljä ratsastajaa ottivat aluksi kaksi vakoojaa mukaansa, jotka hiipivät heidän edellänsä metsän laidassa, jotta varoisivat väijymysyrityksiä. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Päättäen kavioitten jäljistä olivat Sten herran huovit pysähtymättä ajaneet nelistäen Ljungarsin linnaa kohti.

Mutta Taavilla oli omat syynsä miksi hän ei valinnut samaa tietä, vaan kääntyi vasemmalle lähdetielle, samalle tielle, jota pitkin hän eilen aivan toisenlaisissa oloissa oli kulkenut, -- silloin huolettomana poikana, joka ratsasti näyttämään kahdelle lapselle Junkkarin lähdettä; nyt verenkostajana, joka aikoi henkensä uhalla otella hurjien rosvojen kanssa näiden samojen kavalasti ryöstettyjen lasten tähden. Taavi oli tänä yönä ollut niin monenlaisten tunteitten vallassa, että häntä tuskin kummastuttikaan, kun Ljungarsin tytön valkoinen haamu taas liiteli hänen edellään, heti kun hän vähän oli syventynyt metsään. Hänen tahtomattansakin teki tämä näky häneen turvallisen vaikutuksen. Hänellä oli kumppaninansa olento, yhdentekevä mitä laatua se oli, joka toivoi samaa kuin hänkin ja joka kenties nytkin, samoinkuin vankilaholvissakin, osottaisi hänelle pelastuksen tien siinä, missä kaikki inhimillinen voima ja viisaus näytti olevan turhaa. Sitä, joka vankilan kolkossa pimeydessä ja hiljaisuudessa oli nähnyt sellaisen olennon aivan vieressänsä ja kuullut hengen salaperäisiä kuiskauksia, sitä ei voinut saman hengen läsnäolo keskellä päivää ja ihmisten seurassa mitenkään pelottaa. Taavi päätti tällä kertaa epäilemättä seurata haamun johdatusta, ollen varma siitä, että hän siten kaikkein pikemmin ja varmemmin löytäisi kadonneet turvattinsa.

Valkoinen tyttö näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Se pysähtyi toisinaan, käden viittauksella kehottaen häntä seuraamaan, ja johdatti hänet siten metsän läpi Ljungarsin päätien vieritse.

13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.

Jos suosiollinen lukija tuntee jotakin ystävyyttä paria turvatonta lasta kohtaan, jotka ovat joutuneet rosvojen käsiin, niin voimme nyt hetkeksi jättää Taavin seuralaisineen valkoisen tytön huostaan ja sen sijaan silmäillä, Mitä nuorelle Birger herralle ja Beata neidelle tapahtui tuon rajun hyökkäyksen jälkeen, jonka alaisena Myllyrannan kylä oli ollut.

Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.

Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä, kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.

Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. -- Juo niin paljon kuin tahdot, -- sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut luulla, -- mutta sulje korpinluukkusi. -- Ja sitten veti hän taas siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.

-- Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi kuin Sven lapsenpiiaksi, -- nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies, joka piteli Birgeriä.

-- Älä juo, Beata, -- sanoi poika suutuksissaan. -- Kuollaan mielemmin janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen heille maksaa.

-- Ole vaiti, nulikka, -- ärjäsi nyt toinen ratsumies. -- Sven, heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä vaivalla.

Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.

Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös, ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta hakaan.

Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen. Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin tavalliset pirtit.

Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.

Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. -- Minä luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken pauhaavan, -- sanoi Beata.

-- Ei, -- sanoi Birger, -- miksi he sitten olisivat vieneet meidät pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.

Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.

-- Tiedätkö mitä? -- sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka sopi hänelle niin erittäin hyvin. -- Minä luulen, että on parempi olla rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on poissa.

-- Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, -- vastasi Birger murheissaan.

-- Hoh, -- sanoi tyttö, -- nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.

-- Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. -- Kun yö tulee, niin me kiipeemme katolle.

-- Mutta kuinka me sinne pääsemme?

-- Koettakaamme. -- Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

-- Ah, -- huokasi Birger, -- jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi jonkun neuvon.

-- Hiljaa! -- kuiskasi tyttö. -- Etkö kuule jonkun puhuvan huoneessa meidän allamme?

Molemmat kuuntelivat. He kuulivat epäselviä ääniä huoneesta, joka oli heidän allansa. Beata huomasi, että yksi permannon hirsistä keinui hänen jalkojensa alla. Se oli naulojen puutteessa kiinnitetty puisilla vaarnoilla, mutta nämä olivat lahonneet, ja tukki päässyt irti.

Yksin voimin nostivat lapset hiljaa tukin ylös. Kun sen alla oli vain harvassa hirsiä, niin saattoi aukosta sekä kuulla että nähdä, mitä alhaalla huoneessa tapahtui. Tukki pysyi helposti pystyssä toisen jakkaran avulla, joka työnnettiin sen alle, ja molemmat lapset kävivät pitkäkseen lattialle, missä he hämmästyksekseen saivat näkymättöminä todistajina kuulla keskustelua, jonka esineenä he itse etupäässä olivat.

He näkivät alhaalla suuren, pitkän huoneen, johon valo pääsi vain kahdesta tai kolmesta kapeasta ampumareiästä huoneen alaseinässä, joka oli muurattu, tai oikeammin kokoon ladottu hakkaamattomasta harmaasta kivestä. Tämä huone näytti olevan jonkun tavallista talonpoikaa arvokkaamman henkilön keittiö, ruokasali, vastaanotto- ja makuuhuone samalla kertaa. Huoneen perällä jykeätekoisessa takassa paloi tuli, jonka ääressä nuori ja kaunis, mutta kalpea ja alakuloinen nainen puuhaili valmistaen ateriaa äsken ammutusta riistasta. Keskellä huonetta seisoi pitkänlainen ruokapöytä, jonne oli heitetty sikin sokin aseita, valjaita ja edellisen aterian jätteitä. Puoleksi mustuneet penkit, hirvensarvia, keihäitä, vanhoja haarniskoja seinällä, sekä kauempana perimmäisellä seinällä, juuri lasten kohdalla, kömpelötekoinen vuode repaleisine uutimineen, jossa vielä saattoi erottaa entisten kultausten jälkiä, -- siinä huoneen koko siivoton sisustus, joka selvästi todisti asukkaitten köyhyyttä, huolimattomuutta ja raakaa, hillitöntä elintapaa. Puoleksi istuallaan lepäsi vuoteessa jättiläisen pituinen mies, joka näytti olevan talon herra. Hän ei saattanut olla 35 tai 40 vuotta vanhempi, mutta hänen muotonsa oli kalvakka, laiha ja kovin villiytynyt. Hänen jalkansa oli haavoittunut; luultavasti nuolen tapaamasta; se näytti tuottavan hänelle tuskaa, sillä hän huudahti usein kärsimättömästi ja kiroili hurjasti. Nuori nainen astui silloin takan luo, ja tarjosi nöyrästi apuansa, mutta hän työnsi hänet tuimasti luotaan ja jatkoi keskusteluaan kahden miehen kanssa, jotka seisoivat hänen edessään ja näyttivät vieläkin hurjemmilta kuin hän itse.

Birger tunsi tämän miehen. Hän oli nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran ennen, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka olivat painuneet syvälle hänen lapsen mieleensä. Eräänä syys-iltana kaksi vuotta sitten, oli illan hämärässä eräs ritari seisonut neljän sotamiehen kanssa Ljungarsin linnan nostosillan edessä ja pyytänyt yösijaa. Bo herra oli silloin itse mennyt vierasta vastaan, ja Birger oli uteliaana hiipinyt perässä. Mutta heti kun Bo herra tulisoihtujen valossa näki vieraan kasvot avoimesta kypärinsilmikosta, niin käänsi hän hänelle selkänsä ja jätti hänet ulos sateesen seisomaan. Niin, Bo herra oli heti käskenyt huolellisesti vartioida nostosiltaa ja asettaa vartioita muurille, ja sinä yönä oli linnan miehistö valvonut täysissä varuksissa ikäänkuin verivihollinen olisi seisonut portilla. Vieras ritari oli silloin ratsastanut pois pimeässä, uhaten kostaa tämän häpeän Bo herralle ja hänen suvullensa. Mutta sotamiehet olivat kuiskailleet keskenään, että Bo herra oli menetellyt oikein, vaikka hän olikin kieltänyt omalta veljeltänsä Steniltä, Leton herralta yösijaa linnassaan ja jättänyt hänet sateesen ja syyspimeään.

Birger nykäisi sisartansa hameesta ja kuiskasi:

-- Beata, Beata, tuo on meidän setämme Sten herra, ja me olemme hänen talossaan Letossa, peninkulman päässä Ljungarsista.

-- Ja tuo ilkeä mies, jonka nenä on halki, on juuri sama, joka piti minua edessään hevosen selässä, -- kuiskasi Beata veljelleen.

-- Tuo kolmas, pieni hoikka mies, joka puhuu ja yhtä päätä räpyttelee ilkeitä silmiään, -- kuiskasi Birger, -- hän, se uhkasi heittää meidät koskeen; minä tunnen hänet äänestä. Mutta kuunnellaanpa mitä ne sanovat.

Haavoitettu ritari, jota nyt tahdomme nimittää Sten herraksi, ei näyttänyt olevan tyytyväinen siihen kertomukseen, jonka hänen huovinsa antoivat kylässä käynnistään. -- Hiisi vieköön luostarin roistot lohipadon ja paljon muunkin tähden, -- ärjäsi ritari kiivaasti. -- Miksi ette polttaneet koko kylää viimeiseen nurkkaan asti heidän kirottujen, ulkokullaisten päittensä päälle?

Halkinenäinen Sven vastasi tähän, vähän häpeissään, että eräs poika oli päässyt hiipimään ulos kylästä, eikä voitu tietää, vaikkapa hän olisi voinut hankkia jostakin apua, heiltä kun oli kulunut kaksi tuntia satulain korjaamiseen, ja sen vuoksi oli ollut pakko kiireesti toimittaa itse pääasia.

-- Olisittehan voineet ottaa puolen tusinaa luotettavia miehiä Ljungarsista, -- vastasi ritari.

-- Anteeksi, teidän armonne, -- virkahti silmiään räpyttelevä hoikka mies, joka ei ollut kukaan muu kuin vakooja Kukko, -- Goliat on kyllä hyvässä tallessa, mutta enpä luule, että Ljungarsin rouva tällä kertaa olisi tahtonut auttaa meitä muulla tavalla kuin ummistamalla silmänsä, ratsastaessamme siitä ohitse.

-- Hitto vieköön sen mustan rouvan mitä pikemmin sitä parempi, kerran se kuitenkin siksi tulee, -- sanoi ritari nyreästi ja kärsimättömästi. -- Ja miksi te toitte nuo kakarat minun niskoilleni? Niinkuin ei täällä olisi puuhaa ja vaivaa jo muutenkin.

Miehet katselivat merkitseväisesti toisiinsa. -- Sitäpä minäkin sanoin Svenille, -- virkahti Kukko arvokkaasti.

-- Minä luulin, että teidän armonne Bo herran vuoksi...ja että teidän armonne tahtoisi lähettää ne pois tieltä ystäviemme luo Hämeesen, -- virkahti halkinenäinen Sven, ja raappi neuvotonna korvallistansa.

Ritari puri äkäisenä huultansa. -- Aasit! -- huudahti hän. -- Ellette olisi tyhmempiä kuin Hämeen pässit, niin ymmärtäisitte puolinaistakin sanaa. Mitä minä teen noilla käärmeen sikiöillä? Siitä saan kiittää tuota kirottua nuolta, jonka Laukossa sain. Marjaana, onko tämäkin olevinaan side, senkin velho? Ulos, nainen, tuo parempia yrttejä! Ja -- odotas, voit tuoda noita-akan Siveristä jalkaani lukemaan. Sano hänelle, että minun täytyy olla jaloillani ylihuomenna, ja ellei hän tule sinun seurassasi, niin annan minä nipistää tulisilla pihdeillä hänen punaista nenäänsä, ymmärrätkö? No, mars, mitä sinä siinä ällistelet?

-- Mutta Siverin noita-akka on liitossa pirun kanssa, ja se on syntiä, -- lausui nuori naisparka nöyrästi ja pelokkaasti, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa.

-- Syntiäkö? Hullutusta!

Ritari nauroi tuimasti. -- No, mene sitten Ursula rouvan luo, jos se on vähemmän syntistä! Laita itsesi ulos ja muista, että minä tahdon ylihuomenna olla jaloillani, muuten...

Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger hoikan miehen kuiskaavan Svenille: -- Parasta lienee heittää ne nyt kohta veteen.

-- Ei, kuiskasi Sven vältellen; -- odottakaamme mielemmin yötä. He ovat sentään Bo herran lapsia.

14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin mökillä.

Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja katsellessaan julmaa setäänsä.

Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta, joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-, viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten, kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä, jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat, niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan aikaan.

Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella, jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.

Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin. Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään. Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä. Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa Sten herra joukkoinensa asui.

Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta, vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan, joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä. Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin ylentävää hurskaille kristityille.

Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.

Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.

Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:

-- Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä. Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä! Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.

-- Älä suutu, hyvä eukko, -- kuului mökistä nuoremman naisen ääni, joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. -- Kuka sen on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä? Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa jonka nuoli on haavoittanut.