Part 10
Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta, sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale, sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin. Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli, vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa, mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia uskonpuhdistuksen jäljessänsä.
Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin, monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella. Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon, joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa, hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista, halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset, tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset, siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, -- pilkkaavia seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle, vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan autuuden!
Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa, ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä, että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.
Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut, rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä, vaan vielä niistäkin, joita _vastedes aiottiin tehdä_. Varsinkin soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa, että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius, joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat, oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan munkin näkyvistä.
Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen, että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten, ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.
Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa, sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.
19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin. Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten. Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden aikoina.
Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali. Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina -- puhumattakaan neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat luostarin suojeluspyhien joukkoon, -- pidettiin sekä komeampina ja täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun 6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.
Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia, jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla, selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista 35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä olevan alkavan rappion edessään.
Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun, syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa, ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.
Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.
Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen odotussaliin.
Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä, kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite. Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa, noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.
Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus. Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia, joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he taas halusivat päästä sieltä pois.
Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin. Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia kunnianosotuksia.
Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä pärmäkirjassa.
Näiden huoneitten sisustus -- jykevä, hopealla ja norsunluulla koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit, täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille. Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.
Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi, kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi; muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen kauniissa kädessään, jota hän -- ehkä jokin vielä kuolettamaton maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään -- kuului pitävän enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa. Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla, ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita, sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia pappeja.
Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies, kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli. Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman virkaveljensä käsissä.
Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.
-- Hyvät lapset, -- sanoi abbedissa suopeasti, -- minulle on kerrottu, että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin, kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.
Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.
-- Minua ihmetyttää, -- jatkoi abbedissa, -- ettette mieluummin hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille turvaa ja hoitoa.
Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: -- En minä tahdo lähteä Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin paha meille. Ursula rouva on noita-akka.
-- Mieletön lapsi, -- sanoi abbedissa, -- niinkö sinä olet oppinut, kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?
Birger punastui. -- En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, -- sanoi hän, -- mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.
Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.
Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.
Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten pyyntöön olisi annettava.
-- Arvoisa isä, -- sanoi hän huolissaan, -- teidän viisautenne ymmärtää kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä, ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.