Part 2

Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa, tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä. Kuule, tähti putosi helähtäen! Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä.

METSÄN HÄMÄRÄ

Alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita ja linnut niin arkoja. Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä ja tie synkistä aavistuksista pimeä? Varjossa lepää sairas jumala uneksuen ilkeitä unia —

METSÄN VAALEA TYTÄR

Eikö juuri eilen metsän vaalea tytär viettänyt häitään, ja kaikki iloinneet? Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde, hän oli salainen polku ja naurava pensas, hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö. Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi, sillä hän oli metsän vaalea tytär; hän oli lainannut käeltä soittimen ja hän kulki soitellen järveltä järvelle. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, ei ollut maan päällä yhtään onnetonta: metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä, hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet, hän on kalpea ja herättää kaikki himot. Kun metsän vaalea tytär vietti häitään, seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä Ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä Ja katajat niin iloisina päivärinteellä, Ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin. Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin, kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään, Ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

POHJOLAN KEVÄT

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet, kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois, ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä. Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti. Vanha kuusi valvoo ja muistelee valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

SUREVA PUUTARHA

Voi, että ikkunat näkevät ja seinät muistavat ja puutarha voi surra ja puu voi kääntyä kysymään: Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin, miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään? Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella, missä kuusen hämäryys on tutkimaton.

IHMEELLINEN MERI

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä, tuntemattomat kukat loistavat rannalla; olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit — mutta ihana meri on vaarallisin nähdä, se herättää tulevien seikkailujen janon: mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

LAULU VUORELLA

Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui, ja vuorella seisoi joku ja lauloi. Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet. Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois. Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain, että hämyisellä kalliolla oli sydänverta, aavistin hämärästi, että laulu oli jostakin, mikä ei koskaan palaa.

ERO

Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni, kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi. Sisareni eivät ole vielä huomanneet, että en enää katso heihin. En puhu koskaan enää kenenkään kanssa. En tiedä, kuinka usein suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa. Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää, mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle. Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut, sisareni, pidättäkää minua — en tahdo mennä teidän luotanne pois. Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni, minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille. — — — Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas, elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi, elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa: en tohdi katsoa sitä. Kaikki eiliset toiveeni nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet, kaikki eiliset rukoukseni ovat liikanaisia ja vastausta vailla. Kaikki sanani olen peruuttanut ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille, jotka toivottivat minulle onnea. Kun oikein ajattelen; ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni, kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla. Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi, minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa — — Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi. Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku — minä menen hyvästeittä ja huomaamatta, minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.

MINUN SIELUNI

Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta, minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään; minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa, minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen. Lapsena minä näin meren: se oli sininen, nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen, nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä, mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi louhikäärmettä. Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen, mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.

RAKKAUS

Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen. Jätin sen kalliolle meren rannalle Ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin. Ja naisena istuin pöytäsi ääressä, join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua. Sinä näit, että olin kaunis ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa. Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani. Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki. Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni. Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi, näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi — katoamistaan. Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.

ELÄMÄ

Minä, oma vankini, sanon näin: elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu, eikä hyväily, jonka saamme harvoin, elämä ei ole päätös lähteä eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät. Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu, elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme, tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan. Elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko ja ilmassa lentävät kultaiset linnut ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi. Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua... Elämä on olla muukalainen itselleen ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee. Elämä on laiminlyödä oma onnensa ja työntää luotansa ainoa hetki, elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

TUSKA

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään. Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha. Onni tulee hiljaa aamun huminana nukkuvissa pensaissa, onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli, onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla. Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mistään. Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut kätensä nyrkkiin. Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin. Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme — hän antaa meille avaimet kuoleman maahan, hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä. Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa, hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan, hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota. Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen? En tiedä enää. Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia, hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä, hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi. Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme, hän antaa meille ylintä elämässä: rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.

SYYSKUUN LYYRA

HÄMÄRÄ

Yö tulee suurena ja villapartaisena hymyillen ilmihymyä puolihämärälle. Äänettömien sireenien keskeltä kasvavat hämyssä puiston ääriviivat, muodottomat ja jättiläismäiset. Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat, ne uneksivat auringon astuvan alas maahan — — Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille, jotka näkymättöminä livahtavat ohi?

OLEMISEN RIEMU

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi. Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa! Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin ja kuunnella yön hiljaista virtaa ja seisoa vuorella auringossa. Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla, en tiedä mistään muusta kuin auringosta. Aika — muuntajatar, aika — hävittäjätär, aika — loihtijatar, tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon? Aika — sinä murhaajatar — väisty luotani! Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet, mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

NEIDON KUOLEMA

Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan, hän tiesi itsestään kaiken, hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä. Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa. Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä, hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi — ja sammui. Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt, että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä. Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta, he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista. Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota, he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä. Häntä etsittiin kauan kieloniityltä, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.

OLENKO VALEHTELIJA?

Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton. Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita. Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta, että muserrun turuillenne.

Jos olen valehtelija, haudatkoot kadotetut henget lyyrani liejuihin, tulikiven katkuun. Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä, kun ei yhtään elollista kulje ohi.

Jos olen valehtelija — pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä, helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin, vesi salatkoon, mistä minä tulin, älköön maailma koskaan kuulko taruani.

Jos olen valehtelija — niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä: hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle, ilman niitä ne eivät voineet pysyä, niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.

NIETZSCHEN HAUDALLA

Suuri metsämies on kuollut. Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin. Suudellen kylmää kiveä sanon: tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä. Istun haudallasi ilkkuen niinkuin iva — kauniimpi kuin olet uneksinut. Ihmeellinen isä! Lapsesi eivät petä sinua, he tulevat maan yli jumal'askelin, hieroen silmiänsä: missä mahdan olla? Niin, oikein ... täällä on minun paikkani, tässä on isäni hoitamaton hauta. Jumalat — vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.

ILMESTYSKIRJAN HENKI

Ihmiset, rinnassani paisuu. Lieska, sauhu, palaneen lihan katku: se on sota. — — — Sodasta olen tullut — kaaoksesta noussut — olen elementti — raamatun vaeltava henki — apokalypsi. Katson ympärilleni elämän yli — se on jumalaista. Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat, kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat. Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.

Epäilijät, pilkkaajat, älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen. Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten. Laulajat eivät olleet harpunsoittajia, ei — valepukuisia jumalia — Jumalan vakoojia. Vanhojen aikojen laulajat — olkaa rauhassa, suonissanne on virrannut hyvä veri — runsain punainen soturiveri. Laulun henki on sota.

HUOLETTOMUUS

Minä en usko ihmisiin. Olisin lyönyt lyyrani siruiksi, ellen uskoisi Jumalaan. Jumala näyttää minulle tien sumusta auringon säihkyvän kehrän luo. Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden. Minä luotan lujasti kuin kallioon. Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.

KAUNIS JUMALA

Sydämeni on kauneinta maailmassa. Se on pyhä. Kuka ikänä sen näkee, säteilköön sen loistoa. Sydämeni on kevyt kuin lintu, maan päällä ei ole hauraampaa esinettä. Uhraan sen sinulle, tuntematon jumala. Jumala ylinnä pilvissä — siipeni kantavat minut sinne — kaunein jumala jonka edessä kaikki on tomua. Olen palaava kimmellys otsani ympärillä — eikä kukaan ole näkevä muuta kuin yön ja jumalan.

LYYRANI

Inhoan ajatella — — — Missä on kallis jättiläislyyrani? Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva. Oi sinä jättiläislyyrani, sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.

Kun minä kuolen, heittäydyn kielillesi huolettomasti. Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista. Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli, ne pysähtyvät keskellä Atlanttia —

Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta, kallis lyyrani.

TULEVAISUUDEN KULKUE

Repikää kaikki kunniaportit — kunniaportit ovat liian matalia. Tilaa oudolle kulkueellemme! Raskas on tulevaisuus — rakentakaa siltoja rajattomalle. Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä! Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle! Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat! Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot, kohtalokkaat kädet — aloittakaa työnne. Murtakaa kappale taivasta, hehkuva. Olemme repivä ja lyövä. Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta. Nouskaa, airuet, ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä, päivä tarvitsee kukonlauluanne.

ORFEUS

Minä muutan käärmeet enkeleiksi. Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne! Hetkinen — eikä enää yksikään kähise. Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa, vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä. Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään, suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle, jotta ne avaavat silmänsä. Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon. Minulle on kaikki luvallista. Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua kallioluolaani metsään.

RUUSUALTTARI

RUUSUALTTARI

Eroan teistä, sillä olen teitä enemmän.

Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta; astun ulos luoksenne tuoden ilon sanoman: Jumalan valtakunta alkaa.

Ei Kristuksen kuihtuva valta; ei, korkeammat, kirkkaammat ihmisolennot astuvat alttarin ääreen tuoden kiitollisuutensa, ylimaallisen tuoksuvan, juovuttavan.

Alttari on kuin Jumalan huokaus, peittäkää se ruusuin, niin että näkyy vain kauneuden vuori. Kevyesti on hetken henki istuva sillä juoden hauraasta kultaisesta lasista hetken maljan.

CHIMBORAZZOLLE

Ensin tahdon nousta Chimborazzolle omassa maassa ja seisoa siellä hengähtämättä voitonseppelin.

Sitten tahdon nousta maineen vuorelle, jota kohti maailman kultainen vainio hymyää, ja seisoa siellä autuaana ruusunpunaisia näkyjä nähden.

Vihdoin olen nouseva vallan vuorelle, nousemattomalle, josta tähdet hymyävät lempeimpinä, ja olen siunaava kaiken.

KÄRSIMYKSEN KALKKI

Kärsimyksen kalkkiin tarttukoot heikommat kädet vieden sen kalvaammille huulille, minun voittajan-huuleni eivät vielä suostu siihen. Mutta — ei. Sydämessäni istuu vielä jättiläisiä synkin kasvoin, pusertaen kiviset kätensä ankarasti yhteen. He astuvat kerran pimennoistaan esiin — he kutsuvat sinua — tuska. Iske, säkenöivä moukari, kivistä kuvaa. Louhi sieluni esiin, jotta se löytäisi sanoja. joita ei ole koskaan ollut ihmisen kielellä.

SATULINNANI

Minä katselin sisään filosofin taloon ja ymmärsin: hän oli onnellinen. Mutta minun satulinnani seisovat haurailla pylväillä, kuvaamattomina. Oi minun satulinnani, sortukaa, sortukaa kultaiseksi soraksi. Rakastan teitä liian paljon — kuolkaa. Rakennan teidät jälleen vavisten surmatakseni teidät — liian ihanat. Minun satulinnani, te olette kerran seisovat maan päällä. Silloin minä vien talttani ja vasarani pois, maailma on lopussa minulle.

TYÖASEEN VALITUS

Sinä raastit pala palalta sydämeni, väkevä Jumala, ja teit minut aseeksesi. Sinun ovat minun ruumiini ja sieluni ja kaikki minun jäljellä oleva elämäni. Itken. Missä minä kuljen, siellä valuvat kyynelet, kivikovan kyynelet. Mistä minun suuni enää löytää valituksen sanoja tässä heltymättömässä runsaudessa? Päiväni ja yöni ovat kirjoitetut kirjaasi, oi jumala. Maassa en omista mitään, en edes kukan vertaa. Oi että olen rikkain! Että otsalleni on kirjoitettu: leiki kohtalon ihmeellinen leikki pakosta.

JUMALAT TULEVAT

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon, he luulevat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat, eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan tuntemattomina.

Jumalat nauravat. Elämä on heidän. He ajavat tulisen valjakon kiidättämin vaunuin. Istuuko niissä niin ihana kuningatar, että hänen nimensä voi vain kuiskaten mainita.

Polvillenne, ihmiset. Jumalat tulevat. Jumalat nousevat tomunpainamista otsista, kohottaen koko maailman korkeuteensa.

KAIKKI METSÄN KAI'UT

Ei, ei, ei, huutavat kaikki metsän kai'ut: minulla ei ole enää sisarta. Nostan maasta hänen valkean silkkipukunsa ja syleilen sitä voimattomasti. Suutelen sinua, saat kaiken intohimoni, ajatukseton kangas, muistatko hänen ruusuiset jäsenensä? Hänen kenkänsä ovat jäljellä auringonpaisteessa, jumalat lämmittelevät käsiään niiden luona. Sada, lumi, yli sisareni jäännösten. Tuiskua yli niiden, lumimyrsky, katkeran-raskaana. Värjyen olen astuva tälle paikalle niinkuin kauneuden rumalle haudalle.

SISAR

Minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi. Hän hukkui minulta kaupungin tungoksessa.

Jos näen mustien kuusten keskellä nuoren koivun pudistavan kultaista tukkaansa, muistan sisareni.

Seisooko hän avosilmin puiden keskellä, sydän sykkien, kurkoittaako hän kätensä minun puoleeni?

Sisareni, minun sisareni, minne ne veivät sinut? Mitä hekuman unia sinä uneksit väsymyksen vuoteilla?

Sankarlapsi, onnen lapsi, me odotamme yhdessä satujen päivää.

MENNYTTÄ

Minä ja se kuollut kuulumme yhteen. Katkerien narsissien maku kielelläni toistaa: mennyttä, mennyttä, mennyttä, mennyttä... Otan hänen uurnastaan tuhkaa kahmaloni täyteen ja kohotan sen taivasta kohden: Mitä on minulla tässä? Valkoiset pilvet, kerääntykää sinertävien kuilujen ylle: todistakaa, todistakaa, että se on tuhkaa, joka oli auringon valoa.

TULEVAISUUDEN VARJO

MYSTEERIO

Leluja ovat kaikki ihmiset. Lelu olin itse eilen. Tänään olen se, joka avaa mysteerion. Tahdon kaikkien tulevan luokseni, tahdon kaikkien kuulevan, kuinka sydämeni lyö. Tulen ja veren ja tulevaisuuden voitelun olette te ottava minun käsistäni. Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle. Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva. Olen kääntävä kaikki pyhemmän jumalan uskoon. Kaiken taikauskon tahdon äänettömällä luudalla laasta, kaiken pienuuden tahdon pilkaten tappaa. Teidän suurta käärmettänne tahdon polkea; tahdon pistää miekallani hänen päänsä puhki. Oi sinä minun hyvä miekkani, jonka olen saanut taivaasta, minä suutelen sinua. Et ole lepäävä, ennenkuin maa on puutarha, jossa jumalat uneksivat ihmeellisten maljojen ääressä.

VANHA VALTIAS

Hartioillesi, maa, olen kohottanut linnan valloittajille. Ne jotka voima täyttää, saavat asua siellä, ne jotka kulkevat ja odottavat voimaa täynnä. Missä alakuloiset ikkunat kertovat suistuneista kohtaloista, siellä te tulette kulkemaan nuorina, te jotka ette vapise, pronssiin valetut ihmiset, kaltaiseni. Ja rintanne on soiva kuin kevätmyrsky, joka ruoskii ruutua kostein siivin. Nauraen tartutte, autuaat, käsin uuteen tähteen, silloin kasvonne synkistyvät ja katseenne painuu maahan. Miten väkevänä käy tämä käsi miekkaan, joka on lävistävä — — — Nuori rinta, miksi olet niin valoisa?

LUOJAT

Rautainen sydämeni tahtoo laulaa laulunsa. Pakottaa, pakottaa ihmisten meren, muovailla, muovailla ihmisten suuren joukon riemuksi jumalille.

Irrallisissa satuloissa keinuen me tulemme, tuntemattomat, kevytmieliset, väkevät. Viekö meitä tuuli? Ivanauruna soivat meidän äänemme etäältä, etäältä...

KIERTOTÄHDET

Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki, autuas: kun ilma paukkuu poskillasi, autuas: kun vauhtisi kääntää sinut. Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta. Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla. Nopeammin, ripeämmin, armottomammin, oudoissa kohtaloissa piehtaroiden vyöryy ohitse kiertotähtien lukematon parvi länteen, kirkasta kajoa kohden — mahdollisuuden ainoaa viitoitettua tietä.

TULEVAISUUDEN VARJO

Aavistan kuoleman varjon. Tiedän, että kohtalomme ovat kerätyt nornain pöydälle. Tiedän, ettei maahan syövy edes sadepisaraa, joka ei olisi kirjoitettu ikuisten aikojen kirjaan. Tiedän: niin totta kuin aurinko nousee, koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa, se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: olen kuoleva valon lävistämänä; kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle, käännän hymyten elämälle selkäni.

AUTUUS

Tahdon pian ojentua lepotilalleni, pienet hengettäret peittävät minut valkoisin hunnuin ja siroittavat punaisia ruusuja paareilleni. Kuolen — sillä olen liian onnellinen. Autuudesta vielä puren käärinliinojani. Jalkani kouristuvat autuudesta valkoisissa kengissäni, ja kun sydämeni pysähtyy — nukkuu se hekumaan. Vietäköön paarini torille — tässä lepää maan autuus.

TANTALOS, TÄYTÄ MALJASI

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja, arkipäivän paperinpalasia. Tantalos, täytä maljasi. Mahdottomuus, mahdottomuus. Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi.

VERKKO

Minulla on verkko, johon kaikki kalat tarttuvat. Autuaasti paisuu kalastajattaren tyyni rinta, kun hän vetää luokseen hopeaisen taakan. Maan rikkauden kohotan olkapäilleni. Kannan teidät, kannan teidät satujen lampeen. Rannalla seisoo kalastaja, kädessään kultainen vapa. On jossakin jumalia, sankimpien metsien takana, me harhailevat ihmislapset emme tahdo minnekään muualle kuin sinne. Ylös, etsimään tulevaisuuden kirkasta päivää metsän takaa.

YKSINÄISYYS