Part 15

Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.

-- Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit minun lapsiani kesän kuluessa?

-- Olen, -- vastasi Taavi.

-- Ja kuinka sinä olet täyttänyt käskyni? Sinä olet sallinut ryöstää lapset?

-- Mutta minä olen vapauttanut heidät ja tuonut heidät luostarin suojaan.

-- Vastaa, poika, miksi sinä et vienyt heitä Ursula rouvan luo linnaan?

-- Sentähden, että Ursula rouva on sulkenut Goliatin vankilaholviin. Ja sentähden, että hän käski pitkää Malkoa pistämään minut kellariin, kun minä pyysin apua Birgerin ja Beatan puolesta, ja että hän antoi sotilaansa ajaa meitä takaa, kun me pääsimme Sten herraa pakoon.

Ritari katseli häntä tylysti ja sanoi: -- Minä otan itse selkoa asian laidasta. Me ratsastamme vielä tänä yönä Ljungarsiin, ja sinä seuraat minua. Jos olet puhunut totta, niin pidän minä sinut henkipalvelianani. Mutta jos olet valehdellut, niin heitän minä sinut jalat ja kädet sidottuina koskeen.

Arvid piispa oli juuri lopettanut kirjeensä paaville, kun Bo herra astui ilmoittamatta hänen huoneesensa.

-- Minä olen, -- sanoi hän, -- saanut sellaisia tietoja, että minun täytyy ratsastaa yötä päivää, ennenkuin Ljungarsissa ja Letossa saadaan vihiä takaisintulostani. Tahdotko kahdeksi viikoksi lainata minulle kymmenen tai kaksikymmentä huovia?

-- Sinun turvaksesi teen kaikki mitä voin; mutta kostoasi varten en mitään, -- vastasi piispa.

-- Kuinka, -- sanoi ritari suuttuen. -- Sinä kieltäydyt auttamasta minua oikeutettuun kostooni?

-- Minä autan sinua haastamaan Sten herraa, tai ketä sinä vain haluat, pohjois-Suomen laamannin tai Turun hengellisen tuomioistuimen eteen. Mutta jos lupaat minulle, ettet rupea kostamaan oman käden oikeudella, niin ovat kaikki huovini sinun käskettävinäsi.

-- Ja sinä olet aatelismies! Sinä kärsit petosta, kärsit kuolettavaa häpeää ja jättäisit kostosi parin kirjurin käsiin!

-- Kostoni minä jättäisin Jumalan käsiin; maallisen oikeuden maan lain alaiseksi.

-- Olenpa houkkio, kun seison tässä kuuntelemassa pelkurimaisen ja ulkokullatun papin pakinoita! -- huudahti ritari voimatta hillitä vihaansa. -- Jää hyvästi, Arvid Jaakonpoika, taidatpa muistaa nuoruuden ajoiltamme, että Bo Knuutinpoika Ljungarsilla on hyvä lainsäätäjä vasemmalla kupeellansa, ja se laamanni on tuomitseva kysymättä sinulta neuvoa.

-- Varo itseäsi, veljeni, -- varoitti piispa. -- Älä tee väkivaltaa, älä pakota minua puolustamaan lain pyhyyttä! Ja sitä paitsi et ole vielä tointunut haavastasi. Odota huomiseen, niin annan sinulle sopivan seurueen.

-- Poikani, Knuutti, lepää kostamatta Itämeren syvyydessä ja sinä tahtoisit, että minä lepäisin luostarisi höyhenpatjoilla! Kuitenkin yhdessä asiassa voit olla minulle avuksi. Anna lapsilleni pari luotettavaa palveliaa turvaksi, ja anna heidän hiljalleen seurata minua Ljungarsiin.

-- Sen lupaan mielelläni, -- vastasi piispa. - Bo Knuutinpoika, eroammeko me vihollisina? Etkö sinä huomaa, että korkean samoin kuin alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?

Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti hänen jälkeensä surumielin. -- Milloin, -- sanoi hän itseksensä, -- milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä, velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?

29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.

Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata, että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.

-- Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaan Naantaliin.

-- Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni, jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa Naantaliin.

-- Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun. Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.

-- Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.

-- Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.

-- Luottakaa minuun, armollinen rouva.

-- Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit hänet pakenemaan kellarista.

-- Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu, täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.

-- Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan uuniin.

-- Armollinen rouva, sanotaan...

-- Mitä sanotaan?

-- Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.

Ursula rouva nauroi pilkallisesti.

-- Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset oppivat tuntemaan toisensa. -- Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?

-- Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä. Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.

-- Mene, orja, äläkä puhu _meistä_, kun sanot täyttäväsi minun käskyni. Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle Naantaliin.

Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa ja mutisi äkeissänsä: -- Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.

Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut hänenkään poikansa osaksi!

Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta, joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset kuvastuivat:

Poiss' on linnut paulastasi, Viattomat vallastasi; Kevät-aikas on kulunut. Kadonnut kukoistuksesi. Vaalene! Vapise! Poiss: on linnut paulastasi. Viattomat vallastasi.

Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan, niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman, yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: -- Ken olet, ja mitä tahdot minulta?

Olento vastasi:

Ken olen, älä kysele, Älä turhin tiedustele; Oman suojelen sukuni, Pienoisia puolustelen. Kostoa Kavahda! Ken olen, älä kysele, Älä turhin tiedustele.

-- Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! -- huudahti Ursula rouva, repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti. -- Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät uumillasi!

Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai lauloi pilkallisesti:

Kytke tuuli taivahalla, Estä virta kosken alla; Ilman impeä utuista Et pelota, et pidätä. Tehoton Taikas on. Kytke tuuli taivahalla, Estä virta kosken alla!

Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä, työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa, sanatonta kohinaa.

-- Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? -- huudahti hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. -- Minä kuitenkin annoin tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen? Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi! Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä! Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä, enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus. Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani, niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun kimppuuni legioneja haamuja.

Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta Ljungarsiin vievällä tiellä.

30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.

Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.

Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea, kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut ottaa mukanansa.

Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.

Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken keskustella rouvan kanssa.

Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.

-- Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, -- sanoi ritari välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli Ljungarsin vaakuna leikattuna.

Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman surusanoman.

Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: -- Hämmästyttääkö se teitä, rouvani! Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.

-- Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole väärä, -- vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa toista herraa toiseen.

Sten herra hymyili katkerasti. -- On turhaa, kaunis rouvani, -- sanoi hän, -- että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa -- joka maksoi minulle kauniit summat -- uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin, joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai aikaan, lyhyesti, _hyvä_ rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?

-- Huhu ei vielä ole mikään todistus.

-- Ja miksi te tätä sanotte? -- Ritari otti pienen, kultaisen kantasormuksen esiin.

Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: -- Tämän sormuksen sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.

-- Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.

Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: -- Minun täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari, näytte sitä niin suuresti haluavan. -- Enkö minä ikävöitsisi sitä päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te kauneudellanne ja minä miekallani.

-- Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän vallassamme.

-- Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat minun käsistäni.

-- Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa. Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.

Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa suuret kemut.

Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.

-- Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? -- kysyi Ursula rouva.

-- Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset kädet valkealla pohjalla, -- vastasi Malko, joka oli tähystänyt vartiotornissa.

-- Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on meille sanottavaa, -- sanoi Sten herra.

Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi. Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.

Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä oli.

Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?

Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti, että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei olisi mitään sitä vastaan.

Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui linnanpihalle saakka:

-- Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava: minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen. Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot ruumiin ja hengen puolesta.

Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä ja odotti vastausta.

Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden. Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.

31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui paikalle.

Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi, viskasi sen muuria vasten ja huusi: