v. 1868 osti anopiltaan toisen, Hollolan pitäjässä sijaitsevan Laitiala

nimisen tilan, jonka hän vasta 1880-luvun alussa möi langolleen. Tietenkään ei Mechelin voinut yksityiskohtia myöten antautua hoitamaan molempia suuria maatiloja, mutta hän valvoi kuitenkin niiden hoitoa ja koetti myös hankkia siihen tarvittavat tiedot tutkimalla maanviljelyskirjallisuutta. Täten perehtyneenä maanviljelyksen eri haaroihin hän kykeni toimimaan Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä vuosina 1870-75. Vielä myöhempänäkin elinaikanaan hän joutui valvomaan maatilan hoitoa. Hänen anopillaan oli nimittäin toinenkin tila, Löyttymäki Janakkalassa. Kun siellä 1880 vuoden vaiheilla tulipalo hävitti päärakennuksen ja miltei kaikki muutkin rakennukset, täytyi Mechelinin ottaa valvoakseen niiden uudestirakentamista, ja anopin kuoltua v. 1899 hän ryhtyi hoitamaan tilaa. Kesät hän vietti puolisoineen ja tyttärineen Botbyssä ja Laitialassa sekä sitten kun viimeksi mainittu tila oli myyty, muutamina vuosina leipurimestari Ekbergin omistamassa Edishemin huvilassa Uudenmaan saaristossa, jonkin matkaa Helsingistä itään päin, ja sen jälkeen Löyttymäellä, kunnes se myytiin v. 1907.

* * * * *

Valtiopäivälaitoksemme jälleen tultua henkiin herätetyksi v. 1863 ei kestänyt kauan, ennenkuin Mechelinin työkykyä alettiin siinä käyttää. 1867 vuoden valtiopäivillä hän tuli yhdistetyn valtio- ja suostuntavaliokunnan sihteeriksi sekä suoritti tämän tehtävän tavalla, joka herätti huomiota ja sai osakseen suurta tunnustusta. Valtiopäiväin jo ollessa loppumassa annettiin säädyille toukokuun 9 p:nä hallituksen esitys rautatien rakentamisesta Riihimäeltä Pietariin. Se lähetettiin talous- sekä valtio- ja suostuntavaliokuntaan. Asia käsiteltiin mitä joutuisimmin, niin että viimeksi mainitun valiokunnan sihteerillä Mechelinillä jo kahden päivän kuluttua oli valmiina asiasta annettava parin painoarkin laajuinen mietintö ja viidentenä päivänä se ruotsiksi ja suomeksi painettuna voitiin jakaa säädyille, joten nämä vielä samoilla valtiopäivillä ehtivät lopullisesti käsitellä asian. Mietintö, jossa puollettiin radan rakentamista, hyväksyttiin, ja tämän tuloksen katsottiin suureksi osaksi johtuneen mietinnön taitavasta perustelusta, mikä seikka on sitä enemmän luettava tekijän ansioksi, kun rautateiden hyötyä ei vielä tuohon aikaan maassamme yleisesti tunnustettu, vaan päinvastoin monella taholla epäiltiin. Asiaa käsiteltäessä ritaristossa ja aatelissa lausuivat useat puhujat erittäin kiittäviä sanoja mietinnöstä ja sen onnistuneesta muodosta. [Edv. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I s. 709 sanoo mietintöä "hyvin perustelluksi".]

Valtio- ja suostuntavaliokunta antoivat valtiovaraston tilastakin mietinnön, joka säädyissä tunnustettiin taitavasti laadituksi. Mutta kun siinä lausutut moitteet erinäisistä hallituksen toimenpiteistä olivat herättäneet paheksumista senaatissa, sai Mechelin päälliköltään, senaattori _Thiléniltä_ kuulla, ettei sen, jolla oli kunnia valtiovaraintoimituskunnan kopistina palvella keisarillisessa senaatissa, sopinut semmoista kirjoittaa. Kun Mechelin ei kuitenkaan ollut mietintöön kirjoittanut muuta kuin mikä oli hänen vakaumuksensa mukaista eikä tahtonut sitoutua vastedeskään menettelemään toisin, vaikka kunnioitus senaattia kohtaan näyttäisi sitä vaativankin, pyysi hän ja saikin eron kopistinvirastaan. Ennen pitkää hän kuitenkin sai toisen toimen, jossa pääsi käyttämään raha-asiain tuntemustaan. Oltuaan nimittäin jonkin aikaa Robert Montgomeryn sijaisena Yhdyspankin keskushallituksen jäsenenä, valittiin hänet Montgomeryn erottua vakinaiseksi tähän toimeen mainitussa Suomen ensimäisessä yksityispankissa, ja hän pysyi siinä joulukuusta 1867 kesäkuuhun 1872, aika ajoin hoitaen pääjohtajankin tehtäviä.

1872 vuoden valtiopäivillä oli Mechelin porvarissäädyn jäsenenä yhtenä Helsingin kaupungin neljästä valitusta edustajasta. Sekä näillä että kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, herätti hän huomiota sujuvalla puhelahjallaan, sukkelasanaisuudellaan väittelyissä ja laajoilla tiedoillaan varsinkin valtio-oikeudellisissa ja raha-asioissa, mitkä ominaisuudet eritoten tulivat näkyviin niissä valiokunnissakin, joihin hänet valittiin ja joissa hän aina pääsi johtavaan asemaan. Ensi työkseen 1872 vuoden valtiopäivät päättivät lähettää keisarille kiitosadressin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen johdosta. Adressia laatimaan valittiin kustakin säädystä jäsen, porvarissäädystä Mechelin. Adressin antoivat puhemiehet kenraalikuvernöörille, kreivi Adlerbergille, joka sen toimitti hallitsijalle. Samoilla valtiopäivillä Mechelin oli valtio- ja pankkivaliokunnan jäsenenä sekä yleisen valitusvaliokunnan varajäsenenä. Muuan hänen tekemänsä anomusehdotus herätti sekä sisällyksensä että käsittelynsä johdosta varsin suurta huomiota. Porvarissäädyn täysi-istunnossa helmikuun 20 p:nä Mechelin nimittäin ehdotti anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa valtiosäädyille sellaisen säätyjen itseverottamisoikeuden kehitystä tarkoittavan lakiehdotuksen, että ne jokaisilla lakimääräisillä valtiopäivillä saisivat vahvistaa valtion tulo- ja menoarvion ensintuleviin valtiopäiviin asti -- mikä toimenpide johdonmukaisesti seurasi valtiosäädyille perustuslaissa myönnetystä suostuntaoikeudesta ja nyttemmin oli toteutettavissa, koska lakimääräiset valtiopäivät uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan kokoontuisivat määräajoin, ainakin joka viides vuosi. Porvarissääty hyväksyi puolestaan ehdotuksen ja pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Mutta sekä maamarsalkka että pappis- ja talonpoikaissäädyn puhemiehet kieltäytyivät esittämästä asiaa, koska ehdotus heidän käsityksensä mukaan loukkasi keisarin hallitsijaoikeuksia ja sen vuoksi oli niin arkaluontoista laatua, ettei sitä ollut otettava käsiteltäväksi. Kolmessa viimeksi mainitussa säädyssä panivat lukuisat jäsenet vastalauseen tätä puhemiesten perustuslaintulkintaa vastaan, joka todellisuudessa oli omansa riistämään maan edustajilta oikeuden tärkeissä kysymyksissä esittää hallitsijalle kansan toivomukset, jota vastoin alamaisen anomuksen, jonka hallitsija oli oikeutettu hylkäämään, ei olisi pitänyt voida katsoa tietävän hänen oikeuksiensa loukkausta. Mainita sopii, että vastalauseeseen yhtyi useita, jotka monessa kohden olivat toisella kannalla kuin Mechelin, esimerkiksi aatelissäädyssä J.V. Snellman, pappissäädyssä G.Z. Forsman ja talonpoikaissäädyssä A. Meurman. Porvarissääty oli kuitenkin lähettänyt Mechelinin ehdotuksen valtiovaliokuntaan, jonka oli siitä annettava lausunto ja toimitettava se kaikille säädyille, jolloin puhemiehet luultavasti uudistaisivat epäyksensä. Mechelin silloin pyysi saada peruuttaa ehdotuksensa, ei sen vuoksi ettei hän yhä edelleenkin olisi ollut vakuutettu anotun uudistustoimenpiteen oikeutuksesta ja suotavuudesta, vaan ehkäistäkseen puhemiesten menettelyn aikaansaamasta tärkeätä uuden valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevaa, vastaisuudessa vahingollista ennakkotapausta. Tähän hänen pyyntöönsä porvarissääty suostui.

Mechelinin toiminnasta näillä valtiopäivillä mainittakoon vielä, että hän ynnä kaksi muuta Helsingin kaupungin edustajaa (Öhrnberg ja Kiseleff) tekivät anomusehdotuksen ruotsin ja muinais-pohjoismaisten kielten professorinviran perustamisesta yliopistoon. Ehdotus hyväksyttiin aatelissa ja porvarissäädyssä, mutta hyljättiin molemmissa muissa säädyissä. Aateli ja porvarissääty päättivät esittää anomuksen kummankin säädyn erityisenä toivomuksena, ja tulos oli, että kesäkuun 16 p:nä 1876 annetun julistuksen kautta perustettiin ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka. Samoilla valtiopäivillä Mechelin ehdotti myönnettäväksi 60,000 markan suuruisen määrärahan seitsenjäsenisen suomalaisen tiedeakatemian perustamiseksi. Muissakin säädyissä tehtiin ehdotuksia määrärahain myöntämisestä tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi, ja säätyanomus saatiin toimeen, josta oli lopputuloksena, että tiedeseura sai yleisistä varoista jonkin verran korotetun apurahan. Eräs Mechelinin tekemä, niiden vanhettuneiden säädösten kumoamista tarkoittava ehdotus, jotka asettavat juutalaiset maamme asukkaitten noudatettavan lain ulkopuolelle, saavutti yleisen valitusvaliokunnan kannatuksen ja porvarissäädyn hyväksymisen, mutta hyljättiin kolmessa muussa säädyssä, joten asia raukesi. Mechelinin puoltamista ehdotuksista mainittakoon lisäksi eräs hallituksesta riippumattoman, erottamattomista jäsenistä kokoonpannun korkeimman oikeuden perustamista tarkoittava, ja toinen, joka tarkoitti korkorajan poistamista eli 6 prosenttia korkeamman koron ottamista koskevan kiellon kumoamista. Jälkimäisen ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei talonpoikaissääty), mutta Hänen Majesteettinsa lausui, ettei se "tätä nykyä" aiheuttanut toimenpidettä.

Valtiosäädyille oli annettu kertomus valtiovarain tilasta, joka lähetettiin valtiovaliokuntaan, missä Mechelin ehdotti, että valiokunta tulevaksi viisivuotiskaudeksi laatisi täydellisen laskelman valtion tuloista ja menoista, jotta valtiosäädyt sen perusteella voisivat päättää, oliko ja missä määrin tarpeellista myöntää suostuntaveroja maan tarpeisiin. Valiokunta kuitenkin piti laskelman laatimista mahdottomana ja hylkäsi ehdotuksen, tyytyen antamassaan mietinnössä lausumaan erinäisiä toivomuksia valtionkirjanpitoon ja sen ehdotetun uudistuksen jouduttamiseen nähden. Mutta asiaa ritaristossa ja aatelissa esiteltäessä maamarsalkka, vapaaherra Nordenstam selitti, että kertomus valtiovarain tilasta oli valtiosäädyille ainoastaan "näytettävä", niiden saamatta siitä keskustella, ja ettei valiokunnalla ollut aihetta antaa siitä lausuntoa. Vastalauseita pantiin tätä käsitystä vastaan, niiden kuitenkaan voimatta taivuttaa maamarsalkkaa muuttamaan mieltään. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puhemiehet seurasivat maamarsalkan esimerkkiä. Ainoastaan porvarissäädyssä salli puhemies Zilliacus keskustelua. Mechelin perusteli tällöin tarkemmin valiokunnan katsantokantaa ja selitti valtionkirjanpidon epätyydyttävän tilan olleen syynä siihen, että valiokunta oli katsonut mahdottomaksi laatia tiliasemaa, josta selvästi kävisi ilmi, oliko suostuntavero tarpeen valtion menoihin vai ei. Sääty päätti H.M:lleen lähettää kirjelmän, jossa lausuttaisiin suotavaksi, että ehdotettu valtionkirjanpidon uudistus piakkoin pantaisiin toimeen. Mutta kun porvarissääty jäi yksinään kannattamaan tätä päätöstä, merkittiin valtiopäiväpäätökseen vain, että valtiovaliokunta oli tarkoin tutustunut valtiovarain tilaan ja valtionkirjanpitoon sekä ne tarkastanut.

* * * * *

Mechelinin opettaja ja personallinen ystävä, professori Rosenborg kuoli kesällä 1871. Aavistaen läheistä kuolemaansa oli hän kehottanut Mecheliniä hakemaan professorinvirkaa sen avoimeksi tultua. Mechelinille tämä oli tuntuva taloudellinen uhraus, koska hänen silloin oli pakko luopua paljon parempipalkkaisesta toimestaan Yhdyspankissa, mutta hän päätti siitä huolimatta noudattaa kehotusta. Yhdyspankin hallinto ei häntä mitenkään tahtonut menettää, ja muuan pankin kannattajapiirin lähetystö saapui hänen luokseen saadakseen hänet luopumaan aikeestaan. Pankin silloisen johtajan August Törnqvistin täytyisi kivulloisuuden tähden luultavasti pian erota, ja Mechelinille tarjottiin hänen paikkansa, minkä ohessa palkka luvattiin korottaa 14,000:sta 24,000 markkaan. Mutta Mechelin pysyi kerran tekemässään päätöksessä, koska tunsi, ettei hän kuitenkaan voisi samalla mielenkiinnolla antautua pankkialalle kuin siihen toimintaan, johon avoimeksi joutunut yliopiston opettajapaikka viittasi.

Aika, joka hänelle suotiin valmistuakseen virkakelpoiseksi, jäi tosin varsin niukaksi, sillä kohta professorinvirkaa haettuaan täytyi hänen valtiopäiväin jäseneksi valittuna ottaa näihin osaa. Kesällä 1872 hän teki opintomatkan Tukholmaan ja Upsalaan, sairasteli kotimaahan palattuaan jälleen jonkin aikaa, mutta ehti kuitenkin ajoissa suorittaa säädetyt opinnäytteet. Tammikuussa 1873 hän julkaisi sen väitöskirjan, "Svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634", joka tuotti hänelle lakitieteenlisensiaatti- ja -tohtoriarvon. Tehtyään samana vuonna matkan Berliniin ja Wieniin, missä hän kirjoitteli matkakirjeitä Dagbladiin, mutta etupäässä tutki vastaperustettujen liittovaltojen, Saksan valtakunnan ja Itävalta-Unkarin valtiollisia ja oikeudellisia oloja, julkaisi hän syyskuussa opinnäytteenä professorinvirkaa varten väitöskirjan "Om statsförbund och statsunioner, första häftet." Valtiolla, sanotaan teoksessa, on semmoisenaan suvereniteetti, sikäli että sillä on oikeus päättää omista asioistaan. Mutta suvereniteetti voi olla osittainen, kuten valtiounionissa, missä toinen valtio vain toisen yhteydessä määrää ulkopolitiikkansa tahi missä tämän määrää jokin yhteenliittyneiden valtioiden yhteinen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena on esittää nykyajan tärkeimpäin valtiounionien valtiosääntöjen peruspiirteet, ja näistä tekijä erikoisesti tekee selkoa Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen valtiosäännöstä. Hän sanoo aikovansa näissä tutkimuksissa lopuksi ottaa tarkastaakseen kysymyksen Suomen ja Venäjän keisarikunnan keskinäisestä valtiollisesta asemasta, mikä aikomus ei kuitenkaan tässä teoksessa toteutunut, syystä että ensimäiselle viholle ei ilmestynyt jatkoa. Muissa teoksissaan hän sitä vastoin on laajasti ja perusteellisesti käsitellyt tätä kysymystä. Siinä väitöstilaisuudessa, jossa vastamainittua teosta tarkastettiin, Mechelin piti alustavan esitelmän "kansainvälisistä sovinto-oikeuksista", mikä osottaa hänen huomionsa jo tähän aikaan kiintyneen aatteeseen rauhantilan pysyttämisestä valtojen kesken oikeuden pohjalla, jonka aatteen innokkaana esitaistelijana hän myöhempänä elinaikanaan esiintyi. Mainitussa esitelmässä, joka on julkaistuna Lainopillisen Yhdistyksen aikakauskirjassa, sanotaan: Kansainvälistä oikeustilaa täytyy pitää heikkona ja uhanalaisena, niin kauan kuin kansainoikeudelliset perusaatteet eivät ole velvoittavana ja noudatettavana lakina kaikille valtioille, suurille ja pienille, niiden keskinäisissä suhteissa -- niinkauan kuin oikeuden voimaansaattamiskeinona vain poikkeustapauksissa on muu kuin sota. Valitettavasti täytyy kansainoikeuden sekä käytännössä että teoriassa vielä tunnustaa sota luvalliseksi keinoksi valtioiden saattaessa oikeuksiaan voimaan. Mutta silti ei ole epäoikeutettua pyrkiä siihen, että sotien oikeutus rajoitetaan yhä ahtaampaan, niin että niitä vihdoin pidetään rikoksena kansainoikeutta vastaan. -- Tekijä viittaa siihen, että Englannin parlamentissa oli tehty ehdotus pysyväisen sovinto-oikeuden perustamisesta ratkaisemaan valtioiden välisiä riitoja ja että parlamentin enemmistö oli kannattanut tätä aatetta. Sellainen valtioiden riitakysymysten lykkääminen kansainväliseen sovinto-oikeuteen on saatava pakolliseksi ja tulee olla olemassa kansainvälinen kirjoitettu laki. Kansainvälisellä sovinto-oikeudella tulee olla toimeenpanovaltakin. Sotia on mikäli mahdollista ainakin rajoitettava.

Mechelinin pidettyä syksyllä 1873 suomenkielisenkin näyteluennon ja hänen molempain kilpahakijainsa, W. Lavoniuksen ja W. Enebergin, peruutettua hakemuksensa nimitettiin hänet helmikuun 14 p:nä 1874 kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professorinvirkaan.

IV LUKU.

1874-1882.

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä, kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema. Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874 pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan valtio-oikeudessa -- siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia. Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on "poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten toteuttamisen keinoja ja tapaa -- valtiotaidon perusaatteita. Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina, ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin, yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä. Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille perille. -- Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä. Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset ominaisuudet -- terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky, kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan --, jotka ominaisuudet eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu. Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, -- jatkaa M. -- en ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä, käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa, joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin piireihin. -- --

Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna 1877 hän julkaisi -- osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana -- "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861 julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen, sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891 jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.

Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta, elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.

Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta 1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi. Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15 p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.

Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja 1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen 6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan (Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin -- sen parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta. Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877 perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain hoito keskittyi erityiseen virastoon.

Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus; hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.

Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain maiden välisiä unionisuhteita.

Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla, lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege" (lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.

* * * * *

Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin, joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken, jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa, jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan, jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä, vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen, jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin, yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä muodossa vahvisti.

Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä" syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen. Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon saatavissa.

Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä. Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla. Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä, joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä; toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan 1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867 vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen, mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu sillä -- tosin väärällä -- väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi. Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.

Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin, että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka, vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin", joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta, minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.

Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta. Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan, joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus kuitenkin raukesi.

Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36 §:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle mukavaa varojen ylenpalttisuutta".

Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta. Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.

Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin. Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan. Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana, valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin 1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä työllä ansaita toimeentulonsa.

Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota, joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella. Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.

Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

* * * * *

Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty virheellisiä tietoja Suomesta -- tekijä mainitsee maamme edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) -- lähetti Mechelin erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen. Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa "kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta. Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys, huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa, kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan. Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä" ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis -- niinkuin aikaisemmin käsitettiin -- kukin sääty vain omaa yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. -- Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan kirkkolakimme uudistuksessa.

Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen, edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta", minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen edustajan.

Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä, että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville välipäiville.

Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä, mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä. Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin. Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme tärkeän palveluksen.

1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa "ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" -- nimi johtui 1870-luvun alussa ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä -- ja maltillisten välillä, joiden jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä, jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana". Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä "liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta, että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla, lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue, joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä torjuen. -- Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten, kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin. Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen, valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely, Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. -- Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut. Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen toimintavapautta. -- Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet, mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. -- Puolue myöntää empimättä tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita, mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä. Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.

Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se 20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti. Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian" vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen, joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan kieltämättä oli.

* * * * *

Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman, Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.

Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen, joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä 1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen sijalleen astui kreivi _Feodor Logginovitsch Heiden_. Saman vuoden syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra _Emil Stjernvall-Walleen_ ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen seuraajakseen nimitettiin salaneuvos _Theodor Bruun_.

Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä vapaaherra _Samuel Werner von Troil_ oli maamarsalkkana. Mechelin oli sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. -- Toinen anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. -- Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877 v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena maaverojen tuntuva huojennus. -- Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa julkaistiin toukokuun 11 p:nä senaatin uusi valtalupa, jolloin monta uutta miestä astui hallitukseen. Näiden joukossa oli Mechelin, joka tuli valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi Viktor von Haartmanin jälkeen, joka taas määrättiin Pietarissa olevaan valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäseneksi. Jo aikaisemminkin oli ollut puhetta Mechelinin sijoittamisesta korkeimpaan hallitukseemme. Ministerivaltiosihteerin apulaisen Kasimir Palmrothin kuoltua joulukuussa v. 1880 oli nimittäin senaatti esittänyt kenraalikuvernööri Adlerbergille toivomuksen, että tämä ehdottaisi keisarille Mecheliniä avoimeen toimeen, mutta ennenkuin ehdotus saapui asianomaiseen paikkaan, oli virkaan ehditty nimittää toinen henkilö, nimittäin Theodor Bruun. Mechelin astui nyt sen sijaan senaattiin. Samalla kertaa nimitettiin prokuraattoriksi Robert Montgomery, Mechelinin läheinen ystävä ja niinkuin hänkin ajatuskannaltaan vapaamielinen, kenties kallistuen johonkin määrin enemmän ruotsinmieliselle puolelle. Mutta samalla kertaa nimitettiin kamaritoimituskunnan päälliköksi suomalaisen puolueen johtomies, professori G.Z. Forsman, joka kohdakkoin sen jälkeen aateloitiin ja otti nimekseen Yrjö-Koskinen. Sota-asiaintoimituskunnan päälliköksi tuli kenraali Oker-Blom, joka oli tehokkaasti toiminut asevelvollisuuden hyväksymiseksi v. 1877 ja joka hänkin oli suomalaisuuden harrastajaksi tunnettu. Kun siten valtiopäiväin valtapuolueiden etevimmät edustajat astuivat maamme hallitukseen, voitiin syyllä katsoa tämän saaneen parlamenttaarisemman luonteen kuin sillä milloinkaan aikaisemmin oli ollut.

V LUKU.

1882-1890.

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888. Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta. Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

Muuan kirje, jonka Mechelin kesälomansa lopulla Laitialasta kirjoitti ystävälleen Robert Lagerborgille, kuvailee elävästi hänen mielentilaansa siihen aikaan, jolloin hänen oli astuttava maamme hallitukseen. "Minun on suotu", hän kirjoittaa, "täällä maalla jonkin verran nauttia ihanata syyskesää... Täällä olen nyt kuljeskellut ja uurastanut maataloutta, laatinut sikolättien piirustuksia ja määräillyt tunkioiden kokoumusta, mitannut viljaa luuassa ja antanut rohtoja sairaille elukoille, sanalla sanoen toiminut tilanhoitajan sijaisena; samalla kuitenkin rohjeten kuunnella n.s. henkiääniä metsän huminassa ja ulkoparvekkeellani pitkät ajat haaveillen silmäillä päivänpaisteista maisemaa -- --. Kaivannut olen Sinua sekä Montgomerya ja Castrénia. Juuri teidän kolmen kanssa olisin näinä aikoina useasti tahtonut keskustella."

"Olen joutunut käännekohtaan, sitä ei käy kieltäminen. Toiminta hallituksen jäsenenä on toista, kuin mitä julkisen sanan, sanomalehdistön palveluksessa, opettajana tahi puhujalavalta harjoittaa. Kumpaisessakin tapauksessa tosin on taisteltava aatteiden ja periaatteiden puolesta -- tässä kohden ei hallitukseen astuminen aikaansaa mitään muutosta. Mutta kuinka erilainen onkaan kiistakenttä! Ja samaten toiminnan välineet. Aatteidensa levittäminen ja valtaansaattaminen siivekkäin sanoin on toimintaa, joka tyydyttää ja elähyttää meidän kaltaisiamme ihmisiä tietenkin monin verroin enemmän kuin jonkin kollegin salaisessa tai puolisalaisessa istunnossa osittain eri kannalla olevain parissa sovitteleminen ja luoviminen, saadakseen perille ajetuksi osankaan siitä, minkä tahtoo toteuttaa, -- eikä sitten olla millänsäkään kohdatessaan sellaistakin vastarintaa, jota ehdotuksia vastaan tehdään muillakin kuin asiallisilla syillä. -- --"

"Mitä tukea voimme me, R. M(ontgomery) ja L. M(echelin), saada Dagbladilta? Siinä yksi niistä asioista, joista täällä olisin halunnut neuvotella. Nyt voin vain esittää oman käsitykseni, aivan lyhyesti:"

"Parasta on, että taloudellinen osallisuuteni Dagbladiin loppuu, mutta siitä ei johdu, että henkisen yhteyden tarvitsee lakata. Päin vastoin olen halukas, milloin vain vaadit, neuvottelemaan käsiteltävistä kysymyksistä. Senaatti ei ole mikään puoluehallitus, se voi joutua vuoroin moitteen, vuoroin kannatuksen esineeksi, Dagbladin joutumatta kieroon asemaan. Ja jos minun läheiset suhteeni Dagbladin johtomiehiin jatkuvat, on tämä täysin sovitettavissa virka-asemaani, jonka tietysti olen ottava huomioon siten, etten ilmaise neuvospöydän salaisuuksia. Mutta tässä kohden minä nojaudun ensinnäkin siihen tosiasiaan, etteivät, niin kauas taaksepäin kuin muistini ulottuu, keskusteluihimme siitä kannasta, mille Dagbladin kussakin tilassa olisi asetuttava, milloinkaan ole päässeet vaikuttamaan mitkään henkilöpoliittiset syrjäajatukset, eikä milloinkaan niillä ole ollut muuta tarkoitusperää kuin tämän maan etu. Tämän tietäen ja samalla tuntien maltillisen, arvokkaan ja tosioloihin perustuvan tapasi arvostella esillä olevia kysymyksiä, jota niin tarkkanäköisenä olet Dagbladissa noudattanut, en suinkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta vähäistä sijaa Sinunkin neuvostossasi, milloin nähnet suotavaksi kuulla minun ajatuksiani jostakin kysymyksestä -- samoinkuin minäkin toisaalta toivon saavani sinulta hyviä neuvoja tapauksissa, jolloin minä, omalla alallani, olen epätietoinen oikeasta ratkaisusta."

"Lopuksi tahtoisin ilmoittaa että, vaikken voikaan pysyä Dagbladin avustajana, kuitenkin aion silloin tällöin pyytää tilaa taloudellisia kysymyksiä käsitteleville kirjoitelmille -- jotka mieluimmin haluaisin saada julkaistuiksi ilman nimimerkkiä -- toimituksen omina."

"Sanalla sanoen: toivon siten saavani edelleenkin olla siivekkään sanan miesten yhteydessä."

"Tämä on minulle, yksityiseltäkin kannaltani katsoen, ehdoton sieluntarve. Meidän iällämme ei enää solmita uusia ystävyyssiteitä, kaikkein vähimmin julkisessa asemassa, joka pakottaa olemaan varsin varuillaan kaikkia kohtaan, joita ei perin pohjin tunne."

"Niinpä niinkin, rakas ystävä, alamme vanheta. Kuuluu jo menneeseen aikaan se elämänjakso, jolloin ystäväpiiri tuon tuostakin kokoontui elähyttäviin keskusteluihin. Ajatukset ja sanat kohosivat rohkeasti kaikkiin korkeuksiin ja laskeutuivat kaikkiin syvyyksiin, vapaamielinen parhaassa mielessä oli henki, vapaasti ja hilpeästi pilapuheet säkenöivät, vähentämättä aatteiden vakavuutta. Omituinen on tuo piiri ollut: alati kiintynyt politiikkaan ja siinä toiminut, eikä kuitenkaan koskaan personallisen kunnian- tai vallanhimon ohjaamana -- voittaja suurin piirtein nähtynä, sillä yhteiskuntamme vapaamielinen uudistus v:sta 1861 lähtien on kuitenkin olennaisesti meidän piirimme työtä -- eikä kuitenkaan käytä tätä voittoa omaksi hyödykseen, ei ylöspäin eikä alaspäin! Tämä ei juuri ole uusimman polven harkitsevan realismin eikä itsekkyyden mukaista."

"No niin, antaa nuorten menetellä omalla tavallaan, -- me pysymme sellaisina kuin olemme olleet. Vaikka pilan ja ilon lähde pulppuaakin entistä niukemmin, ei liberaalien pohjasävy milloinkaan hälvene."

"Omasta puolestani katson tulevaisuuteen ylenmääräisiä toiveita rakentelematta. Olen laatinut toimintaohjelmani, ja olen kaikella tarmollani koettava panna sen toimeen. Nopeasti se ei voi tapahtua, vain askel askeleelta. Ilman sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei sellainen ohjelma kuin minun ole toteutettavissa. Mutta elleivät voimat petä, pääsee päämäärään vihdoin ja saavuttaa sen ilon, minkä velvollisuuden täyttäminen tuottaa. Sinä tunnet jotakuinkin tämän ohjelman. Mitä sinulta pyydän, ei ole vain neuvoja ja toimia, vaan kärsivällisyyttäkin, jos mielestäsi asiat edistyvät liian hitaasti."

"Addio! Parin päivän kuluttua olen jälleen kaupungissa. Vanha ystäväsi Leo M." --

Senlaatuinen yhteistyö Lagerborg ystävän kanssa, jota Mechelin oli ajatellut jatkuvaksi sen jälkeen, kun hän itse oli tullut hallituksen jäseneksi, kävi kuitenkin mahdottomaksi, sen johdosta että Lagerborg jo saman vuoden marraskuun 5 p:nä kuoli leikkauksen jälkeen, joka oli toimitettava hänen saamansa vaarallisen luumurtuman johdosta. Hänen lähin seuraajansa Dagbladin toimittajana, Robert Castrén, eli hänen jälkeensä vajaan vuoden, mistä lähtien lehden nauttima suosio ja vaikutus yleiseen mielipiteeseen väheni, kunnes lehti jonkin vuoden kuluttua kokonaan lakkasi ilmestymästä. Kieltämättä on se vapaamielinen ryhmä, joka voimakkaimmillaan ollessaan lähinnä kannatti tätä lehteä, sen avulla tehokkaasti myötävaikuttanut niihin "voittoihin", joita vapaamieliset aatteet saavuttivat valtiopäivämme niihin aikoihin toimeenpannessa useita siihen suuntaan käyviä uudistuksia.

* * * * *

Kohta nimityksensä perästä Mechelin sai tehdä matkan Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten vallanpitäjäin kanssa eräästä Suomen raha-asioita koskevasta tärkeästä kysymyksestä. Se koski Viipurin ja Pietarin välisen rautatien Venäjän puoleisen osan lunastamista Suomen valtiolle, jonka lunastussumman määrä nousi puoleenkolmatta miljoonaan hopearuplaan. Mechelinin neuvotellessa rahaministeri Bungen kanssa vaati tämä rahamäärän laskettavaksi Suomen kultarahassa ja maksun suoritettavaksi ulkomaisille pankeille asetetuilla vekseleillä sekä, mikäli mahdollista, kuukauden kuluessa. Eipä senvuoksi Bungen hämmästys ollut vähäinen, kun Mechelin tähän vastasi, että rahat maksettaisiin viimeistään 8 päivän kuluessa. Sopimus, jonka Mechelin jo edeltäkäsin oli laatinut, allekirjoitettiin heti, yöllä hän palasi Helsinkiin, seuraavana päivänä vekselit kirjoitettiin ja kolmantena päivänä ne jo olivat Bungen käsissä. Bunge kävi tämän johdosta Suomen ministerivaltiosihteerin luona kiittämässä, vakuuttaen ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt tämänlaisia asioita niin nopeasti selvitettävän.

Mechelin, joka Pietarissa käydessään oli päässyt keisari Aleksanteri III:n puheille, suoritti samalla matkalla toisenkin Suomen valtiolaitosta koskevan asian, nimittäin Kivennavan pitäjässä sijaitsevan Lintulan lahjoitustilan oston toiminimi Meyer & Kump:lta. Hän sai sittemminkin senaattoriaikanaan sangen usein tehdä matkoja Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten ministerien kanssa tulli- ja muista asioista.

Valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkönä Mechelin joutui läheisiin suhteisiin toimituskunnan vakinaiseen päällikköön _Klas Herman Molanderiin_. Tämä oli mies, joka aina suurimmalla huolella ja tunnollisuudella suoritti virkatehtävänsä, mutta lienee kuitenkin harvoin itsekohtaisesti tehnyt alotteita tärkeämpiin uudistuksiin, mikä sitä vastoin paremmin sopi Mechelinin luonteelle. Heidän välinsä olivat aina parhaimmat. Apulaispäällikön tehtävänä oli pääasiallisesti käsitellä sellaisia asioita, jotka sittemmin siirrettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnalle. Mechelin koetti pontevasti toimia varsinkin kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistämiseksi, ja moni tärkeä uudistus näillä aloilla on hänen työtään. Kauppa-, teollisuus- ja käsityöläiskouluja perustettiin, polyteknillisen opiston pääsyvaatimuksia korotettiin. Teollisuushallitus perustettiin