Part 25

Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset. Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.

17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.

Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista, niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran partaalta. -- Mitä sinä teet täällä? -- kysyi Birger hetkeksi hilliten nopeaa kulkuansa.

-- Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, -- vastasi pieni mies, jonka omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.

Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. -- Seuraa meitä! -- huusi hän. -- Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.

-- Etkö häpeä! -- vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti loukkasi. -- Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi! Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.

-- Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen kivensä.

-- Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi, virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.

Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger muisti ruutikellaria. -- Onnettomuus! -- huudahti hän. -- Kääntykäämme takaisin!

-- Eteenpäin! -- huusi Taavi. -- Minä näin tanskalaisia linnassa ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun jälellejääneistä jäsenistä.

-- Se on minun linnani! -- sanoi Birger isänsä lausumatapaan.

-- Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! -- vastasi Taavi yhtä varmasti.

-- Eteenpäin! -- sanoi Beata. -- Taavi on oikeassa.

Birger epäili. -- No hyvä! -- sanoi hän vihdoin. -- Jää hyvästi, Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!

-- Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.

Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia. Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä, ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla summilla.

Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin luostariin.

-- Ei vielä, poikani, ei vielä, -- sanoi piispa. -- Valmistaudu vielä vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.

Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen, pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista. Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin, eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti. Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt toivoa koittavan.

Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen petollisuutta.

He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen, liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta. Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.

Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan odottanut. -- Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä turkkiansa.]

Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.

Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa. Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella, vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.

Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät, niin tuli naisten häntä puolustaa!

Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin, seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se toimi olikin sangen vaivalloinen.

Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta ylösnousemusta.

Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta, ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta. Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.

Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa, tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen. Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!

18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.

Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen, Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen. Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. -- Omena ei putoa kauas puusta, -- arveli Inkeri. -- Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?

-- Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen kaikista neljästä nurkasta, -- sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa Ljungarsin väkeä kohtaan. -- Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo. Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.

-- Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.

-- Hohoo, kyllä hän karkaa, -- arveli Josua.

Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista. Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli, tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.

Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.

Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi uskonpuhdistuksen huomen.

Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä. Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa, suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.

Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa päästävän Ruotsin rannikolle.

Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä, osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin erityistä.

Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.

-- Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää Beatan kanssa tänne, -- pyysi Taavi innokkaasti. -- Näettehän, kuinka hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän välitä meistä muista.

Birger teki ristinmerkin. -- Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta? En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen paetessaan maapakolaisuuteen.

-- Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa? Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja sisarenne tähden!

-- Mitäs nyt? -- kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja kääntyi taaksensa.

Birger vastasi: -- Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.

Piispa hymyili. -- Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.

-- Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä, tapahtui sitte mitä tahansa.

-- Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!

Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.

Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa, nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle. Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä. Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää ollut tavoittava.

Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset, muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki, niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.

Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.

-- Mitäkö minä luulen? -- toisti peränpitäjä äreästi. -- Minä luulen, että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.

-- Luuletteko, että jahti kestää tuulta?

-- Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.

-- Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!

Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.

Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.

Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja piispaa. Missähän he nyt olivat?

Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren yli.

Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla. Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.

Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa, maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli oma mielipiteensä. -- Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, -- sanoi hän, -- ja osata loihtusanat:

Jeesus aaltoja aseta, Maaria ve'en väkeä, Ett'ei parsku parraspuille, Pääse päälle kaarieni! Mene tuuli tuonnemmaksi, Ylitse meren yheksän, Tahi nouse taivahalle Ylös pilvihin ajaite.

Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen. Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa. Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa, onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.

19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.