Part 24

-- Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? -- ärjäsi Rolf Matinpoika kärsimättömästi. -- Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat lukea kuninkaan kirjeen. -- Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä, joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.

Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. -- Voi minua, -- huudahti hän, -- voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita, jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.

Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle. Siellä hänessä heräsi toinen huoli. -- Rippi-isä! -- huusi hän. -- Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!

-- Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini jäähtyä päivälliseksi! -- vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.

-- Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! -- huudahti epätoivoinen vanhus. -- Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta on täysi, minä olen valmis... Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa, surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi, _Kuningas Kristian Tyranni!_

Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään, ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen salvukirveen iskusta.

Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.

15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.

Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi; useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.

Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä, melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien todellisuus.

Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.

Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön, jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi pilansekaisella säveleellä:

Ole poikani peloton, Pian katkot kahlehesi. Mutta heitä mustat munkit, Palaja, tule takaisin! Hätäsi Loppuvi. Ole poikani peloton Pian katkot kahlehesi.

-- Ei, -- vastasi Birger, -- mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.

Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta, jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.

Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia. Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!

Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi elinpäivä jäljellä.

Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä. Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen luvallisessa toimessansa.

Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. -- Kaikki käy hyvin, -- sanoi hän itseksensä, -- niin, tosiaankin, täällä tapahtuu suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.

Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.

-- Hyvä rouva, -- sanoi Beata kärsimättömästi, -- minä tulin tänne tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.

-- Mitä? -- huudahti Ursula rouva. -- Olisiko tuo onneton nuori mies ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?

-- Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? -- kysyi Beata levottomasti. -- Mitä on tapahtunut?

-- En minä häntä nähnyt, --; vastasi äitipuoli, -- sillä hän oli vain yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.

-- Pyhimysten nimessä! -- huudahti tyttö kauhistuksissaan. -- Mutta minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!

-- Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni, niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. -- Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.

Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika, astui sisään.

-- He luulivat etten minä kuullut, -- sanoi hän mielissänsä, kun hänen kujeensa oli onnistunut, -- mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin. Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni! Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla ihminen aikaa myöten.

-- Kiitos, -- sanoi Birger ystävällisesti, -- mutta syö vaan itse voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.

-- Sitten me panemme sen kahtia, -- sanoi poika ja natusteli reippaasti palaansa. -- Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan. Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!

-- Tuliko joku vieras neiti linnaan?

-- Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat, että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.

-- Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! -- sanoi Birger vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.

-- Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? -- huusi Kukonpoika kiivaasti. -- Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun olet nälkään kuollut!

-- En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon keltaisen kiven minulle.

Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. -- Annas miekka tänne, -- sanoi hän, -- olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia ristiäidille kosken partaalta.

Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen kättänsä. -- Nyt sinä lasket minut uloskin, -- sanoi hän reippaasti ja läheni puoleksi avointa ovea.

Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. -- Ohoo, sanoi hän, -- luuletko sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? -- Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita, eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna, ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!

Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku, jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa Beata vaipui puoleksi tiedotonna kellariholviin. Tuttu, ilveilevä ääni huusi ylhäältä: -- Hyvästi, tyttäreni, terveisiä veljellesi!

Molemmat sisarukset, jotka niin odottamatta kohtasivat toisensa, vaipuivat itkien toistensa syliin.

Tuskin he olivat ehtineet kertoa toisilleen jonkun osan vaiheistansa, niin heidän huomionsa kiintyi kelmeään valoon holvin vastakkaisella seinällä ja tavallista pikemmin seisoi Ljungarsin tyttö heidän edessänsä. Hänen hennoissa, uhmailevissa ja oikullisissa lapsenkasvoissansa kuvastui tavattoman raju ja riemustunut ilme. Tavallista nopeammin huminakin muodostui lauluksi ja molemmat vangit erottivat selvästi seuraavat sanat:

Itke, ylpeä emäntä, Kuopille punaiset posket! Onnesi kivi katosi, Tuli surmaksi sinulle. Taikas' on Tehoton. Itke, ylpeä emäntä, Kuopille punaiset posket!

Sitten haamu liikkui viittoen ovelle päin ja jatkoi lauluansa:

Rautaiset ovet avajan, Kiviseinät tieltä siirrän. Mikään ei minua estä Pois sinua päästämästä. Vapaudu, Pelastu! Rautaiset ovet avajan, Kiviseinät tieltä siirrän.

Vielä laulaessansa kosketti valkoinen tyttö hiljaa rautaovea, joka ääneti kääntyi saranoillaan ja päästi vangit vapaasti ulos. Kun he tulivat linnanpihalle, niin siellä oli kaikki sikinsokin. Sinne oli saapunut tanskalainen joukko ja piti ylvästelevää puhetta. Linnanväki näytti pelokkaalta; jotain tapahtui sisällä, joka saattoi kaikki salaisen vavistuksen alaiseksi.

Kesken tätä yleistä sekasortoa onnistui Birgerin ja Beatan löytää väkensä ja hevosensa sekä huomaamatta päästä pakoon avonaisesta portista, jonka vartiat näyttivät jättäneen vartioimatta. Vielä metsässäkin he olivat näkevinänsä omituisen hohteen häilyvän lumella ja siitä huomaavinansa Ljungarsin tytön heitä seuraavan, mutta pian hän katosi ja molemmat sisarukset kiitivät eteenpäin iloisina ja kevein mielin Naantaliin vievällä tiellä.

16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.

Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin, levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. -- Minä olen nyt astunut täyden askelen, -- sanoi hän itseksensä. -- Minun ja uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen avulla vallitsen pohjolassa... -- Pohjolassako? -- jatkoi hän. -- Kuka sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!

Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: -- Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?

Tyttö lauloi:

Kuningatar, keisarinna, Ylhäisyydessä ylinnä! Kaiken vallan jos sa veisit, Maailman murenteleisit. Aikees' on Verraton. Kuningatar, keisarinna, Ylhäisyydessä ylinnä!

-- Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? -- huudahti linnanrouva suutuksissaan. -- Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu, voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!

Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja hän lauloi uudelleen:

Itke, ylpeä emäntä, Kuopille punaiset posket! Onnesi kivi katosi, Tuli surmaksi sinulle. Taikas' on Tehoton. Itke, ylpeä emäntä, Kuopille punaiset posket!

Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut... Hän saattoi sitä tuskin uskoa... hän raasti mustan röijynsä rikki, hän juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta koristetta ei löytynyt... Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa katsetta hän syöksyi ulos.

Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. -- Sinulla se täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut koristettani! Sinä olet sen varastanut!

-- Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? -- kysyi poika, joka tunsi omantunnon soimauksia.

-- Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?

-- En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos, se... minä olen sen lainannut.

-- Oletko lainannut? Kenelle?

-- Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä etsin sinulle uuden kosken partaalta.

-- Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! -- huudahti Ursula rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän huusi tuskasta. -- Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, -- sinä Sten Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, -- jatkoi hän väännellen käsiänsä, -- minun olisi pitänyt hävittää koko tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa, kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?

-- Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, -- vastasi poika koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. -- Sanotko sinä kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.

-- Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi; sinä olet Ljungars!

-- Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?

Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. -- Kuule nyt minua, -- hän sanoi, -- jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran, Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten, kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä. Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset. Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!

-- Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, -- vastasi poika vapisten.

-- Vanno pyhän Olavin kautta!

-- Minä vannon pyhän Olavin kautta, -- änkytti Kukonpoika. Itsekseen hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki, sanotaan, on kaikista voimakkain.

-- Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle kallis.

Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen, johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa pääsivät.

-- Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! -- huusi Rolf sotamiehille.

-- Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, -- väitti Ursula rouva kopeasti. -- Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella tavalla edistää tanskalaisten asiaa.

-- Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne nimet?

-- Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!

-- Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva, te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.

-- Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja pettänyt!

-- Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!

Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri, pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset seurasivat häntä.

Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki tekisi rynnäkön.

Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä, joka yhä kaikui hänen korvissansa:

"Onnesi kivi katosi..."

Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen mahdollisuuteen.

-- No hyvä, -- sanoi hän, -- minä kuolen, niin kuin olen elänytkin, ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu, kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat vielä varmaan kellariholvissa.