Part 19

Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta. Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla, mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi. Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä, että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.

Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin. Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?

Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi _novitii_, jotka aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi terävästi toiseen apulaiseensa.

-- No, Birger Bonpoika, -- huudahti hän, -- oletko hullu? Jo kolmatta kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä; etkö ole taaskin kirjoittanut: _in gloriam sanctissimae et beatissimae Mariattae, matris Dei?_ [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin kunniaksi.]

-- Armoa, arvoisa isä, armoa! -- huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.

-- Poikani, -- jatkoi piispa, -- minä huomaan nyt, että sinä et ole valmis -- kaukana siitä -- pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, -- lisäsi hän lempeämmällä äänellä, -- mene, poika parkani, ano anteeksi pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla paastolla...

-- Arvoisa isä, -- huokasi Birger, -- te olette sallinut minun ripittää itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan linnanmuurien ulkopuolelta.

Piispa pudisti päätänsä. -- Epäilemättä, -- hän sanoi, -- paholainen juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa. Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset jotain ulkonaista tointa... jonkun vaarallisen ja vaivalloisen tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä ajattelen asiata.

Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.

-- Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä. Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina neiti tänne!

Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.

Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.

Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi. Ritari Wulf -- lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät, viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää -- kielsi iloisesti tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen, että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat, että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."

Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.

Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin huoneihin salin sisäpuolelle.

Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein -- jos se ei olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa -- voinut epäillä hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari, ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet, jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen sukulaisen tytär.

Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa; kettu ja jalopeura samassa luolassa, -- sanottakoon se piispa Arvidin valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun viekkaus jalopeuran sydämeen.

6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.

-- Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht geschlafen, -- huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.

Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa ja vastasi vain.

-- Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani, ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.

Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:

-- Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Olen tosiaankin hyvin pahoillani, -- vastasi piispa, -- että onneton sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.

Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.

-- Allerdings, -- sanoi hän, -- allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä, että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und getreuer Unter -- than, -- hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen, ja sentähden... on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne, että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta... voinpa sanoa, erittäin onnellisia tietoja -- sehr gute Nachrichten.

-- Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille, jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, -- sanoi piispa tutkistelevasti katsoen sanansaattajaan. -- Minä olen aivan varma, -- lisäsi hän, kun Wulf ei heti vastannut, -- että hänen armonsa on suosiollisen lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.

-- Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja anteeksiantava, -- vastasi ritari sanoja tapaillen. -- Kolme päivää perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier und Wein getrunken... [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin juomingit...]

-- Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan osottamasta armosta?

-- Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja oikeat ystävät.

-- Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle ole mitään pahaa tapahtunut?

-- Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja hänen puoluelaisensa?

-- Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.

-- Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa, joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.] Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]

-- Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?

-- Kaputt.

-- Skaran Vincentius?

-- Kaputt.

-- Knuutti Kurki?

-- Kaputt.

-- Eerikki Juhananpoika Wase?

-- Kaputt.

-- Linköpingin piispa Brask?

-- Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi satimesta.]

-- Joachim Brahe?

-- Kaputt.

-- Eerikki Gyllenstjerna?

-- Kaputt.

-- Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut?

-- Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä hautaamisen välillä.

-- Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia af Eka? Rouva Sigrid Baner?

-- Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin virtaan, -- vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.

-- Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te herkkäuskoisuuttani?

-- Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.

Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia, joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, -- jota ei pitäisi olla vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän vuodenaikaan, -- ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän, karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten...? Niin sitten ei Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies, hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista! Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, -- siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi, kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana, kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, -- tuolla iankaikkisella, joka seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, -- näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.

Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua!

Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella? Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi, harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat...

Arvid piispa päätti odottaa!

Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen, sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava, hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. -- Älkää ihmetelkö, herra ritari, -- sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan levollisesti, -- älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista hyvää. Ja nyt -- kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, -- sallikaa minun kysyä, mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän jalosukuisuuttanne?

-- Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!], -- huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta, -- minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset, jolleivät he tahdo vitsaa _in posterioribus_ [takaosiinsa]. Joka tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä. Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan vihollisen.

Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!

Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta. -- Teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi hän, -- osaa koskettaa meitä, kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä, että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi, täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä. Ymmärrättekö minua?

-- Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.

7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.

Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika Ljungarsin. -- Aika on sellainen, -- sanoi hän heille, -- että maa etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!