Part 18

-- Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin. Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

-- Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars, tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä nuorukaisen mieleen.

-- Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin, mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä, eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia. Vasemmalla... mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa puhua.

-- Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

-- Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa, aivan kuin...

-- Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään...

-- Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

-- Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa esiin haljenneen kallion juurelta.

-- Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty...

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

-- _Fulminat, Fulget, refulget!_ [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi, Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. -- Näin sanoen Birger istahti olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

-- Olipa, -- jatkoi hän, -- syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa... Mutta ehkä minun pitkät puheeni väsyttävät teitä?

-- Jatka, jatka!

-- Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu -- silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin, tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko, Birger herra? Miehen mieltä!

-- Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

-- Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille, että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla, sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa, antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien, salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa, lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan rupeaisi hengelliseen säätyyn...

-- Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

-- Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki, niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja henkiä.

-- Lapsena te usein joitte tätä vettä, -- sanoi Goliat sävyisästi. -- Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli. Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva! Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?

-- Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, -- huudahti nuorukainen ja viuhtoi käsillään. -- Etkö ole seurannut minua tänne saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta kun olen koettanut rukoilla _Pater peccavi_ ja _In te speravimus_ rukousta, huutanut korvaani: _fulminat, fulget!_ ja toisen kerran taas: _refulget, refulget!_ Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin _Sancta Maria, ora pro nobis!_ [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan _Mariatta, Mariatta!_ Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut, Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan kimmeltää kuin tuli?

Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä, vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, -- mutisi Goliat hiljaa itseksensä.

4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.

Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti pimeän huoneen.

-- Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, -- sanoi Goliat itseksensä. -- Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun? En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta jollei ole muuta neuvoa, niin... ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan... Tuossa on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa kärpästäkään!

Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti paloi. -- Rätisetkö, nylkyri? -- mutisi hän. -- Rätise kiirastulessa, inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa himoitse aatelista verta! -- Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat, mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.

Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa. Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. -- Oletko vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? -- sanoi hän tyytyväisenä, kun hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.

-- Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä te ette ole hyvissä voimissa, -- sanoi Goliat.

-- Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä perätysten... Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta pyhimyksiltä apua... Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele minua omalta itseltäni!

-- No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa Thorin pörröiseen päähän...?

-- Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän tallusteli lihavan tallipässimme perässä.

-- Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta...

-- Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa pitänyt puoliani, Goliat.

-- Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.

-- Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita uskollisuutesi?

-- Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä hänelle kepposet.

-- No, mitenkä sitten?

-- Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!

Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin, kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. -- Niin, -- sanoi hän luottavaisesti, -- kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän, jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.

-- Isäni miekka, -- toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.

-- Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne kannukset, -- huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: -- Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.

-- Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, -- jatkoi nuorukainen.

-- Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran kertomusta.

-- Kuninkaanko veren, sanot?

-- Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise kuin lapsi ämmänjutuista.

-- Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin nousta hevosen selkään. Mutta jatka!

-- No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra kertomustansa seuraavalla tavalla:

Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä, prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan, joka oli sen ajan kaunein nainen.

Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä, nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.

Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä, vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa Suomeen hirviä pyytämään.

Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin nimitettiin Junkkarin -- se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan, hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja kengät jalassa. -- Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.

-- Jatka! -- vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä huoneessa. -- Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.

-- Ei ole hyvä, -- jatkoi Goliat, -- kertoa sellaisia asioita pimeässä; minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat. Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan, olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.

Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan, kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka on minun arvoiseni!

Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.

Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt orjantappurapensaasen.

Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut, hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.

Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen, vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi? Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin: kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu; minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.

Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja sanoi: -- Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta kirkon palvelukseen?

Birger vastasi vain: -- En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.

5. Valtiomies tukalina aikoina.

Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520 oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia: kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet, mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua. Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu. Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi? Sitä erittäin haluttiin tietää.