Part 26

Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua, josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa, ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle, ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?

Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä, kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.

Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä, joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla. Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan, Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.

-- Se on niin, -- lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, -- se on niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu. Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen; auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten... Minä sanon teille, että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta, ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä lähimäisiltään...

Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä, mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle, joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:

-- Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille, hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!

Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa. Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. -- Antakaa minun puhua, äiti! -- huudahti nuori Eljas. -- Lyökää minua, kivittäkää minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!

-- Mitä minä sanoin sinulle, Silla, -- nyyhkytti Inkeri, -- kun sallit pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita; minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun kuolleelle tomullesi.

-- Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä, mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, -- sanoi odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.

-- Taavi! -- huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.

Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa, ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan, niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti meluttiin.

Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:

-- Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia! Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden. Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.

-- Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa samaa uskoa kuin Eljaskin?

-- Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita, ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon parannettuna muotona.]

-- Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan, Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?

-- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasi nuorukainen. -- Mutta...

-- Se riittää, -- keskeytti häntä Taavi.

-- Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa? Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu suomeksikin.

Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan lähenevältä ukkosilmalta.

Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan äidinkielellä.

Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. -- Mutta, -- lisäsi hän, -- kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?

-- Kulunut luuta! -- huokasi mestari Gervasius. -- Kuningas on anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta. Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun isännöitsijäksi Myllyrantaan.

-- Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon Ljungarsin lapsista! -- sanoi Inkeri.

-- Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?

Taavi oli hetken aikaa ääneti. -- Sen asian laita, äiti, on sama kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, -- sanoi hän vitkastellen. -- Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?

-- No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?

-- Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja herrojen mielivaltaa.

Inkerin silmät suurenivat. -- Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän sinä olet herrojen arvoinen!

-- Ja minun esimieheni! -- sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.

-- En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi, -- selitti Taavi. -- Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit, sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.

-- Yksi Ljungars vielä elossa!-- huudahti Inkeri. -- Sitten hän ei ole kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.

-- Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa, jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?

Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. -- Oi, tuo hävitön huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo aikoja sitte.

-- Tuo sudenpenikka! -- huudahti Inkeri. -- Hän asettuu varmaankin Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.

-- Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on kahdenkolmatta vuoden vanha, -- vastasi Taavi. -- Minä vangitsin hänet Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon, mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme eteenpäin.

20. Viimeinen Ljungars.

Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa, Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi, Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut, joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään, jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin olevan liitossa sissien kanssa.

-- Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy tienhaaraan.

-- Miksi ajattelemme menneitä aikoja, -- lohdutteli Taavi. -- Ljungars on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.

-- Kiitos, -- sanoi nuorukainen surumielisesti. -- Minä kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman. Tunnetko sinä omaatuntoa?

-- Hiukan, -- vastasi Taavi.

-- Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta, mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin, että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä. Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon. Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.

-- Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä, että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?

-- Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun...

-- Mutta sehän on nyt mahdotonta!

-- Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni, veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä enää koskaan valita!

-- No niin, -- sanoi Taavi, -- maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä. Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.

Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä, rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. -- Sinä olet oikeassa, riemuitsi hän. -- Niin minä tahdon elää! Vanhoista Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!

Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta, joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä. Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.

Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon, jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.

Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: -- Pysähtykää, katsokaa, hän seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! -- Knuutti tunsi Ljungarsin valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.

Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.

He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. -- Eteenpäin! -- huusi Taavi. -- Odota vähän, -- pyysi Knuutti. -- Täällä minä lapsena heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni haudasta.

Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana. Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan kumartuneena lähteen yli.

Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana. Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin, kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan polulla lähteen luona.

Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka syöksyivät esiin metsästä.

Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa. Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon. Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.

Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon, tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen kiipesivät kalliolle ja sieltä heittelivät kiviä vihollistensa päälle, niin sota uhkasi loppua laillisen järjestyksen varmaan tappioon. Kaksi Taavin väestä oli pahasti haavoittuneena vaipunut maahan, kahdella oli vähempiä haavoja. Taavi yksin ei ollut haavoittunut. Missä oli Knuutti Steninpoika? Ei mitään vastausta kuulunut. Katolisen Suomen sotahuuto: pyhä Eerikki avuksi! kaikui ahdistettujen huulilta, mutta samassa taistelu sai odottamattoman käänteen.

Ne kaksi osastoa, jotka Taavi oli lähettänyt kaartamaan rosvoluolaa, olivat huomanneet sen tyhjäksi, ja metsästystorven merkin johdolla raivanneet itselleen tien vuorien ja pensaikkojen poikki. Heitä oli vain kaksitoista miestä, mutta heidän hajaantuneet huutonsa saattoivat sissit pelkäämään suurtakin sotavoimaa. Hyökkääjien rivit joutuivat sekasortoon. Taistelu loppui, sissit heittivät aseensa pois ja hajaantuivat rajusti juosten piilopaikkoihinsa vuorten lomiin.

Taavi seurasi heitä joukkoinensa. Se oli loppumaton, vaivalloinen ajo, jota kesti suurimman osan päivää. Iltapuolella oli toinen puoli sisseistä vangittu ja sidottu nuoriin, mutta sitte täytyi Taavin keskeyttää ajo, sillä nousi hirveän voimakas ukkosilma. Taivas liekehti, salamat risteilivät ilmassa, vihurit kaatoivat jäykimmät männyt tai salama ne halkaisi kahtia. Ei koskaan kukaan ollut nähnyt tämäntapaista rajuilmaa näillä seuduilla, vaikka kesäisin ukkonen täällä oli melkein jokapäiväinen vieras.

Kuuden aikaan illalla rajuilma asettui ja taivas selkeni. Väsyneinä, märkinä, nälkäisinä läksi Taavi joukkoineen vuortenrotkoista, joista sissit olivat etsineet turvaa, ja palasi vankeineen Ljungarsin kylään. He kulkivat jälleen lähteen ohitse. Sen kuivalla hiekkapohjalla, kallioiden varjossa, lepäsi nuorukainen verissään. Knuutti Steninpoika Ljungars oli kuolettavasti haavoittunut ja hänen verensä oli juossut kuiviin. Hänen kumartuessaan hiekan yli ja etsiessään onnenkiveä oli Kukon nuoli lävistänyt hänen vasemman-olkapäänsä juuri siitä kohdasta, joka oli jäänyt suojaamattomaksi kypärin ja selkähaarniskan välille. Hänen otsallaan ja huulillaan kuvastui tyyni onnellinen rauhanpiirre; ei vähintäkään tuskan eikä surun jälkeä voinut huomata, vaikka kaikki toiveet pettivät juuri sinä elämän aikana, jolloin toivoo kaikkea.

Hän hengitti vielä. Taavi etsi vesipisaraa, millä virvoittaisi kuolevan verettömiä huulia. Aivan kallion juurella hän huomasi Ljungarsin valkoisen tytön tutun haamun. Hän näytti surullisemmalta, hennommalta ja hoikemmalta kuin ennen. Kultainen vyö hänen uumillaan oli kavennut hienoksi langaksi, joka vaivoin näytti pitävän hänen utuista vartaloaan koossa. Puiden latvoissa kävi hiljainen, sanaton humina. Taavin vielä katsellessa utukuvaa katkesi hieno kultalanka hänen uumiltaan ja koko olento haihtui ilmaan. Hän kääntyi taaksensa; kuoleva oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Myrskyistä päivää ja ukkosilmaa seurasi kirkas ja tyyni kesäilta, joka ei pimennyt yöksi. Mutta sellainen ei ollut Suomen kohtalo Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallituksen aikana; sillä myrskyjä ei puuttunut. Se ennusti vain onnellisen tulevaisuuden valoisaa iltaa päivinä, jotka kerran tulevat. Väkivallan laiton, verinen ja mielivaltainen aikakausi oli loppunut. Ja vuorien ja vesien taa laskeva aurinko valaisi kirkkaasti viimeisen Ljungarsin unohdettua hautaa.

_Ljungarsin tarun loppu_.