Part 20

Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta hän näytti epäilevän. -- Arvoisa isä, -- sammalsi hän, -- henkeni on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä, _hänenkö_ asioissansa ja _hänenkö_ eduksensa minun tulee viedä kirjeet perille.

-- Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä sinuun tulee, Taavi poikani, -- jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan, kuinka nuorukainen punastui, -- niin sinulle minä annan toisen tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin, jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina aikoina.

Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti, niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa ennen matkallelähtöä.

-- Ettekö anna minullekin siunaustanne? -- kysyi Birger.

-- Sen teen, -- sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, -- mene, poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu; minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!

Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt vyöllensä, putosi kilisten lattialle.

-- Tiesinhän sen, -- sanoi piispa hymyillen, -- ettei Ljungarsin teräs heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani, opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan. Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!

Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä, ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon, että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa luostarissa.

Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.

Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson peittämillä jäillä.

Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta! Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun sattumalta -- jos se lie sattumus ollut -- Birger oli joutunut Elina neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja pilaa.

-- Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä koskaan voi ajaa reellä? -- kysyi Elina neiti.

-- Se on totta, -- vastasi Birger, -- ja vielä etelämpänä, lähellä Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi. Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.

-- Kuinka te olette viisas, Birger herra! -- huudahti Elina viattomasti. -- Voiko tuollaista lukea kirjoista?

-- Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!

Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! -- Mutta eikö ole epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin? Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.

-- Sitä minä en usko, -- vastasi nuorukainen, -- mutta Jumala yksin tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä, joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi. Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.

-- Sepä olisi paha, se, -- sanoi Elina alakuloisesti.

-- Sanokaas muuta! -- huudahti nuorukainen innokkaasti. -- Hän kieltää pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä, että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on käynyt.

-- Minä tarkoitan, -- sanoi Elina teeskentelemättä, -- että on paha, kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä jotakin.

-- Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä... Pyytäkää henkeäni!

-- No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa, tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.

-- Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!

-- Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä päästäni... Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!

-- Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta...

-- Mutta se on varmaan latinankielinen?

-- Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.

-- Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. -- On muistettava, että koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti suomeksi murtamalla.

-- Ei, -- sanoi Birger, -- on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla, ovat latinankielisiä.

-- Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, -- kuiskasi Elina Kurki.

Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.

-- Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?

-- Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista hevos-itkuria kuin sinä olet. -- Ja samassa Beata, joka itse ohjasi hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan. Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.

-- Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle? Sillä kertaa taisi Beata pelätä?

-- Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.

-- Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä pidän lupaukseni mielessä.

-- Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi tavallaan ihminenkään.

-- Olenko minä tullut kopeaksi?

-- Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä olet!

-- Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa kumoon.

-- Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä, kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!

-- Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! -- huokasi Taavi.

8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.

Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui. Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.

-- Tässä on mitä lupasin, -- sanoi hän. -- Jos Beata haluaa useampia, niin metsässä on niitä tuhansittain.

-- Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, -- vastasi nuori tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.

-- Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, -- huudahti nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä sormeen. -- Näettekö? -- sanoi Taavi, -- minä vuodan verta teidän tähtenne!

-- Mikä sankari sinusta on tullut, -- pilkkasi tyttö.

-- Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.

Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.

-- Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! -- huudahti nuorukainen harmistuneena. -- Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.

Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta jo pimeni.

Beata huomasi sen. -- Onko mahdollista, -- sanoi hän ivaten, -- että urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi lyhyttä jäämatkaa! -- Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.

He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä. Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin. -- Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, -- mutisi hän.

Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä, vaan ratsasti eteenpäin.

-- Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan minä hänelle mikä pelko on, -- sanoi hän hiljaa itseksensä.

Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei näyttänyt pelon merkkiäkään. -- Minä en käänny ennenkuin hän pyytää, -- ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki tunkeutua eteenpäin.

Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin. Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä, jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käypi.

Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. -- Mitä Beata arvelee retkestä? -- kysyi hän.

-- Sen minä sanon, kun tulemme perille, -- vastasi Ljungarsin neiti uhmailevasti.

-- Eteenpäin! -- huusi Taavi.

-- Se ei käy, -- vastasivat ratsumiehet.

-- Täytyy käydä! -- käski suuttunut johtaja.

-- Se on mahdotonta, -- vastasivat taaskin ratsumiehet.

Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa itsepäisyyttään.

Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta, ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi kaikkien surma?

-- Se on mahdotonta! -- huudahti Taavi.

-- Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie ratsain!

-- Se on yhtä mahdotonta! -- väittivät ratsumiehet. -- Hevoset eivät jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.

-- Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.

-- Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.

-- Mutta rajuilma asettuu.

-- Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!

Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.

Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista, reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.

He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.

Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.

-- Kuinka monta sinä erotat? -- kuiskasi Taavi naapurillensa.

-- Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan... Joko niitä on kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että pimeässä näkisin, -- vastasi vieruskumppani.

-- Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri, hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin. Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa. Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin sisustaa lakkinne ensi talvena.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat miehet. -- Me hakkaamme kätemme lämpimiksi juutilaisten selkään!

Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti, että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.

Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.

-- Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! -- huusi Taavi heille ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.

Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.

Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi. Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.

Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.

Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan. Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle. Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti, kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.

-- Sinä olet verissäsi, Taavi! -- huudahti Beata, kun he vihdoin pääsivät lämpimään ja valoon.

-- Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, -- vastasi nuorukainen. -- Mitä piditte matkasta Beata neiti?

-- Niin, -- sanoi Ljungarsin neiti, -- minä tunnen itsepäisen pojan, jolle parta alkaa kasvaa.

9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.

Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid piispalle tämän hirvittävän uutisen.