Part 22

-- Minä olen siitä aivan varma, -- vastasi Ursula rouva matalalla äänellä. -- Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.

-- Mitä herroihin tulee, -- huomautti ritari hymyillen, -- niin ei kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, -- mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa epäillään olleen useita piispan sotilaita.

-- Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.

-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ritari, -- saada minun ja kaikkien uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.

-- Hämeenlinnassako? -- huudahti Ursula rouva uteliaana.

Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.

Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. -- Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! -- sanoi hän riemuiten itsekseen. -- Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani. Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!

Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. -- Mitä? Erehtyisinkö, vai miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain, joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle, kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen lapsenääni hänen takaansa:

-- Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle, niin saat sen sijaan lentävän oravani!

Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja vaiheväristä rintaneulaa.

-- Mitä nyt? -- huudahti mahtava rouva kiivaasti. -- Kuinka sinä uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?

-- Pelästyitkö? -- kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä luvattomat oikeudet. -- Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on? Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.

Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. -- Oletko sinä taas pahoillasi, ristiäiti? -- kysyi hän hyväilevällä äänellä. -- Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.

-- Mene nyt, mene! -- huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä, että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.

-- Nyt sinä olet taas kiltti, -- sanoi hän. -- Kun sinä olet noin vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella, sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä näytät kiltiltä, -- niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!

Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa. Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen: -- Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?

-- Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin, mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti, ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?

Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa, joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja läksi pois.

-- Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, -- sanoi hän, -- niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella hänen kanssansa palveluksesta.

Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.

Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. -- Siksi, -- mutisi hän, -- siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!

Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi kinkulla ja oluella.

Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä Malkokin.

Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla ruukkuja.

Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa, saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä odottaa kaikkea mahdollista onnea.

-- Pyhä Olavi, -- huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, -- anna pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.

Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle, sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.

12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.

Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten, että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa, jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä, joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun ylellisyydestä. Kas vaan, -- tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään. Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti navettaan?

Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut onnea seuraavana vuonna. -- Niin, -- ajatteli Birger, -- äiti asetti aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.

Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä. Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.

Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli koonnut linnan romukätköistä. -- Mitä pidät miekastani? -- kysyi hän.

Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa, jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.

-- Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, -- sanoi Birger ja rupesi hieromaan ruostetta pois.

-- Eikö totta? -- huudahti poika ihastuneena. -- Miekan lape on silattu hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.

-- Se on Ljungarsin vaakuna.

-- Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?

-- Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: _Birger_.

Kukonpojan silmät suurenivat. -- Osaatko sinä lukea? -- kysyi hän salaamatta hämmästystänsä.

-- Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, -- vastasi Myllyrannan oppinut myllynrenki.

Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän. -- Kyllä näkyy että olet talonpoika, -- sanoi hän halveksivasti, -- ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä käyn ristiäitini luona.

Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa, niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: -- Miksi sinä et vaadi perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. -- Ja hän piilotti pienen miekan takkinsa alle.

Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.

Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin, madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti salata.

-- Mene tiehesi! -- sanoi hän Kukonpojalle.

-- Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin? -- kysyi poika pahoillansa.

-- Et, -- sanoi Ursula rouva. -- Sinun on aika panna maata.

Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.

Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.

Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi pilkata.

Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: -- Birger Bonpoika, tervetuloa Ljungarsiin!

Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.

-- Minä kiitän teitä, hyvä rouva, -- vastasi Birger käyden istumaan.

-- Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni ärsytti, -- minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.

-- Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?

-- Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä vieraaksi hänen linnassansa.

-- Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme. Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.

-- En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.

-- Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän, joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta! Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta, että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja tanskalaisten liittoon?

-- Sitä en minä tiedä.

-- Sanotaan, -- niin, sanotaan niin ihmeen paljon! -- että piispa on luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.

-- Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.

-- Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin sisältävät?

-- En, hyvä rouva.

-- Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.

-- Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!

-- Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, -- ja Ursula rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi -- sinä koetat turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi. Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun parastasi, -- minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon, ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä petollinen kuin ne toisetkin.

-- Mutta te erehdytte, -- sammalsi nuorukainen punastuen; samassa hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa.

-- Minä en olisi uskonut, -- huokasi Ursula rouva katsoen hellästi moittien häneen, -- että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita! Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja valehdella isäsi leskelle?

-- No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä teille näyttää.

-- Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!

Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti, että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:

-- Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.

-- Mutta, -- jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, -- onko mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!