Part 17

-- Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?

-- Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.

-- Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin muutkin huovit?

-- Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.

-- Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin sisäpuolella?

-- Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on vaan rottia.

Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.

-- Goliat! -- huudahti Ursula rouva. -- Minä luulin, että olisit aikoja sitten kuollut.

-- Eipä se ihme olisikaan, -- sanoi Taavi, -- kahteen viikkoon hän ei ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.

-- Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla, -- vastasi piispa hymyillen. -- Mutta te, jalo rouva, -- jatkoi hän vakavammin, -- mitä te voitte tähän syytökseen vastata?

-- Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.

-- Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!

Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä, mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.

_Edellisen osan loppu_.

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa.

Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa; molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan hautaan.

Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna 1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta valtaajalta.

Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.

-- Junkkeri Birgeriäkö? -- toisti vartia äkäisesti. -- En tunne sen nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin ennenkuin pimeä teidät yllättää.

-- Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on parast'aikaa Kuusiston linnassa, -- vastasi vaeltaja itsepäisesti.

-- Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi, -- vastasi vartia.

Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä. -- Vihitään papiksi! -- huudahti hän tuskaisesti. -- Pyhä neitsyt, se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä onnettomuutta!

-- No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, -- jatkoi sotamies samaan tapaan. -- Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.

Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että hän kuuli ääniä nostosillalta. -- Mikäs nyt? -- sanoi hän nopeasti katsahtaen tuliaa. -- Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä, seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit? Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?

-- Sen minä sanon sille, jota asia koskee, -- sanoi vanhus varovasti. -- Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.

-- Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, -- käski tallimestari.

Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.

-- Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, -- sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.

-- No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! -- huudahti Goliat. -- Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä tänne joutunut?

-- Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista, että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä otellaan, niin... Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa; näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien seurassa.

Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka, että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli, esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.

Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.

-- Sinun on täällä hyvä olla, poikani, -- sanoi hän. -- Piispa ei olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?

-- On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut nähdessänsä, Goliat.

-- Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu? Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan kouluun!

-- Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet. Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että -- siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa -- että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai nähdä.

-- Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! -- huudahti vanhus tyytyväisenä ja siveli partaansa. -- Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin, jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.

-- Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä puhuu kyynelsilmin, -- vastasi Taavi vältellen.

2. Katumuksentekiä.

-- Mutta se ei ole mahdollista, -- jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi levottomana; -- ei ole mahdollista, että minun herrani poika, Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin... -- Sana tarttui hänen kurkkuunsa.

-- Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? -- sanoi Taavi leikillisesti. -- Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden ankaraa katumusharjoitusta -- esimerkiksi juomaan hänen kanssaan haarikallisen pursuolutta.

-- Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko piispa pannut poika paran pään pyörälle?

-- Minä luulen, -- sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan, kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista katumusharjoitustasi!

-- Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, -- sanoi vanhus surkealla katseella.

-- No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon. Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön, että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja miekkailiaksi, -- ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on. Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon, hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.

-- Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana. Huomenna, katsos...

-- Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään, ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä. Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun palavan kaiken yötä.

-- Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin hävittää Bo herran lapset!

-- Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? --; huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen muistissansa ja mielikuvituksestansa.

-- Tokko minä luulen? -- toisti Goliat. -- Minä olen siitä aivan varma. Ei se ole muuta, -- ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi kuiskaten: -- ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.

-- Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun hän vielä oli lapsi! -- huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen säätyyn oli sangen ymmärrettävää. -- Odotappa, -- jatkoi hän, -- niin minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.

Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi. Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän, -- anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!

Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän yhteisten huoliensa esinettä.

-- Mitä? Mahdotontako? -- sanoi itsepäinen ukko. -- Seuraa minua, Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous saa aikaan.

-- Tule, -- sanoi tallimestari.

He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten kapealle ovelle. -- Me olemme perillä, -- kuiskasi Taavi.

He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.

Hän kolkutti ovea. -- Birger herra! -- hän huusi. -- Avatkaa, minä se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen tärkeätä asiaa.

-- Tule huomenna uudelleen! -- vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä, vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.

-- Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman menestyksenne ja isänne muiston nimessä...

-- Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt ottaa sinua vastaan, -- vastasi taaskin ääni sisästä.

-- Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois, vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella. Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!

Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.

Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.

Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku, hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että siimat olivat verentahrassa.

Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.

-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.

-- Mitäkö minä tahdon? -- huokasi Goliat nyyhkyttäen. -- Minä tahdon kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa, Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan miekkaa sivullansa?

-- Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.

-- Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään. Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne, herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.

Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. -- Minä kuuntelen sinua kärsivällisesti, -- hän sanoi, -- sillä se on velvollisuuteni, mutta minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä, eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.

-- Jumalan äidin tahto! -- toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. -- Jumalan äidin tahto! Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi, pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani, ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa! Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä, olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, -- sen suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!

3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi hän; -- taivaan tahdon alle täytyy alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen täytyy taistella...

-- Kuinka? -- vastasi vanha palvelia. -- Ettekö ole ymmärtänyt minua? Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin, tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman kätenne vuodattamaa! -- Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan jälkiä.

-- Niin pitkällekö, -- huudahti hän, -- on kirous seurannut Ljungarsin sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin vuodattavat omaansakin.

-- Mene tiehesi! -- huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti neuvonantajan luotaan.

-- En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, -- vastasi vanhus päättävästi. -- Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan multana.

-- Puhu! Mutta lyhyesti!