Part 6

Taavi kokosi kaiken rohkeutensa, mikä hänellä vielä oli jäljellä ja vastasi: -- Tahdon puhutella linnanvoutia ja ilmoittaa hänelle, että Junkkarin lähde kuivui kello seitsemän tänä iltana.

-- Mitä sitten? Mitä se voutiin koskee, jos lähde onkin kuivunut?

-- Ajattelin vaan, -- jatkoi Taavi hämillään, -- että se aina on ennustanut pahaa Ljungarseille, ja päätin sentähden antaa siitä tietoa, jos se ehkä jotakin merkitsisi.

-- Mitä hullua puhetta tuo on? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Vartia sanoi, että Bo herra oli sinut lähettänyt.

-- Bo herra onkin lähettänyt minut, koska hän pyysi minua antamaan yhden tai kaksi korpin sulkaa Goliatille merkiksi, jos jokin vaara uhkaisi nuorta Birger herraa ja Beata neitiä. Ja nyt aikoo halkinenäinen Sven, ja kymmenen Sten herran huovia hyökätä kylään ja me tarvitsemme apua, Teidän armonne, sillä muuten en minä voi vastata Ljungarsin lapsista.

-- Hullutuksia! Luuletko sinä, että Sten herran huovit uskaltaisivat hyökätä kylään niin kauan kuin se on Bo herran suojeluksen alaisena?

-- Luulen kyllä, -- vastasi Taavi reippaasti. -- Ja siitä syystä, Teidän armonne, kaikkien pyhimysten tähden, älkää salliko minun kauemmin odottaa, vaan antakaa heti käsky kymmenelle miehelle, että he nousevat hevosen selkään ja seuraavat minua kylään, sillä muuten en tiedä, mitä saattaa tapahtua.

Ursula rouva näytti tuumivan hetken aikaa. Sitten soitti hän kelloa, ja vartia, joka oli jäänyt ulos, astui sisään. -- Malko, -- sanoi hän kylmästi, -- vie poika määrättyyn paikkaansa, ja odota kunnes saat tarkempia käskyjä.

-- Armollinen rouva, -- pyysi Taavi innokkaasti ja hellittämättä, -- jos kymmenen miestä on mielestänne liiaksi, niin lähettäkää viisi, ja minä lupaan, ettei mitään pahaa tapahdu nuorelle herralle eikä neidelle.

Ursula rouva ei vastannut mitään, viittasi vain kädellään, ja heti sen jälkeen oli Taavi taaskin pimeässä porraskäytävässä. Mutta tällä kertaa talutti liiviläinen Malko häntä käsivarresta.

-- Minä tahdon puhua Goliatin kanssa! -- huusi poika, sekä koetti epäröiden päästä irti.

-- Tule vaan, -- sanoi hänen saattajansa, -- Goliat on täällä alhaalla, saat kohta tavata häntä.

Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia, kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta. -- Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! -- sanoi Malko ja avasi ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma löyhkähti häntä vastaan.

Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa", johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa. Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: -- Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!

Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos. Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.

Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään pelastuskeinoa.

Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.

-- Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen janoon, -- huusi surkea ääni sisäholvista.

Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. -- Kuka sinä olet? -- kysyi poika ja painoi päänsä oveen.

-- Kuka itse sitten olet? -- kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.

-- Minä olen Myllyrannan Taavi, -- vastasi poika -- ja minut on konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja vastaan.

-- Sitten saat kauan odottaa, poika parka, -- toisti ääni. -- Minä olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat. He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit? Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!

-- Me murtaudumme ulos, Goliat, meitä on kaksi, me murtaudumme ulos! -- sanoi Taavi rohkeammalla mielellä, kun hän huomasi, että hänellä oli toveri onnettomuudessaan. Hän rupesi aavistamaan, että Ursula rouvan petos, hänen oma vankeutensa ja Sten herran aikeet olivat jossakin salaisessa yhteydessä toistensa kanssa.

-- Ulos me emme voi murtautua, se on aivan mahdotonta, -- vastasi vanki. -- Kyllä minä muurit tunnen; ennen voisi korppi nokkia Ljungarsin kallion kappaleiksi. Sitä paitsi on tämä holvi puoleksi virran pinnan alla. Mutta, -- jatkoi hän hiljemmällä äänellä, -- pitäkäämme varamme, Taavi, kun Malko ensi kerralla tuo meille ruokaa, elleivät he aio antaa meidän nälkään ja janoon kuolla. Heti kun hän avaa minun oveni, niin ota häntä jaloista kiinni, poika, minä tiedän, että sinä olet vahva, ja sitten pyhä Priita pitäköön lopusta huolen. Olkaamme kärsivälliset, siksi ja älkäämme enää puhelko. Seinilläkin on korvat.

Taavi lupasi tehdä parastansa, ja taas vallitsi pimeässä holvissa haudan hiljaisuus. Minuutit tuntuivat tunteja pidemmiltä, ja tunnit kuluivat niin vitkalleen, kuin olisivat ne olleet viikkoja. Poika löysi yhdeltä seinältä kivilavitsan ja olkilyhteen. Väsymys sai vallan edellisen päivän ja yön vaivalloisten jalkamatkojen jälkeen ja hän nukahti sikeästi, niinkuin neljäntoista vuoden vanhana voipi nukkua se, jolla on raitis ruumis ja hyvä omatunto.

11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa tapahtui.

Taavi oli luultavasti maannut useita tunteja hyvän omantunnon unta, kun eilispäivän tapahtumat rupesivat hämärästi hänen aivoissaan kummittelemaan. Hän luuli taas olevansa Junkkarin lähteellä. Hän aikoi juoda siitä mutta lähde oli niin kuiva, etteivät edes kivetkään sen pohjalla olleet kosteita. Vähän matkan päässä kunnaalla seisoi tuo salaperäinen tyttö ja viittoi häntä seuraamaan itseänsä. Mutta hän ei voinut liikuttaa ei kättä eikä jalkaa; hän oli ikäänkuin kiinni kasvanut kallioon. Pikku tyttö viittasi yhä kiivaammin ja maltittomammin hän ymmärsi kyllä, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta se oli aivan mahdotonta. Vanhan männyn takaa häämöittivät mustan samettihameen liepeet. Se oli Ursula rouva, ja hän loihti hänet mustilla läpitunkevilla silmillään. Kaukaa metsästä kuului huutoa, ja taivaalle nousi sakea savu Hän ei voinut kauemmin epäillä, Myllyranta se paloi, ja hänen äitinsä ja Beata ja Birger huusivat apua.

Tuskan vallassa Taavi riuhtasihen unen käsistä. Lumous oli kadonnut! Hän heräsi ja istui kivilavitsalla pilkkopimeässä kammottavassa vankilaholvissa.

Ensi hetkessä hän aikoi huutaa Goliatia, jotta hän voisi turvautua edes yhteen ihmisolentoon. Mutta kääntyessään sinne päin hän näki jotakin, joka täytti hänet uudella kauhulla.

Pimeän holvin vastaiselle seinälle näkyi kalpea, hämärä loiste heijastuvan, jotenkin samaan tapaan, kuin syysyönä näkee heikon kuun valon kaukana järvellä. Mitä kauemmin Taavi katseli valoa ja ihmetteli, mitä se voisi olla, sitä selvemmäksi se tuli ja näytti käyvän yhä kirkkaammaksi. Hän ei uskaltanutkaan koputtaa ovelle. Hän istui liikahtamatta ja katseli tuota käsittämätöntä valopilkkua etäällä pimeässä.

Hetken päästä loistava pilkku tuli yhä kirkkaammaksi ja hän huomasi, että Ljungarsin valkoisen tytön haamu vähitellen ilmestyi kiviseinälle. Hän saattoi jo erottaa sen hameen, sitten pään ja käsivarret, hopeaisen otsanauhankin, ja kultavyön hänen uumillansa ja lopuksi punaiset sukatkin. Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli hän. Nyt hän näki myöskin hänen kalpeat poskensa, kauniit lapselliset silmänsä, jotka muistuttivat Beatan silmiä, ja samalla sekä suruisen että veitikkamaisen hymyn hänen hienoilla pienosilla huulillaan. Usein hän oli ennenkin nähnyt hänet lähteellä ja metsässä, mutta niin lähellä häntä ei hän ollut koskaan ollut, ja mihinkä hän voisi häntä paeta? Noin kymmenen minuutin kuluessa haamu selveni selvenemistään, kunnes se vihdoin aivan selvänä seisoi kuuden tai seitsemän askelen päässä hänestä. Taavi huomasi ihmeeksensä, että vaikka itse kuva seisoikin niin loistavana hänen edessään, niin ei siitä kuitenkaan heijastunut vähintäkään valoa lattialle hänen jalkojensa juureen, vaan kaikki hänen ympärillänsä oli yhtä pimeää kuin ennenkin. Poika hieroi silmiään; tokkopa hän vielä näki unta?

Voimatta liikahtaa paikaltansa tai suutansa avata, ei hänellä ollut muuta tehtävää, kuin kärsivällisesti odottaa, mikä olisi tämän ilmestyksen loppuna. Silloin hänestä tuntui, kuin hän kuulisi kaukana Junkkarin lähteen lorisevan. Tämä hiljainen, yksitoikkoinen lorina kävi yhä äänekkäämmäksi ja muuttui vähitellen säveleksi -- samaksi vanhaksi säveleksi, jolla hän niin usein oli tullut Hirvi-Jaakon laulavan Marjatan laulua. Taavista näytti, kuin haamun huulet olisivat liikkuneet. Vihdoin hän huomasikin, että haamu lauloi ja hän erotti jo sanatkin:

Mustat on hamehen helmat. Mustempi sydän pahalla. Rikottu on lasten rauha, Uhattu elämä nuorten. Väki lyöty! Lapset viety! Mustat on hamehen helmat, Mustempi sydän sitäkin.

Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: -- Mitä sinä tahdot, että minä tekisin?

Haamu jatkoi lauluansa:

Ketulla on käytävänsä Saukolla salaovensa; Eikä tiedä tornin haukka, Eikä muista musta korppi. Ulos! koeta! Uljas poika! Ketulla on käytävänsä, Saukolla salaovensa.

Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille. Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta. Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.

Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:

Valkea on kosken vaahti, Valkeammat vaatteheni. Min' olen turvana, tukena Lapsilla oman sukuni. Huolet' ollos! Tänne tullos! Valkea on kosken vaahti, Valkeammat vaatteheni.

Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin. -- Odota! -- huusi Taavi. -- Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka istuu vangittuna sisemmässä holvissa.

Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. -- Goliat, Goliat! -- huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä käytävässä.

Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina, joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin. Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä, ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.

Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.

12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin lapsia.

Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää, kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina, tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän koivumetsän yläpuolella.

Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen poissa ollessaan oli tapahtunut.

Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.

Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä metsän läpi Myllyrantaa kohti.

Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän voinut erottaa.

Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi. Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet tehtävänsä.

Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen, kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua, joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan, ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.

Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi he valitsivat viattoman Taavin.

-- Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, -- toruili äiti, -- niin olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon! Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa apuun lähettänyt.

-- Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle maata! -- pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.

-- En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, -- vastasi Taavi hiljaisesti. -- Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta? Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.

-- Sinäkö? Oletko sinä mieletön?

-- Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?

-- Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien varrelle?

-- Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat tulleet vastaan minua tiellä.

-- Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet, ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli joutunut epäkuntoon.

-- Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta. Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.

-- Taavi, rakas poikani, -- huudahti Inkeri hämmästyneenä, -- ajattele, mitä sinä teet! Aiotko sinä kolmen pojan ja yhden ukon kanssa hyökätä koko rosvojoukon kimppuun?

-- Se on minun asiani, äiti. Me annamme tuolle naapurin rouvalle ja Sten herrallekin, jos siksi tulee, sellaisen löylytyksen, että he eivät toisten enää halua polttaa taloja ja rosvota lapsia.

-- Ursula rouvalle! Kaikki hyvät pyhimykset sinua varjelkoot, lapseni, ettet koskaan joutuisi riitaan mustan rouvan kanssa!

-- Saadaanpa nähdä. Mutta nyt toimeen, äiti. Muutama leipäkyrsä on meille kylliksi, ja niin paljon on kai vielä tulipalosta jäljellä.