v. 1884, mistä muun muassa seurasi teollisuustilaston perinpohjainen
uudistus ja parannus. Luotsilaitoksessa pantiin toimeen suuria uudistuksia, lukuisia uusia loistoja rakennettiin, loistolaivojen ja luotsihöyrylaivain lukua lisättiin, merenmittaukset, joita aikaisemmin oli suoritettu Venäjän meriministeriön valvonnan alaisina, vaikka Suomen valtiovaroilla, siirrettiin Suomen luotsilaitokselle. Uusi höyrylaiva ja uusia työkoneita hankittiin mittauksia varten. Täten kävi entistä paljon suurempia alueita vuosittain mittaaminen. Talvilaivaliikenteen aikaansaamiseksi hankittiin Mechelinin toimesta ensimäinen jäämurtajalaivamme "Murtaja" v. 1889.
Kun valtiovaraintoimituskunnan toinen osasto v. 1888 muodostettiin erityiseksi kauppa- ja teollisuustoimituskunnaksi, nimitettiin Mechelin sen päälliköksi. Tässä toimessa hän v. 1889 senaatissa ehdotti asetettavaksi komiteaa laatimaan ehdotusta ylemmän kauppaoppilaitoksen perustamiseksi, ja senaatti yhtyi tähän. Komitean ehdotuksen mukaisesti senaatti sitten teki hallitsijalle esityksen asiasta, mutta kenraalikuvernööri oli toista mieltä, mistä oli seurauksena, että esitys evättiin.
Jo ennen Mechelinin senaattiin tuloa oli päätetty rakentaa se talo, joka "Ateneumin" nimisenä on pääkaupunkimme kaunistuksia. Hallituksen jäsenenä hän otti huolekseen tämän rakennusyrityksen toteuttamisen, piirustukset laadittiin ja vahvistettiin tammikuussa 1885, minkä jälkeen rakennustyö alkoi, päättyen syksyllä 1887. Talon on valtio sittemmin maksutta luovuttanut taideyhdistyksen ja taideteollisuusyhdistyksen käytettäväksi. Taiteen edistämisharrastustaan Mechelin niinikään osotti uutterasti myötävaikuttamalla sen yleisen taidenäyttelyn toimeenpanemiseen, joka järjestettiin Helsingissä v. 1885 ja jota avustettiin valtiovaroilla.
Mechelinin laatimia olivat ne kaksi ehdotusta, jotka senaatti teki v. 1884 ja joista toinen koski sahausmaksun ja toinen käräjäkappain määrän alentamista sekä jälkimäinen hallituksen esityksenä annettiin 1885 vuoden valtiopäiville ja sai näiden hyväksymisen. Edelleen Mechelin toimi hallituksessa köyhäinhoidon parantamiseksi, aikaansaaden lokakuun 2 p:nä 1888 vahvistetun köyhäinhoidontarkastusta koskevan asetuksen, joka tuntuvasti paransi köyhäinhoitoa maassamme ja saattoi sen inhimillisemmäksi. Toukokuun 28 p:nä 1889 annetulla asetuksella järjestettiin kunnallinen mielenvikaisten hoito. Mielipiteet olivat viimeksi mainitussa kysymyksessä olleet senaatissa eriäviä, Yrjö-Koskinen oli vastustanut, koska arveli kuntain siitä liiaksi rasittuvan, mutta Mechelinin onnistui saattaa mielipiteensä voitolle. Naisten laillisten oikeuksien laajentamista koskevia kysymyksiä hän aina harrasti ja myötävaikutti muun muassa sen elokuun 6 p:nä 1889 julkaistun asetuksen aikaansaamiseen, joka soi naiselle oikeuden tulla valituksi köyhäinhoitohallituksen jäseneksi.
Kohta hallitukseen tultuaan Mechelin sai laatia lausunnon, jossa senaatti puolsi 1882 vuoden valtiopäiväin tekemää painovapauslain anomusta. Korkeimmassa paikassa anomus evättiin, mutta senaatti sai toimekseen lausunnon antamisen siitä, oliko muutosten tekeminen sanomalehdistöä koskeviin asetuksiin olojen vaatima. Mechelin laati tämän johdosta painolain ehdotuksen, jonka senaatti lähetti vahvistettavaksi, sen kuitenkaan viemättä toivottuun tulokseen.
Asioita, joihin kotimainen hallituksemme näihin aikoihin pani erityistä huomiota, oli tullioloja, varsinkin Suomen ja keisarikunnan välisiä, sekä näiden järjestämistä koskeva kysymys. Niihin lukuisiin ja pitkällisiin neuvotteluihin, joita tästä asiasta pidettiin sekä senaatissa että tämän ja muiden koti- ja ulkomaisten virastojen kesken, otti Mechelin, jonka työalaan tämä kysymys lähinnä kuului, tietenkin uutterasti osaa. Tavaton määrä kirjelmiä luonnoksineen senaatin esityksiksi näistä kysymyksistä, konsepteja senaatin kirjelmiksi erinäisille hallituslaitoksille ja virastoille sekä tehtailijoille y.m. on tuohon aikaan hänen kynästään lähtenyt. Ja alati käytti hän kaiken kykynsä valvoakseen Suomen etuja.
Sen jälkeen kun maamme v. 1809 oli yhdistetty Venäjään, oli venäläisiä tavaroita enimmäkseen tullivapaasti saanut tuoda Suomeen, kun sitä vastoin oikeus viedä suomalaisia tavaroita Venäjälle oli varsin rajoitettu. Mutta v. 1859 oli tähän aikaansaanut muutoksen uusi, molempain maiden välisiä kauppasuhteita järjestävä asetus, joka johonkin määrin tasoitti molemminpuolisia tullimaksuja ja laajensi suomalaisten valmistajain oikeutta viedä tavaroitaan Venäjälle. Tämä asetus sekä 1869 v:n tullitaksa, jossa tullimääriä oli entistä paremmin sovitettu täkäläisten olojen mukaisiksi, edisti sekä teollisuus- että maanviljelystuotteiden vientiä, minkä johdosta taas kotimainen työ elpyi ja maamme varallisuus lisääntyi. Meillä vanhastaan voimassa olevaa suojelustullijärjestelmää vieraihin maihin nähden, josta muun muassa oli se turmiollinen seuraus, että se yllytti salakuljetukseen, lievennettiin ainakin osittain, ja siten kasvava tuonti lisäsi osaltaan valtion tullituloja, jotka seuraavana aikana tuntuvasti kohosivat.
Suomen valtiopäivillä oli tullikysymys usein ollut käsiteltävänä, ja oli silloin lausuttu toivomus, että valtiosäädytkin saisivat olla määräämässä tullijärjestelmää tahi ainakin lausua mielensä tästä kysymyksestä, joka koski verotuslaitosta ja jolla siinä oli sangen huomattava sija. Tätä toivomusta piti se hallitus, jonka jäsenenä Mechelin oli, oikeutettuna. Alussa vuotta 1884 senaatti alisti, että valtiopäiväin sallittaisiin lausua mielipiteensä tullijärjestelmästä ennen sen vahvistamista, ollen kuitenkin perustuslakiemme mukaan hallitsijan vallassa tehdä lopullinen päätös oman harkintansa mukaan. Mutta tähän esitykseen ei päätösvaltaisella taholla suostuttu.
1885 vuoden valtiopäiville hallitus ilmoitti aikovansa vähentää sellaisia veroja, jotka erityisesti tuntuivat köyhemmästä väestöstä rasittavilta. Todella alennettiinkin tässä mielessä suolan tullimaksua. Samaten alennettiin sahausmaksua ja puutavarain vientitullia. Senaattimme aikomus lienee ollut jatkaa samaan veroja huojentavaan suuntaan, mutta näille aikeille nousi pian esteitä muuttuneiden valtiollisten olojen johdosta.
Venäjällä olivat teollisuudenharjoittajat alkaneet valittaa, että muutamat suomalaiset tuotteet olivat arveluttavasti alkaneet kilpailla heidän teollisuustuotteidensa kanssa, minkä vuoksi he vaativat molemminpuolisia tullioloja muutettaviksi. Suomalaisille tuotteille oli Venäjälle tuotaessa pantava korkeampi tulli ja eräiden tavarain suurinta luvallista tuontimäärää vähennettävä tahi niiden tuonti kokonaan kiellettävä. Niinikään vaadittiin sitä tullivapautta poistettavaksi, joka oli myönnetty erinäisistä teollisuudessa tarvittavista raaka-aineista ja koneista niitä tuotaessa vieraista maista Suomeen ja jonka tullivapauden johdosta suomalaiset teollisuustuotteet olivat verraten halpoja ja saavuttivat helpommin menekkiä Venäjän markkinoilla. Venäjällä oli jyrkästi suojelevaan suuntaan käyvä tullijärjestelmä saatettu käytäntöön v. 1882 ja sitä vaadittiin ulotettavaksi Suomeenkin. "Suomen erioikeudet", joiksi Suomen omia yhteiskuntalaitoksia sanottiin, olisi poistettava ja tulliyhdistys kummankin maan välillä toimeenpantava. Tätä aatetta kannatti innokkaasti Venäjän kansalliskiihkoinen sanomalehdistö.
V. 1884 kokoontui Pietarissa komitea, rahaministeri Bunge puheenjohtajana, järjestämään Suomen ja Venäjän välisiä kauppasuhteita. Mechelin oli niitä komitean jäseniä, jotka oli kutsuttu Suomen puolelta ottamaan neuvotteluihin osaa. Bungen kysymyksen johdosta, eikö Venäjän ja Suomen tullien yhdistystä suomalaisten kannalta olisi pidettävä suotavana, esitti Mechelin perusteellisesti syyt, miksi niin ei ollut laita ja miksikä Suomen tullitaksaa ei ollut kytkettävä Venäjän tullitaksaan. Jos tulli vieraista maista Suomeen tuotavista tavaroista korotettaisiin samaan määrään kuin Venäjällä, saattaisi siitä ehkä muutamissa kohdin koitua hyötyä Suomen teollisuudelle, mutta toisaalta korottaisi se lukuisain köyhälle väestölle tarpeellisten kulutustavarain hintoja. Molempain maiden tullilaitoksen yhdistämistä ei ollut toimeenpantava, koska kummallekin maalle oli edullisinta, että niillä oli oma, olojensa ja taloudellisten etujensa mukaan sovitettu lainsäädäntönsä, viimeksi mainitut kun olivat monessa kohden erilaatuiset ja vaativat erilaisia säädöksiä. Tullista sai Suomen valtio sitäpaitsi sangen suuren osan tuloistaan; jos siis Suomen ja Venäjän tullilaitokset yhdistettäisiin, menettäisi edellinen maa nämä tulonsa, ja vaikka koko valtakunnan yhteisistä tullituloista annettaisiinkin jokin osuus Suomen valtiolle korvaukseksi, kävisi mahdottomaksi löytää varmaa perustetta tämän osuuden oikean määrän laskemiselle. Bunge ei liene ollut aivan taipumaton ottamaan huomioon näitä syitä.
Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin, milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859, oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen tavarain luvatonta tuontia.
Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia. Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin, suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta 1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen, lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv. 189.]
Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa, hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin, mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto -- n.s. plenum plenorum -- pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana. Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886. Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten edistettäisiin.
Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset, että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen, sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta. Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.
Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista, osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin. Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä -- jonka määrä eri kaupungeissa oli erisuuruinen -- laskettavaksi yhden äänen, korkeimman äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli 800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän säädetyksi 30:ksi.
Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi. Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä, suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.
Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi. Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884 pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta luottamuksesta korkeammalla taholla.
1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen. Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta, että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi. Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali _Woldemar von Daehn_, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä tyydyttävään tulokseen.
Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin, olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen, joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin, missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista kieltä, jota pitivät sopivimpana.
Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli _säätyesitysoikeus_, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.
V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku, koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa, hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas _Mikael Gortschakoffin_ kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa, joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri _Morety Prendergast_ sekä valtiosihteeri _Aguera_, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille, paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille. Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille, väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme. Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887 ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.
Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen hallitsijakuningattaren _Maria Kristinan_ puheille, joka puolisonsa kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan, mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut olevansa hänkin isänsä poika.
Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan. Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.
"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä, ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan; heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin -- joka kyllä puhui venättä -- innolla ja taidolla suoritti osansa tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen -- jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti vahvistettu -- todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.
Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" -- epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille -- kertoo kokemuksista, joita kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa -- se on Cadiz-marssi tahi Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin) lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän kantamiin ulottuvan laajan maiseman, -- luulen olevani Sevillassa, kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni Espanjassa oloni loppuaikaa." -- Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena 1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan välillä.
* * * * *
Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa § säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet. Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen. Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä, että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia. Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.
Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon halusi kuulua -- jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.
Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta. Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889. Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja budjetin laadinnasta.
Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.
Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät entistäänkin kireämmiksi.
* * * * *
Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä. Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta -- venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen -- saapunut keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä 1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." -- Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen, että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.
Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä. Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena, että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884. Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea, johon lääninsihteeri _A. von Weissenberg_ määrättiin puheenjohtajaksi ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen, julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli, sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset", arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon uudistamisesta.
Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi, laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.
Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen. Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava, oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"), talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen "Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen "keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet ainakin osittain, ja se aiheutti -- kuitenkin hallinnollista lainsäädäntötietä -- elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa: kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.
Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.
* * * * *
Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.
Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä, Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten. -- Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli kenraaliluutnantti _Kasimir Ehrnrooth_, jonka apulaiseksi nimitettiin _W. von Daehn_.
Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "_Précis du droit public du Grand-duché de Finlande_". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori _Alexander Brunoulla_, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli _Charles Cooke_, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.
Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. _K. Ordin_ julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).
Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa _Handbuch des öffentlichen Rechts_ Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.
On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa -- ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 -- vuotta ennen Mechelinin syntymää -- julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.
1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.
Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.
Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.
Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.
Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, -- adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia -- minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.
Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.
VI LUKU.
1890-1898.
Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät. Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät. Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto, Suomen oikeuksien puolustus.
Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt toimettomaan lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan jatkoi herkeämättä työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen toimintansa osin sai toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa joulukuussa 1891 hänet valittiin uudestaan kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien hän oli valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten vuosittain uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta täyttäneenä, siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin 1870-luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita: Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla. Syksyllä 1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen toivomusta noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan, Parisiin ja Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten välityksellä saada obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi Helsinkiin, mikä yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin vallitsevain epäsuotuisten olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892 hän hankki 4 1/2 miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt Helsingin kehitystä merikaupunkina.
Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun kaupunginvaltuusmiehen, _C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R. Heimbergin_ kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman työväenluokan ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi edistämään erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä. Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt, sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä mainitsemamme yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden ei helposti eikä äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan uuttera ja pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole syytä olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä olemme viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa ainoastaan säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan olevat tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä poistamaan yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli kuin kunnan toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." -- Kaupunginvaltuusto suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka toimintaan Mechelin itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen työväenasiain lautakunnan, työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen lasten kasvatuslaitoksen perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön alkeiskurssien järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin v. 1898 ja on suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen alotteesta on ryhdytty toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi, käsiammattiliikkeiden ja työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi, kunnan tarjooman oikeusavun parantamiseksi, kunnan työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä aikuisten työläisten opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin lasten hoidon ja opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan työnvälitystoimisto saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin 1904 vuoden alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu n.k. sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi, jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on aikomus rakennuttaa oma talo.
Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän senaatin puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle Suomeen. Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin Viipuriin, Saimaan kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä Mechelinin opastamina silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä muistomerkkiä, Imatralle ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin. Täällä käytiin katsomassa Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita kaupungin nähtävyyksiä, minkä ohessa vieraille kaupungin puolesta toimeenpantiin juhlapäivälliset sekä pataljoonain soittokuntain antama konsertti. Päivällisissä seurahuoneella Mechelin piti vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän puheen kunniavieraille, lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä toimialaa kohtaan, jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole siinä määrin puhtaasti tieteellisten tutkimusten varassa kuin vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka päämääränä ei ainoastaan ole valtion vallalla pakottaa yksilöjä noudattamaan lakeja, vaan myös, ihmisrakkauden elvyttämänä, koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia ja kurjia henkilöitä on kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan inhimillisen yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia. Suomen pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen saanut joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä, miksi muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä, etteivät he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei milloinkaan rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä tekee hyödyllisiä kansalaisia. -- --
Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn huvimatkaan muiden muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija, professori Brusa, joka myöhemmin on ansainnut maamme kiitollisuuden sillä, että hän muiden eteväin ulkomaalaisten miesten kera oli osallisena siinä lähetystössä, joka kesällä 1899 lähti Pietariin toimimaan Suomen hyväksi.
Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä jo kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä vielä ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.
* * * * *
Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896, jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä Antellin kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli Suomen talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna 1894 perustetun taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin 1895 sen ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman kerran uudestaan, otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti sen kokouksissa usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä, esimerkiksi Suomen valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista, yleisestä tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen Suomen teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista, nykyajan kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän julkaisi kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti innokkaasti taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen vakaumuksensa mukaan kansamme kyky säilyttää autonominen asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa, voiko se perustua kyllin lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä tahoilla, missä tarkemmin on seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on lausuttu, että hän taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli niin jyrkkä vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti vakuuttunut siitä, että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä voimallaan on pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi koettaa minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää määrätyille urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli taipuvainen tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta, semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän seuraajat. Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin. [Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]
Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet. Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin pronssisen rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun kirkkotorilla kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa ilmeni runoilijan tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä myötätuntoa sitä kohtaan. -- Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä tammikuun 14 p:nä 1888 hänen kunniakseen pantiin toimeen juhla Helsingissä ylioppilastalolla, piti Mechelin ruotsinkielisen juhlapuheen. -- Suomen kansanvalistusseuran Turussa kesäkuun 21 p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa hän piti vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia, samaten kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. -- Suomen valtiosäätyjen päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla huhtikuun 29 p:nä 1894 vastaanotti Mechelin kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana pääkaupungin puolesta lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden valtiopäivämiesten läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun muistopatsaan. Samana päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa toimeen juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä niille lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli saapunut ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.
Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui tervetulleiksi yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat saapuneet Suomeen ja kutsutut heidän kunniakseen toimeenpannuille päivällisille. Saman vuoden marraskuun 1 p:nä hän piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin toimeen Turun entisen akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran 100-vuotispäivän johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran tärkeäarvoista työtä kuluneen vuosisadan aikana.
Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa osaa valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin ennenkin, tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen säädyn päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun 24 p:nä oli yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888 vuoden valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889 vahvistettu ja julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua voimaan 1891 vuoden alusta, oli peruutettu ja sen voimaan astuminen lykätty toistaiseksi. Tämän asian yhteydessä olevat toimenpiteet olivat aiheuttaneet Montgomeryn eron valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäsenyydestä. Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen, toukokuun 13 p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.
Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta ei täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti päättivät valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että tullilaitosten yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen tullitaksan kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme vahingoksi. Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys tullilaitosten yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen luultavasti kuitenkin oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin siitä johtuvan Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia. Postikysymyksen epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin aatelissa anottavaksi postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua. Eräs säädyn jäsen, presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta sikseen jätettäväksi, mutta Mechelin vaati sen lähettämistä valiokunnan käsiteltäväksi ja sai säädyn enemmistön puolelleen. Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa huomautettiin, että Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän viranomaisten alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa olevaa järjestystä. Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Säätyjen keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden suomalaisten valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn, joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä määrin näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee tosin vain historiallinen tutkimus varmasti selvittää.
Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä ratkaisunsa. 1891 vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys, jossa säätyjä pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla epäilyjä herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu valtiorikoksista oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain säädösten mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta valtiopetoksesta sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen Majesteettinsa persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin suostumista, mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä olevia, Suomen valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan. Mietintöä säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön yhtyen pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä, mutta samalla huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea oli käsittänyt väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset suhteet, mikä oli aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia, jotka oli poistettava. Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi laiksi" Venäjän rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei asianlaita ollut näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait tarkoittivat "paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen valtiosäädytkin yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei saavuttanut hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden valtiopäiville annettiin asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin hyväksymässä muodossa laki vahvistettiin samana vuonna, joten rikoslakiselkkaus vihdoin oli saatettu suotuisaan ratkaisuun.
Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan näillä valtiopäivillä sopii mainita, että hän maatilojen ositusta ja maavuokrasopimuksia maalla koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä, kannattaen esityksen yleistä tarkoitusta, maan osittamisen helpottamista, samalla ehdotti valtiosäätyjen anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja antaisi säätyjen käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen, joka sisältäisi järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta voimassa olevia lakisäännöksiä. -- Omasta puolestaan hän teki anomusehdotuksen maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä koulut, kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin suorittaa, tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja, varsinkin sellaisia, joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena ja kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä, niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin koskevaa, toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt päättivät pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000 markkaa kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi -- pappissääty oli tehnyt muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti eriävän päätöksen, -- johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus antoi erinäisiä määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se katsoi maamies- ja emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava yksityisten alotteesta, mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla avustaminen.
* * * * *
Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä _Manasseiniltä_ ja Venäjän valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri _Frischiltä_. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli saanut sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin korkeimman vallan hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut, vaan tiedusteli mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä, joka oli jokseenkin saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin törkeästi tulkitsi väärin perustuslakejamme.
Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi määrättiin senaattori _Th. Cederholm_ ja jäseniksi muiden muassa Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä johdosta Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin säännösten luonnoksen. Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää työtään ennen kesäkauden alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin, eronsa kesäkuussa. Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin ottamaan osaa tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun alussa. Vihdoin toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi lopullisen ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka Weissenbergin komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla pääasiallisesti lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty senaatin esittelijäsihteeri _Th. Bergelund_. Korkeimpaan paikkaan lähetetty ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päällikön lausunnoista.
Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden, perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä koottu komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä ei syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin jäsenet, yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään tulokseen. Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen kodifioiinisehdotuksensa, ei kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan liitti siihen erityiseksi lausunnoksi ehdotuksen "Suomen suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon ohjesäännöksi", niinkuin sen omituinen nimike kuului, ja jonka sanottiin olevan pietarilaisten kynäniekkain laatima. Voidakseen arvostella tämän tekeleen henkeä on ainoastaan tarpeen tietää, että sen 2 §:ssä muun muassa säädettiin, että "korkeimman hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan perustuslait ovat koko laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa voimassa". Tämän käsityksen mukaan olisi siis Suomen hallitusmuoto itsevaltainen, eikä perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman ehdotuksen 6:s kohta sisälsi, että lait, jotka ovat Suomen suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille osille yhteisiä, säädetään valtakunnan perustuslakien määräämässä järjestyksessä.
Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin ehdotusta tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän ministerikomitean esimies Bunge, venäläisinä jäseninä kenraalikuvernööri Heiden, sotaministeri Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisell ja oikeusministeri Manassein, sekä suomalaisina jäseninä -- joihin kenraalikuvernööriämme ei luettu -- senaattori, vapaaherra von Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891 eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V. Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti kokouksensa marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan, että ensinnä otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen valtakunnanlainsäädännön eli sekä keisarikunnassa että Suomessa noudatettavain lakien säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei nytkään päästy yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät käsityksessään että keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen vanhoja perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät tapahtuneen. Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että senaatin laatima perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava, ennenkuin tehtiin päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä, koska neuvottelukunta ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla saattoi päästä selvyyteen valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen suhtautumisesta Suomen perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö ottanut kuuleviin korviin. [Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa maaliskuun 5 p:nä 1893 päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi enemmistön hyväksymä valtakunnanlainsäädäntöehdotus suomalaisten jäsenten laatimine vastalauseineen, jossa esitettiin Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisen yleiset periaatteet, mutta siten muodosteltuina, etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan perustuslakeja.
Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei mitään muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin suostumuksetta.
Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.
1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä, joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. -- Niinikään hän oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti ennen hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin oli myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen, miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.
Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea -- tapaus oli ensimäinen laatuaan -- syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut puhujat väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että aatelin keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan tyynenä ja sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän. -- Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille, sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia erivapautusta, myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen opettajavirkoihin, ja kannatti K. Antellin tekemää painovapausanomusta, varsinkin siihen katsoen, että kesäkuun 18 p:nä 1891 oli annettu jokseenkin ahdashenkinen painoasetus, joka m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman harkintansa mukaan kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen Mechelin puolsi hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta sekä työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta ja työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. -- Hallituksen antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin valmistus, Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli soveltumaton elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli 1879 vuoden elinkeinolaissa tunnustettu.
Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-Paavalin tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä Helsingin kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää myöhemmin muiden Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden hallitsijan puheille sekä sai antaa hänelle Helsingin kaupungin puolesta adressin, joka ilmaisi kaupungin surun kuolemantapauksen johdosta ja kunnioituksen ja onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.
Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon laadittuna. Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea vastaan vähemmän kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset saivat olla sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten levollinen mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian päällikkö V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta, oliko Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen. Kreivi Heiden erosi 1896 kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi tuli hänen apulaisensa, kenraaliluutnantti Gontscharoff virkaatoimittavana.
1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi sen hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan rajoittamista tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen näitä siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli laajentaa naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin. Tästä jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten oli pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus kuitenkin raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä. Mechelin oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien rakentamisesta, jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja josta oli seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja Hangon radalla sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin ehdotti nyt anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista, mikä ehdotus niinkuin tunnettu toteutuikin.
Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin koskevissa kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme perustuslaillisista oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden olevansa maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta eriävällä kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän puolsi jonkin verran myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia koski hevosten ottoa sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin huomautti Suomen velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa valtakunnan puolustukseen.
Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan anomusehdotuksen johdosta Mechelin lausui, että kansaneduskuntamme muodostaminen kaksikamarijärjestelmän mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä, kuitenkin siten että samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat valtiopäiväin neljä säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta hän arveli tämän uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta sitten, kun kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä puoluejakoa eikä rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. -- Hän, niinkuin näkyy, saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta, yhtä vähän kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen pitkää oli tapahtuva.
Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki, joka aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa elämässä, erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia. Hallitus asetti sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia uudistamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin. Seuraavan vuoden kesällä komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen saatettuna ehdotus, joka, säilyttäen vanhan lain periaatteen elinkeinoelämän vapaudesta, oli pyrkinyt ottamaan huomioon uuden ajan vaatimukset, esim. kehittämällä ammattivaltuusmieslaitosta siihen suuntaan, etteivät ainoastaan työnantajat, vaan työntekijätkin olisivat siinä edustettuina, herätti vastaväitteitä niin työläisten kuin työnantajainkin taholla, sillä kumpainenkaan puoli ei katsonut omain etujensa tulleen siinä riittävässä määrässä huomioon otetuiksi. Sekä tämän seikan että uudistuksiin tähtäävälle lainsäädännölle yleensä epäsuotuisain olojen johdosta jätettiin asia toistaiseksi lepäämään.
* * * * *
Tärkein Mechelinin toiminnan puoli hänen senaatista erottuaan oli kieltämättä kuitenkin hänen uudelleen alottamansa valtiollinen kirjailijatoiminta. Jo jouluksi 1890 hän julkaisi kirjasen _Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel_?, joka myös ilmestyi venäjäksi ja suomeksi ja jonka venäjänkielinen laitos levisi keisarikunnan virkamiespiireihin. Lähinnä tarkoitettuna venäläisille lukijoille lienee tämä julkaisu, sanomalehtien lausunnoista päättäen, tehnyt siellä melko suuren vaikutuksen. Mechelin koettaa siinä todistella, ettei Suomen autonomia ole Venäjälle miksikään haitaksi. Meillä käsitetään varsin hyvin, hän sanoo, että, jos Suomen edut todella jossakin kohden ovat keisarikunnan ja valtakunnan etuihin soveltumattomia, on niiden väistyminen jälkimäisten tieltä. Mutta oikeutettu toive on, ettei Venäjällä katsota Suomen yhteiskunnallista toimintaa Venäjälle vahingolliseksi vain sen vuoksi, että se ilmenee monessa kohden toisen laatuisena kuin siellä. Ja oikeutettu on se Suomessa vallitseva käsitys, että keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan keskinäisiä suhteita koskevia kysymyksiä käsiteltäessä jälkimäisen maan perustuslakeja on noudatettava. Venäläiseltä taholta on sanottu että, koska Suomen valtiosäännön vahvistaminen oli keisarien vapaaehtoinen lahja, he saattoivat sen mielensä mukaan peruuttaa. Omituista logiikkaa, huomauttaa Mechelin, jonka mukaan ainoastaan _pakosta annetut_ lupaukset ovat sitovia!
Finsk Tidskriftin 1891 vuoden ensimäisessä vihossa on häneltä kirjoitus: "Vid årsskiftet", jossa lausutaan toivomus, ettei Suomen kansa, maamme uhatun aseman aiheuttamasta suuresta levottomuudesta huolimatta, ole antautuva epätoivon valtaan eikä, kärsimiensä vääryyksien kiihottamana, itse poikkeava laillisuuden tieltä. -- "Unsere Zeit" nimisen yleistieteellisen teoksen 8:nnessa vihossa vuodelta 1891 on Mechelinin kirjoitus: "Russland und Finnland", joka on ilmestynyt eripainoksenakin ja sisältää yleistajuisen supistelman hänen Suomen valtio-oikeudesta Marquardsenin käsikirjaan laatimastaan esityksestä.
Vuonna 1891 ilmestyi Venäjällä taas Suomen autonomiaa vastaan tähdätty, _F. Jelenjeffin_ laatima kiihotuskirjanen: "Nykyinen Suomen kysymys", saman hengen ja suunnan lapsia kuin Ordininkin teos. Jo seuraavan vuoden lopussa sisälsi Venäjän ulkoasiainministeriön puolivirallinen lehti "Journal de S:t Pétersbourg" pääkirjoituksen, joka, nojautuen muun muassa Jelenjeffin teokseen, vääristellen esitti Suomen valtio-oikeudellisia oloja. Kun tämän laatuista oli esitetty puolivirallisessa lehdessä ja ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen, oli Suomen puolelta vastaus tarpeen, ja Mechelin laatikin sen ranskankielisessä, tammikuulla 1893 ilmestyneessä kirjasessa, "_La question finlandaise, Lettre ouverte a M. le rédacteur responsable du Journal de S:t Pétersbourg_" sekä varustettuna tunnuslauseella: "Audiatur et altera pars". Yllämainitun lehden kirjoituksessa oli muun muassa suositeltu erästä venäläiseltä taholta toimitettua suomenkielistä tendenssikirjasta "Suomen suhteista Venäjään", jonka tarkoituksena selitettiin olevan "Suomen yleisöön levittää terveempiä käsityksiä Suomen todellisesta suhteesta keisarikuntaan ja hälventää niitä väärinkäsityksiä, joita itsekäs, tarkoitusperäinen kiihotus siihen istuttaa". Tämä kirjanen oli todellisuudessa yhtä täynnä vääristelyjä kuin mainitun pietarilaisen lehden oma kirjoituskin. Mechelin osottaa taas selvästi ja sitovasti Venäjän keisarin ja Suomen valtiosäätyjen Porvoossa tekemän sopimuksen todellisen merkityksen. Journal de S:t Pétersbourgin kirjoitus, sanoo hän, sisältää niin monta erehdystä, että yrittäessään sitä kumota, kohtaa todellisen "runsauden yltäkylläisyyden". Lehden väitteeseen, että "vasta noin 30 vuotta takaperin" muutamat sanomalehtimiehet alkoivat Suomessa levittää isänmaansa valtiollisen itsenäisyyden oppia, että Suomen yhdistäminen Venäjään oli vain personallisunioni, vastaa Mechelin, ettei kukaan suomalainen sanomalehtimies ole väittänyt Suomen olevan personallisunionisuhteessa Venäjään. Mutta mikäli koskee Suomen oikeutta tulla sisäisissä asioissaan hallituksi omien perustuslakiensa mukaan, on se oppi paljon vanhempi 30 vuotta ja ovat sen omaksuneet sekä suomalaiset että ulkomaalaiset tutkijat. Niinpä on esimerkiksi ranskalainen sanomalehti- ja lakimies V.F. Angelot jo v. 1834 julkaisemassaan kirjoituksessa sitä nimenomaan puolustanut. Journal de S:t P:bourgin mukaan olisi sanalla "perustuslait" keisari Aleksanteri I:n vakuutuksessa tarkoitettu 1734 vuoden yleistä lakia ja sitä muuttavia myöhempiä asetuksia. Vastoin tätä Mechelin kumoamattomasti todistelee, ettei ainoastaan keisari Aleksanteri I, vaan seuraavatkin keisarit nimenomaan olivat perustuslaeiksi tunnustaneet v. 1809 olemassa olevat niiden luontoiset lait, nimittäin 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan. Pietarilainen lehti, jonka esitys, niinkuin yleensäkin venäläisten yllyttäjäin, todellisuudessa tähtäsi valtiokeikkaukseen, kertoo lukijoilleen häikäilemättä sen hämmästyttävän tiedon, ettei vuodesta 1809 lähtien valtiopäiviä enää ole ollut kutsuttuina koolle Suomessa; -- Mechelinin vastine, josta julkaistiin venäjänkielinenkin laitos ja jota levitettiin venäläisiin piireihin, lienee toimitettu sekä keisarille että perintöruhtinaalle.
Arvokkaassa venäläisessä aikakauslehdessä "Vjästnik Jevropijssa", ranskalaisessa "Révue politique et parlamentaire", englantilaisessa "English Rewiew", saksalaisissa "die Nation" ja "Finnländische Rundschau" aikakauslehdissä sekä lukuisissa ulkomaisissa sanomalehdissä, niinkuin "Le Temps" ja "L'Indépendence belge" lehdissä, on Mechelin samaten julkaissut kirjoitelmia ja puolustanut suomalaista oikeuskäsitystä.
Mechelinissä heräsi ajatus tehdä jollakin suuremmalla teoksella maamme, sen luonto ja kansa sekä kansan kulttuuri ja kansallinen erikoisuus laajemmin tunnetuksi omien rajojemme ulkopuolellakin, jotta maailma saisi tietää, mitä täälläkin voi olla arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Jo alussa vuotta 1891 hän sen vuoksi ehdotti muutamille kotimaisille kirjailijoille ja taiteilijoille, että yhteistoimin julkaistaisiin tuon tapainen kuvallinen teos. Nämä suostuivatkin mielellään tähän. Yrityksen turvaamiseksi oli sen ohessa kolmisenkymmentä kansalaista edeltäkäsin sitoutunut sitä kannattamaan noin 90,000 markan rahamäärällä. Mechelin itse teki matkan Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Parisiin tutustuakseen siellä saman suuntaisiin ulkomaisiin teoksiin sekä teki taitavien kivipainajain-, puu- ja valopiirtäjäin kanssa sopimuksia kuvien valmistamisesta. Teoksen laatimisen oli laskettu vaativan noin 6 vuotta, mutta jo jouluksi 1893 ehti "Suomi 19:nnellä vuosisadalla" valmistua suomeksi ja ruotsiksi sekä seuraavana vuonna venäjäksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Silloin elävien kaunokirjailijamme vanhin, Sakari Topelius, oli teokseen antanut kuvauksia maastamme ja kansastamme sekä varustanut sen alkusanoilla, joissa muun muassa lausutaan: "Tämä maa, niin valovoimainen ja vähän huomattu kuin se onkin rikkaampien maiden rinnalla, pyytää kuitenkin, vaatimattomasti, mutta empimättä, olla osallisena Europan sivistystyössä -- -- -- Tätä maata ei saata lumi haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntain joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Europan pohjanperillä ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."
Työhön otti osaa 28 kotimaista kirjailijaa ja 12 taiteilijaa, joukossa maamme ensimäisiä, niinkuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallén-Kallela. Mecheliniltä itseltään on kaksi kirjoitusta: Valtiollinen katsaus lyhyine esityksineen maamme historiasta 1809 vuoden jälkeen ja sen valtiojärjestyksestä sekä Maanviljelys, teollisuus ja kauppa. Tietenkin oli tämä hänen oma kirjallinen avustuksensa vain vähäinen osa siitä suunnattomasta työstä, mikä hänellä oli yrityksen toteuttamisesta. Teoksen ilmestymisen johdosta toimeenpantiin tammikuun 6 p:nä 1894 juhla, jossa Carl Gustaf Estlander piti puheen alotteentekijälle, huomauttaen Mechelinin siten suorittamasta ansiokkaasta isänmaallisesta työstä.
Kansanvalistusseuran pyynnöstä Mechelin kesällä 1896 oleskellessaan anoppinsa maatilalla Löyttymäellä laati helppotajuisen, oivallisen kirjasen Suomen perustuslakien sisällyksestä. Teos ilmestyi seuran julkaisusarjassa kahtena painoksena kumpaisellakin kotimaisella kielellä sekä venäjäksikin.
Julkaisussa "Nyländingen", joka ilmestyi v. 1896 uusmaalaisen ylioppilasosakunnan rakennusrahaston hyväksi, on Mechelinin kirjoitelma "Jämlikhetsidealet", joka on siinä kohden mielenkiintoinen, että siitä ilmenee hänen silloinen kantansa kansanvaltaan ja sen ihanteisiin nähden. Laki, hän sanoo, on oleva kaikille sama, kaikilla tulee olla oikeus nauttia hyväkseen yhteiskuntajärjestyksen etuja sikäli, kuin kykenevät eikä muiden oikeuksia loukata. Mutta ihmiset ovat monessa kohden erilaisia, sivistyksen, kyvyn ja ansiokkuuden puolesta. On epäoikeutettua vaatia, että kaikilla olisi sama vaikutusvalta yhteiskunnassa katsomatta noihin erilaisuuksiin, joiden johdosta toinen on sopivampi palvelemaan yhteiskuntaa kuin toinen. Tekijä hylkää sen vuoksi sosialismin, varsinkin Marxin esittämässä muodossa. Myöntäen että valtio voi ja että sen tulee ohjaavasti ja kehittävästi puuttua taloudelliseen elämään, hän hylkää opin että valtion on otettava haltuunsa kaikki pääoma. Sen johdosta että ihmisissä on havaittavana erilaisia taipumuksia ja erilaista kykyä, syntyy varallisuudessakin erilaisuutta. Mutta kulttuurikansan köyhätkin jäsenet ovat rikkaita kuin kuninkaat alkuperäisessä tasa-arvoisuudessa eläviin villi-ihmisiin verraten. Valitetaan pääoman valtaa, mutta kulttuurimaissa edistää pääoma kaikkea hyödyllistä kehitystä ja avustaa osaltaan työväenluokan kohoamista; kapitalisti-työnantaja oppii yhä selvemmin käsittämään, että huolenpito työläisistä ja ystävällinen suhtautuminen heihin tuottaa molemminpuolista hyötyä. Kaikkialla on varakkaiden lahjoituksilla kustannettuja armeliaisuuslaitoksia, yhdistyksiä ja yrityksiä. Valistuksen ja tiedon yleiseksi saattamisen harrastus on aikakaudellemme ominaista. Suomessakin on 1860-luvulta lähtien alku tehty niiden laitosten poistamiseksi, jotka ovat olleet ilmauksena tasa-arvoisuuden periaatteesta poikkeamisesta. Aatelin useimmat etuoikeudet, edustusoikeutta lukuun ottamatta, on poistettu, ammattikuntalaitos lakkautettu, naisille myönnetty kunnallinen äänioikeus. Ajatuskanta ja tapa ovat lähentäneet yhteiskuntaluokkia toisiinsa. Tekijä toivoo kehityksen edelleenkin kulkevan tähän suuntaan.
Siitä että Mechelin vieraissakin maissa oli tullut tunnetuksi ja saavuttanut kunnioitusta on todistuksena muun muassa eräs Ruotsissa 1890-luvulla julkaistu "Autografier" niminen teos, jossa oli huomattavain pohjoismaisten miesten muotokuvia heidän itsensä laatimine näköisjäljennöksenä painettuine kirjoitelmineen. Tämän teoksen toisessa osassa on julkaistuna Mechelinin muotokuva sekä hänen laatimansa, joulukuun 5:ntenä 1890 päivätty kyhäys valtion poliittisen toiminnan oikeasta päämäärästä ja välineistä. Se aika, hän sanoo, ei liene kaukana, jolloin puolueittain järjestymisestä on luovuttu. Tämän enteenä on useassa maassa havaittava puolueiden särkyminen lukuisiin valtiollisiin ryhmiin, joita toisistaan erottavat tasoittumistaan tasoittuvat rajat. Eri puolueiden pyrkimysten arvoa koetellaan hetkinä, jolloin ulkonainen vaara uhkaa isänmaata. Jos siitä huolimatta puolueriidat jatkuvat, osottaa tämä, että itsekkyys on sammuttanut isänmaallisuuden liekin tahi että intohimo on sokaissut taistelevain silmät. Mutta jos puoluejako perustuu rehellisesti omaksuttuihin eriäviin mielipiteisiin, niin riidat jätetään sikseen vaaran hetkenä ja kaikki liittyvät yhteen yhteiseen puolustukseen. Sellainen sovinto loistaa kuin lämmittävä päivänpaiste ajan yössä.
Ilmeisesti oli hänen oma maansa ja sen silloinen asema hänen ajatuksensa esineenä hänen kirjoittaessaan nämä mietelmät. Suomessa, jos missään, oli tarpeellista maan asemaan katsoen sopia sisäiset puoluetaistelut, jotta kaikki voimat voitaisiin yhdistää yhteisen isänmaan puolustukseen.
Todistuksena Mechelinin tieteellisen kirjailijatoimen Ruotsissa saavuttamasta tunnustuksesta mainittakoon, että Upsalan yliopiston filosofinen tiedekunta v. 1893 vihki hänet filosofian kunniatohtoriksi. Niinikään oli hän erinäisten ruotsalaisten, saksalaisten ja ranskalaisten tieteellisten seurojen kunniajäsen.
1890-luvun keskivaiheilla vallitsivat muutaman vuoden verraten rauhalliset olot, mutta sitten saivat meille vihamieliset virtaukset Venäjällä jälleen uutta voimaa. Varsinkin oli meidän erikoinen sotalaitoksemme herättänyt suuttumusta ja sitä vaadittiin kokonaan yhdistettäväksi Venäjän sotalaitokseen. Vuonna 1898 ilmestyi F. Jelenjeffin kirjanen: "Mitä suomalaiset ovat saavuttaneet ja mitä he pyrkivät saavuttamaan yrittäessään irtautua Venäjän valtiovallasta." Niinkuin jo kirjan nimestä käy ilmi, syyttää J. suomalaisia, että he haluavat irtautua Venäjän yhteydestä. Suomen 1878 vuoden asevelvollisuuslain säännöksellä reservistä ja sen 90-päiväisestä harjoitusajasta oli J:n väitteen mukaan pyritty luomaan kansallinen maanpuolustusväki, jota suomalaiset separatistit voisivat sopivan ajan tultua käyttää Venäjän vallan poistamiseen. Tämän lentokirjasen johdosta Mechelin Finsk Tidskriftin joulukuun vihossa julkaisi kirjoituksen: "Fortsatta angrepp mot Finlands rätt", joka ilmestyi eripainoksenakin sekä venäjäksi käännettynä "Vjästnik Jevropij" lehdessä. Mechelin osottaa siinä, että valtiopäivät olivat asevelvollisuuslakiin lisänneet reservin harjoituksia koskevat säännökset siitä syystä, että asevelvollisuusrasituksen arveltiin käyvän liian epätasaiseksi, jos vähemmistön oli arvan nojalla palveltava vakinaisessa sotaväessä kolme vuotta ja sitten oltava kahdeksan vuotta reservissä, jota vastoin asevelvollisten enemmistö vain joutuisi nostoväkeen tarvitsematta ensinkään harjoitella. Säännös johtui oikeuden ja kohtuuden vaatimuksista, ei valtiollisista laskelmista. -- Jelenjeff oli lausunut sen käsityksen että, kun keisari Aleksanteri I erinäisistä puheissa ja julistuskirjoissa oli sanonut säilyttäneensä "la constitution" ja "les lois fondamentales" (Suomen valtiosäännön ja perustuslait), tämä tosin oli keisarin silloisen ajatuskannan mukaista, mutta ettei hän ollut sitä vakavasti tarkoittanut, vaan ainoastaan tahtonut taata itselleen maan johtavain säätyjen uskollisuuden odotettavana olevissa taisteluissa Napoleonia vastaan. Sillä keisari Aleksanteri "viljeli niinkuin tunnettu mielellään koreita puheenparsia ja käytti niitä ovelan valtiomiehen tavoin tarkoituksiinsa". Mechelin varsin oikein huomauttaa, että Jelenjeff tämän laatuisilla väitteillä oli sokaissut keisari Aleksanteri I:n muistoa. Hän lisää, että keisari ei ollut ainoastaan julkisesti, vaan silloinkin kun ei ollut tarkoituksena julkisen kaunopuheisuuden tavoittelu, ilmaissut samanlaisen ajatuskannan, muun muassa kenraalikuvernööri Steinheilille v. 1810 annetussa salaisessa käskykirjeessä, jossa hän muun muassa lausuu, ettei "Suomen kansalle ollut säilytetty vain yhteiskunnallisia, vaan valtiollisetkin lakinsa". Keisari Nikolai I oli hänkin tunnustanut Suomen valtiosäännön, vaikka hän yleisen valtiollisen kantansa mukaisesti ei kutsunut koolle valtiosäätyjä; mutta hallitusmuodon mukaan ei näiden ollutkaan kokoonnuttava määrätyin väliajoin, vaan milloin hallitsija suvaitsi ne kutsua koolle. Senpä vuoksi ei lainsäädäntö keisari Nikolai I:n aikana edistynytkään muilla kuin hallinnollisella alalla. Totta on, että hän pari kertaa meni valtaansa ulommaksi antamalla asetuksia asioista, joissa valtiosäätyjen oikeastaan olisi tullut saada myötävaikuttaa; 1863 vuoden jälkeen saatettiin nämä asiat valtiopäiväin avulla oikealle tolalleen. Oikeutetulla suuttumuksella Mechelin torjuu Jelenjeffin tekemät, keisari Aleksanteri II:n muistoa loukkaavat syytökset, että tämä Suomi-politiikassaan olisi kokonaan kulkenut suomalaisten vehkeilijäin talutusnuorassa tietämättä mitä teki.
VII LUKU.
1898-1903.
Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.
Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898 sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin. Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa käsittelemään.
Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.
Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje, jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista, joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen tunne.
Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.
Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä. Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä", joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä, ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.
Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä, yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin, vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja, Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi "lausuntojen" antamisoikeudeksi.
Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan, herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous, johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu, enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima, julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen esittämä vastalausekaan.
Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta. Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen, jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.
Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin, joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000 mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi, mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä, koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä, valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri enemmistö.
Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt", hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät. Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."
"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle, yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan täydentämisaineksena."
"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."
"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."
"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809 annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa, joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman ei."
"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja oikeudentunnon alkeet."
"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."
"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."
Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen. Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen", kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä. Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti laajentaa Suomen asevelvollisuutta.
Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.
Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa: "Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä. Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä raskasta työtä suorittaessamme."
"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet, nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä, ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän mielestämme on väärää..."
"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta, emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä, että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin, kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia juhlahetkiä -- kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."
Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös. Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen, kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita suosionosotuksia.
Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia, joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se, jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin; ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut osakseen yleistä tunnustusta.
Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön puolesta.
Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa puuttua.
Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen ranskankielinen kirjanen: _Le manifeste impériale du 3 février 1899 et la Finlande_, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä. Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen "_Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale_'", joka ei sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille. Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita. Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus" voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden "valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta 1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. -- Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen oivallinen -- tekijänsä parhaita.
Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut. Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän yksityiset iltakutsut Mechelinille.
Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V. Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: _jus patriae sanctum servat sollertia constans_ (pettämätön taito valvoo isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja, suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään Mechelinin ansiot.
Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff, joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla -- vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa häiritsevän teon estämiseksi?
Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin, toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin, jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja levottomuutta.
Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen ministerivaltiosihteeriksi -- semmoisenaan laiton toimenpide, koska tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi -- tehosi minkä tehosi -- koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta. Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.
Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä. Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla annettiin seikkaperäinen selonteko.
Lisäksi Mechelin kannatti säädyssään tehtyä ehdotusta kenraalikuvernöörin sanomalehdistöön kohdistaman sortojärjestelmän poistamisesta, josta asiasta valtiosäädyt tekivät erityisen anomuksen. Omasta puolestaan hän uudisti aikaisemmin tekemänsä, mutta valtiopäiväin silloin epäämän säätyesitysehdotuksen laajemman oikeuden myöntämisestä naisille päästä kunnallisiin virkoihin kaupungissa.
Valtaistuinpuheessa oli keisari ilmoittanut käskeneensä antamaan ehdotuksen siitä, ettei reserviä v. 1900 kutsuttaisi harjoituskokouksiin. Senaatti alisti tämän johdosta annettavaksi valtiosäädyille armollisen esityksen asiasta. Kun sitä ei kumminkaan kuulunut, ehdotti Mechelin toukokuun 21 p:nä, että maamarsalkka muiden puhemiesten kera ryhtyisi toimenpiteisiin asian saattamiseksi valtiosäätyjen käsiteltäväksi ennen valtiopäiväin päättymistä. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja maamarsalkka Lindelöf neuvotteli asiasta muiden puhemiesten kanssa, jotka kukin olivat säädyltään saaneet saman tehtävän. Sähkösanoma asiasta lähetettiin kenraalikuvernöörille, mutta tuloksetta. Venäjän sisäasiainministeriltä senaatille saapuneen kirjelmän johdosta, jonka mukaan Suomen postilaitoksen postimerkkejä ei enää olisi lupa käyttää, vaan niiden sijasta olisi käytettävä Venäjän postimerkkejä, kuitenkin siten, että Suomen rajain sisällä olisi sallittu käyttää postimerkkejä, joissa arvo oli ilmaistu Suomen rahassa, teki Mechelin anomusehdotuksen, että kaikkiin Suomen postitoimistoista lähtevissä lähetyksissä käytettyihin postimerkkeihin tulisi olla merkittynä niistä suoritettava Suomen rahan määrä.
Valtiopäiväin yritykset hallitsijalle lähetettyjen esitysten avulla palauttaa olot lailliselle tolalle olivat turhia. Maan hallinnossa ilmenneiden epäsuuntain johdosta tehtyyn anomukseen, jonka Plehwe esitti elokuun 27 p:nä, annettiin vastaus, että valtiopäivät sen tehdessään olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi ja että kenraalikuvernöörin toimenpiteet olivat olleet kaikin puolin oikeita. Ja painoasiasta tehtyyn anomukseen vastattiin, ettei sen ollut havaittu ansaitsevan huomiota.
Valtiopäiväin vielä jatkuessa otti ritariston ja aatelin lähetystö, johon kuuluivat Mechelin ja kaksi muuta jäsentä, osaa Turussa toimitettuihin vapaaherra S.W. von Troilin hautajaisiin, vainajan, joka niin etevästi oli hoitanut maamarsalkan tehtäviä useilla valtiopäivillämme. Vaikka jo taudin murtamana otti hän säätynsä jäsenenä osaa 1900 vuodenkin valtiopäiviin, mutta kuoli äkkiä huhtikuun 27 p:nä, päivä sen jälkeen kun oli säädyssä viimeisen kerran esiintynyt.
Muutaman päivän kuluttua valtiopäiväin päättymisestä levisi Helsingissä huhu uudesta, maallemme arveluttavasta toimenpiteestä. Huhu toteutuikin ennen pitkää, kun julkaistiin kesäkuun 20:ntenä päivätty julistuskirja, joka sääsi venäjän kielen otettavaksi käytäntöön virallisena kielenä maamme virastoissa. Toimenpide, josta muun muassa täytyi olla seurauksena, että suuri joukko venäjän kieltä taitamattomia lainkuuliaisia ja kelvollisia virkamiehiä erotettaisiin, jolloin heidän seuraajikseen nimitettäisiin ainoastaan sellaisia, jotka taisivat mainittua kieltä, herätti tietenkin yleistä paheksumista. Vastapäättyneiden valtiopäiväin jäsenten saman kuun 22 p:nä ritarihuoneella pitämässä kokouksessa luki Mechelin laatimansa ehdotuksen kirjelmäksi, jossa mainittu toimenpide osotettiin epäoikeutetuksi. Läsnäolevat hyväksyivät kirjelmän pääkohdiltaan sekä päättivät toimittaa sen ministerivaltiosihteeri Plehwelle ja senaatin jäsenille kokouksen mielipiteen ilmauksena. 79 entisen valtiopäivämiehen allekirjoitettua kirjelmän matkusti kaksi kokouksen valitsemaa henkilöä, vapaaherra V. von Born ja professori O. Donner, Pietariin viemään sitä Plehwelle. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.] Muutamaa päivää myöhemmin kuin julistuskirja ilmestyi asetus, jossa säädettiin, että julkisia kokouksia sai pitää ainoastaan kenraalikuvernöörin tahi niiden viranomaisten luvalla, jotka hän puolestaan oli oikeuttanut luvan antamaan, sekä asetus syntyperäisten venäläisten kaupankäynnistä Suomessa. Näiden toimenpiteiden johdosta, jotka aiheuttivat usean senaattorin pyytämään eroa virastaan, laati Mechelin, J. Grotenfelt ja E. Furuhjelm seikkaperäiset, mainittujen toimenpiteiden laittomuutta osottavia esityksiä, joita levitettiin yleisön keskuuteen.
* * * * *
Mechelinin uutteran valtiollisen kirjailijatoimen tämän aikuisista tuotteista on mainittava Parisissa v. 1900 ilmestynyt, varsin valaiseva kirjanen _La Constitution du grand-duché de Finlande_, joka sisältää käännöskokoehnan Suomen perustuslakeja ja muita maamme valtiollisia oloja koskevia virallisia asiakirjoja sekä näiden historiallista kehitystä valaisevan esityksen. Samana vuonna hän julkaisi Brysselissä ilmestyvässä aikakauslehdessä "_Révue de droit international et législation comparée_" eripainoksenakin ilmestyneen tutkielman, jossa selostetaan useiden oikeusoppineiden lausuntoja Suomen valtiollisesta asemasta. Berlinissä ilmestyvän "Die Nation" aikakauslehden 1900 vuoden marraskuun numerossa on samansisältöinen, nimimerkillä "Justus" varustettu kirjoitus "Zur Lage Finnlands", joka luultavasti on Mechelinin laatima tahi ainakin hänen toimestaan syntynyt.
Suomen kansalaispiireissä oli lausuttu ajatus, että olisi sivistyneen maailman mielenkiinnon herättämiseksi maamme oikeustaisteluun aikaansaatava jollakin yleisesti tunnetulla kielellä ilmestyvä aikakauslehti, joka ottaisi ajaakseen asiatamme. Mechelin toimi uutterasti tämän aikeen toteuttamiseksi. Aikakauslehti _l'Européen_, joka alkoi ilmestyä Parisissa 1901 kansainvälisen oikeuden ja inhimillisyyden periaatteiden puoltajana sekä sisälsi Suomeakin koskevia kirjoituksia, oli melko suurelta osalta hänen toimestaan syntynyt ja sisälsi hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia. Tässä lehdessä tammikuun 18 p:nä 1902 julkaistu, allekirjoituksella Helsinki, Judex (Mechelinin nimimerkki) varustettu kirjoitus "Les événements de Finlande", kuvailee laajasti lähinnä edellisten vuosien Suomen tapahtumia ja arvostelee Venäjän hallituksen silloista politiikkaa.
Kotimaisiinkin sanomalehtiin hän näihin aikoihin kirjoitteli valtiollisia kirjoituksia. Finsk Tidskriftissä on hänen laatimansa kirjoitus: "_Vid begynnelsen af år 1900_", joka sisältää pääasiallisesti hänen jo ylimääräisillä valtiopäivillä esittämiään näkökohtia. "Valitettava tosiasia on", sanotaan tässä kirjoituksessa, "että se valtiollinen suunta, jota meidän päivinämme sanotaan natsionalismiksi, on osottanut arveluttavaa taipumusta unohtamaan oman perusaatteensa, joka kuitenkin on ollut se, että _jokainen_ kansakunta on tunnustettava oikeutetuksi elämään ja täyttämään erikoisen tehtävänsä inhimillisten yhteiskuntain kulttuurikehityksessä. Suurpoliittiset edut paisutetaan siksi Molokiksi, jolle kaikki on uhrattava. Tietoisuus ylivoimasta synnyttää kohtuuttomuuksia vallan käyttämisessä." -- Seuraavan vuoden alussa hän Finsk Tidskriftissä jälleen esitti mietelmiä: "_I det tjugonde seklets gryning_". 19:nnen vuosisadan umpeen mennessä, hän lausuu, oli perustuslaillinen valtiomuoto toteutettu useimmissa Europan maissa. Mutta hän toivoo sen kehittyvän siihen suuntaan, että kansalaisten itsehallinto enemmän ja enemmän otetaan käytäntöön maakunta- ja kunnallisasioissakin, varsinaisen valtiotoiminnan kohdistuessa ainoastaan koko isänmaan yhteisiin etuihin. Yksityisten voimain vapaa yhteistoiminta parhaiten edistää sivistystä ja siveellisyyttä sekä taloudellista hyvinvointia. Toisaalta on työ isänmaan hyväksi vahvistuva, kuta enemmän se käsittää samalla olevansa renkaana ihmisyyden yhteisessä työssä. -- Mainitun aikakauslehden samassa vuosikerrassa on toinenkin M:n laatima kirjoitus: "_Solidaritet_", jossa hän huomauttaa, että yhteisvastuullisuutta tulee olla saman kansakunnan jäsenten kesken, mutta myös eri kansain kesken, viitaten Haagin kansainvälisen rauhanliiton tätä tarkoittaviin yrityksiin. -- Erääseen Tukholmassa 1902 ilmestyneeseen kirjaseen: "Finska militären" on Mechelin kirjoittanut alkulauseen.
Osotuksena siitä, ettei Mechelin myöhempänä elinaikanaan suinkaan ollut menettänyt nuoruuden aikaista kaunokirjallisuuden harrastustaan, on muun muassa Finsk Tidskriftissä vuonna 1898 julkaistu arvostelu Juhani Ahon hiljattain ilmestyneestä Panu nimisestä romaanista, jonka sisällystä Mechelin laajasti selostelee, samalla antaen lämpimän tunnustuksen tälle nuoren suomalaisen kirjallisuutemme huomattavalle tuotteelle.
* * * * *
Maamme sisäisiin puoluesuhteisiin olivat valtiollista itsemääräämisoikeuttamme vastaan suunnatut hyökkäykset omansa aikaansaamaan muutoksia. Jo 1890-luvun alussa oli alkanut muodostua "nuorsuomalainen" ryhmä, joka valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä asettui vapaamielisemmälle kannalle kuin n.k. "vanhasuomalainen", Yrjö-Koskisen johtama ryhmä, ja jonka äänenkannattajana oli Päivälehti. Kun v. 1898 venäläistyttämisjärjestelmä Bobrikoffin johdolla uudestaan pantiin käytäntöön entistä voimakkaammin, kärjistyivät suomalaisen puolueen molempain ryhmäin välit, mistä oli seurauksena puolueen täydellinen hajaannus kahdeksi puolueeksi erilaisine valtiollisine ohjelmineen. Vanhasuomalainen puolue, joka jonkin aikaa oli näyttänyt irtaantuvan Yrjö-Koskisesta, kokoontui ennen pitkää uudestaan hänen lippunsa alle ja omaksui myöntyväisyyspolitiikan, jonka niin ruotsalainen kuin nuorsuomalainenkin ryhmä hylkäsivät. Puoluehajaannus ilmeni toisinaan muodossa, joka valitettavasti oli omansa entistä enemmän vaikeuttamaan yhteistoimintaa niissäkin kysymyksissä, joissa mielipiteet eivät olleet aivan niin eriäviä kuin ehkä näytti. Mechelin oli niitä, joiden mielestä silloisissa oloissa oli mikäli mahdollista vältettävä kaikkea, mikä saattoi edistää sisäistä hajaannusta. Yksissä neuvoin K.F. Ignatiuksen kanssa hän laati ohjelman sellaiseksi puolueiden ja ryhmäin välisten suhteiden järjestämiseksi, joka olisi omansa estämään auttamatonta hajaannusta ja saattamaan yhteistyön mahdolliseksi sillä alalla, joka oli pidettävä pääasiana, valtiollisen itsehallintomme turvaamisessa. Niidenkin henkilöiden, joiden valtiollisia mielipiteitä ei täysin voinut hyväksyä, oli, selvien vastatodisteiden puutteessa, edellytettävä pohjaltaan toimivan isänmaallisessa mielessä; oli sentähden vältettävä toistensa vaikuttimien mustaamista. Kirjalliseen muotoon laadittuna sekä erinäisten eri valtiollista kantaa olevain kansalaisten tarkastamana ja hyväksymänä tätä ohjelmaa keväällä 1901 levitettiin laajalti maahamme. Valitettavasti ei kuitenkaan onnistuttu siinä määrin, kuin ohjelman laatijat olivat halunneet ja toivoneet, poistaa erimielisyyden syitä. Puoluevastakohdat, keskinäinen epäluulo ja vastenmielisyys olivat päässeet juurtumaan liian syvälle.
Uusi asevelvollisuusasetus, joka pääasiallisesti oli 1899 vuoden armollisen esityksen mukainen ja kokonaan poikkeava valtiosäätyjen hyväksymästä, annettiin heinäkuun 12 p:nä 1901 ja julkaistiin senaatin toimesta. Tämän johdosta pidettiin elokuun 3 p:nä suuri kansalaiskokous Turholman tilalla kauniissa metsikössä Helsingin itäisessä saaristossa sijaitsevalla Degerön saarella. Puhetta johti Mechelin. Päätettiin panna toimeen uutta lainvastaista asetusta vastustava adressi, jonka valtiopäivämiehet ja mahdollisimman lukuisat muut kansalaiset allekirjoittaisivat. Niinikään keskusteltiin ehdotuksesta, ettei papisto lukisi kirkoissa julki uutta asetusta, mutta tätä ehdotusta vastustettiin pappistaholta ja se raukesi. Toimituskomitea valittiin adressia laatimaan, ja siihen valittiin tietenkin Mechelin. Adressiin tuli lähes puolen miljoonaa allekirjoitusta ja se annettiin senaatin talousosastoon, joka sen toimitti korkeimpaan paikkaan, mistä annettiin päätös, ettei se ansainnut huomiota.
Vuoden loppupuolella hajotettiin Suomen sotaväki, paitsi kaartinpataljoonaa, joka hajoitettiin vasta 1905. Kasarmit, kiväärit ja muut sotatarpeet takavarikoitiin tänne komennettujen venäläisten sotaväenosastojen varalle. Suomen sotaväen ohessa lakkautettiin Haminan kadettikoulu. On helposti käsitettävissä, että tämän laitoksen lakkauttaminen vaikutti syvästi Mecheliniin, jossa monta iloista nuoruudenmuistoa oli siihen liittynyt. Vuosina 1902-1904 toimitettiin asevelvollisuuskutsunnat uuden asetuksen mukaan, jolloin, niinkuin tunnettu, useat kunnat kieltäytyivät valitsemasta kutsuntalautakuntain jäseniä ja suuri joukko laittomasti kutsuttuja jäi kutsuntaan saapumatta. Yksimielistä ei tämä menettely kuitenkaan ollut, mihin osalta olivat syynä ne ponnistukset, joita vanhat suomalaiset, varsinkin Yrjö Koskinen julkaisemassaan kehotuksessa, tekivät taivuttaakseen kutsuttuja noudattamaan käskyä, osalta myös pappien menettely, heistä kun useimmat taipuivat kirkoissa kuuluttamaan asevelvollisuusasetuksen.
Kesällä ja syksyllä 1902 julkaistiin erinäisiä virastoja ja virkamiehiä koskevia asetuksia, joiden kautta heidät, vastoin voimassa olevia lakeja, saatettiin kokonaan päällysmiehistään riippuviksi, niin että nämä voivat mielensä mukaan virasta erottaa alempiaan, vieläpä tuomarejakin. Toisaalta kumottiin kansalaisten oikeus kanteen nostamiseen virkamiehiä vastaan laittomain toimenpiteiden johdosta, siihen kun tästä lähin vaadittiin ylempäin viranomaisten ja viimeiseltä kenraalikuvernöörin lupa. Suomalaisiin virkoihin kävi nimittäminen maamme lakeihin perehtymättömiä Venäjän alamaisia, asetukset oli julkaistava alkuperäisinä venäjäksi "paikalliskielisine" käännöksineen j.m.s. Näitä säännöksiä alettiin ennen pitkää panna toimeenkin erottamalla useita kenraalikuvernöörille vastenmielisiä virkamiehiä.
Maassamme vallitseva kiihtynyt mieliala, jota ei saanut julkisesti ilmaista, pyrki purkautumaan lukuisissa kansalaiskokouksissa. Sittenkun oli pidetty pienempiä valmistavia kokouksia, joiden toimesta oli laadittu uusien asetusten tarkoitusta ja merkitystä selvitteleviä kirjoituksia, pidettiin marraskuun 12 p:nä Helsingissä yleinen kokous, johon otti osaa kansalaisia eri puolueista ja maamme eri osista, niiden joukossa lukuisia yhteisen kansan miehiä. Alustavassa esitelmässä Mechelin huomautti myöntyväisyyspolitiikan tuottamasta vaarasta, sen avulla kun vallitseva järjestelmä pääsisi juurtumaan ja laillisiin oloihin palautumisen toiveet hälvenisivät. Laittomuuden vastustamista oli sentähden jatkettava, mutta intoilematta ja maltillisesti. Meidän oli mahdollista suostua eräisiin myönnytyksiin ja uhrauksiin, mutta sillä ehdolla että ne tehtiin laillista tietä ja valtiosäätyjen suostumuksella. -- Pari tähän suuntaan käyvää kirjoitusta esitettiin kokouksessa ja hyväksyttiin yksimielisesti, minkä ohessa päätettiin levittää niitä kaikkeen maahan. Sen lisäksi päätettiin kokouksen mielipiteenä lausua, että passiivista vastarintaa perustuslain vastaisia toimenpiteitä vastaan oli järkähtämättä jatkettava, kunnes laillinen järjestys oli palautunut, virkamiesten oli kunkin kohdastaan pidettävä kiinni laista ja yhteiskuntajärjestyksemme perustuksena olevista periaatteista ja yhteiskunnan oli mahdollisuutta myöten avustettava siten ahdinkoon joutuvia virkamiehiä.
Hallitus, joka ennen pitkää havaitsi tähänastiset toimenpiteensä tarkoitukseensa riittämättömiksi, ryhtyi vieläkin väkivaltaisempiin keinoihin. Huhtikuun 15 p:nä 1903 julkaistiin keisarillinen asetus "valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämisestä" Suomessa sekä kenraalikuvernöörin toimintaohjeet, jotka antoivat hänelle kolmeksi vuodeksi diktaattorivallan, joka salli hänen maassamme tehdä miltei mitä halusi.
Jo tämän jälkeisinä lähipäivinä käytti Bobrikoff uutta valtuuttansa lähettämällä maanpakoon useita Suomen kansalaisia. Näitä oli Mechelinkin. Hän oli matkalla Tukholmassa, kun sikäläinen Venäjän lähettiläs Butzow kortilla antoi hänelle tiedon, että hänen oli kielletty palaamasta kotimaahan ja että, jos hän tämän rikkoisi, seurauksena olisi karkoitus Venäjälle. Samalla ilmoitettiin hänelle, että se 12,000 markan vuotuinen elinkautiseläke, jonka hän oli kantanut senaatista erottuaan v. 1890, oli lakkautettu. Helsingissä ryhdyttiin samaan aikaan siihen omituiseen toimenpiteeseen, että Mechelinin muotokuva, joka oli ripustettuna kaupunginvaltuuston kokoussalin seinälle, korkeain viranomaisten käskystä sieltä poistettiin ja pantiin kätköön poliisikamarin ullakolle. Maanpakolaisuuden tultua peruutetuksi kuva otettiin sieltä pois ja asetettiin entiselle paikalleen.
VIII LUKU.
1903-1905.
Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maasta karkotettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.
Maanpakolaisuutensa aikana Mechelin, samaten kuin useimmat hänen onnettomuustoverinsakin, oleskeli enimmäkseen Tukholmassa. Hänen maanpakonsa katkeruutta kuitenkin lievensi se seikka, että hänen puolisonsa ja tyttärensä lähtivät hänen luokseen lohdutukseksi ja avuksi, mikä olikin sitä tarpeellisempaa, kun tuohon aikaan alkoi ilmetä arveluttavia oireita, että hänen terveytensä oli pilalla. Hänen oli muun muassa kestettävä vaikea leikkaus, joka pelasti hänen henkensä.
Tukholmassa oleskeleville maanpakolaisille osotettiin ruotsalaisten taholta monin tavoin myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Professori _K. Warburgin_ antaman tiedon mukaan oli Mechelin usein Tukholmassa toimivan "Idun"-seuran vieraana ja nähtiin hänet aina siellä, missä hänen vanhalla ystävällään Harald Wieselgrenillä oli paikkansa, ja heidän kuultiin vilkkaasti, usein leikillisesti keskustelevan. Tuon tuostaan kokoontuivat maanpakolaisetkin yhteiseen seurusteluun, toisinaan jonkin isänmaallisen muiston johdosta, esimerkiksi Runeberginpäivänä 1904. Mechelin, joka aikaisemmin erinäisissä tilaisuuksissa oli päässyt kuningas Oskarin puheille ja silloin saanut ystävällisen kehotuksen uudistaa käyntinsä sekä kerran oli kuninkaalta itseltään saanut hänen muotokuvansakin omakätisine nimikirjoituksineen, katsoi helposti käsitettäväin arkaluontoisten syiden estävän häntä karkoitusaikana käymästä vierailulla.
Tietenkin kiinnittivät Suomen valtiolliset kysymykset maanpakolaisten mieltä. Kun Venäjän keisari puolisoineen syksyllä 1903 pitemmän aikaa oleskeli Hessenin Darmstadtissa, päättivät karkoitetut antaa keisarille kirjelmän, jossa esiintuotiin Suomessa noudatetun hallitusjärjestelmän vahingolliset seuraukset ja sen muutoksen suotavuus. Kolmimiehinen lähetystö matkusti Darmstadtiin viemään kirjelmää, josta ei kuitenkaan ollut toivottua tulosta. Tietysti eivät kirjelmän allekirjoittajat itsekään uskoneet yrityksestään olevan mitään välitöntä seurausta, mutta he olivat kuitenkin katsoneet velvollisuudekseen tehdä voitavansa. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.]
Jo ennen maasta karkoitustaan oli Mechelin alkanut kirjoittaa teosta, jonka hän valmisti Tukholmassa ja joka ilmestyi 1903. Sillä on nimenä "_Suomen itsehallinto ja perustuslait_", ja siinä arvostellaan Pietarin yliopiston entisen professorin _N.D. Sergejeffskin_ v. 1902 julkaisemaa, Suomen kysymystä käsittelevää lentokirjasta. Mechelinin arvostelu on oikeastaan tarkoitettu venäläisten luettavaksi, mutta julkaistiin myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun Sergejeffski oli oikeusoppinut, olisi sopinut odottaa hänen teoksensa olevan sisällykseltään asiallisen, mutta, niinkuin Mechelin kohta kohdalta osottaa, näin ei läheskään ole laita. Päinvastoin on Sergejeffskin kirjasen ominaisuutena sama tietojen epäluotettavuus, sama käsityksen kierous ja puolueellisuus kuin muidenkin venäläiseltä taholta maatamme vastaan suunnattujen hyökkäysten. Erään lainoppineen auktoriteettimme, vapaaherra R.A. Wreden, arvostelun mukaan on Mechelinin puheenalainen teos "hänen loistavimpia iskujaan Suomen oikeustaistelussa" [R.A. Wrede, Muistopuhe Mechelinistä pidetty Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa toukokuun 25 p:nä 1914. s. 11.] Erittäin selvästi osotetaan tässä teoksessa, ettei Venäjän kiihkokansalliselta ja virkavaltaiselta taholta valtiosääntöämme vastaan suunnattu kumouspolitiikka suinkaan ole ollut Venäjän todellisten etujen vaatima. Puolustautumisemme näiltä hyökkäyksiltä ei, niinkuin on väitetty, ole johtunut vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, vaan on "velvollisuus omaa maatamme ja niitä sukupolvia kohtaan, jotka vastedes elävät tässä maassa ja jatkavat Suomen kansan rauhallista sivistystyötä".
Vastamainittu, Darmstadtissa hallitsijalle annettu kirjelmä oli muun muassa viitannut erääseen Venäjän sisäasiainministerin, Suomen ministerivaltiosihteerin v. Plehwen laatimaan, useissa Europan sanomalehdissä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hän oli koettanut puolustaa Venäjän Suomi-politiikkaa. Lähimpänä aiheena Plehwen kirjoitukseen oli, että englantilainen rauhanystävä Stead aikakauslehdessään Review of reviews oli tehnyt Plehwelle mainittua sekä Englannissa että muissa maissa paheksumista herättänyttä politiikkaa koskevan välikysymyksen. Plehwen vastauksen sisällys saattoi Mechelinin laatimaan ja julkaisemaan "Herr von Plehwe och den finska frågan" nimisen kirjasen, joka ensin ilmestyi 1903 vuoden lopussa ranskaksi kirjoitussarjana "L'Indépendence belge" lehdessä, ja ruotsiksi käännettynä 1904. Mechelin osottaa Plehwen puhuneen joutavia esimerkiksi selittäessään, että Venäjän hallitusta oli sen Suomi-politiikassa ohjannut pyrkimys "sovitella yhteen valtakunnan yhteisiä kohtaloita ohjaavaa itsevaltiutta ja paikallisen itsehallinnon periaatteita, vakavammin rajoittamatta jälkimäisen oikeutta". Ikäänkuin itsevaltius olisi sovitettavissa sellaiseen itsehallinto-oikeuteen kuin Suomella on, jonka päätunnusmerkkinä on, ettei lakeja voida säätää Suomen kansan omain edustajain antamatta siihen suostumustaan! Ja ikäänkuin eivät Suomen itsehallinnon periaatteiden rajoitukset olisi olleet "vakavinta" laatua!
Kotimaassa kiertelevän huhun johdosta, että karkoitetut olivat muuttaneet valtiollista kantaansa ja aikoivat armahdustietä anoa saada palata, laadittiin ja levitettiin heidän allekirjoittamansa selitys, että he laittomuusjärjestelmään nähden edelleenkin pitivät passiivista vastarintaa ainoana Suomen kansalaisille oikeana periaatteena.
Tukholmassa oleskellessaan Mechelin eräiden venäläisten vapaudentaistelijain kehotuksesta laati ehdotuksen Venäjän valtiosäännöksi. Tämä ehdotus, jonka on katsottu osottavan melko tarkkaa Venäjän olojen tuntemusta, lienee muun muassa sisältänyt säännöksiä erinäisille valtakunnan osille myönnettävästä itsehallinnosta, joka ei kuitenkaan olisi loukannut valtakunnan yhtenäisyyttä.
Sanomalehtiemme selostelussa eräästä herra _Menstschikoffin_ teoksesta, joka käsitteli Venäjän salaista poliisilaitosta Europassa, on mainittu, että Tukholmassa toimiva "suomenmaalainen santarmisto" v. 1903 oli antanut tiedon että sikäläiset karkoitetut suomalaiset olivat muodostaneet "keskuksen", joka oli päättänyt "olla arastelematta valtiollista murhaakaan" ja perustaa kaiken toivonsa Venäjän kumouspuolueeseen, sekä että tämän keskuksen johtajana oli itse Mechelin. Itse pitää Menstschikoff täydellä syyllä mielettömänä tätä Mechelinin laittamista terroristipäälliköksi. Todella mikään ei ollut sen vieraampaa koko hänen olemukselleen. Hän vihasi väkivallantekoja. Sen vuoksi hän ei ollut myötätuntoinen sille äärimäisiä keinoja kannattavalle suunnalle, jota Suomessa ajoi "aktivistien" nimellä kulkeva ryhmä ja jonka tarkoitusperiä tarkemmin selitettiin syksyllä 1904 täällä levitetyssä julistuksessa. Vastamainittu, Venäjän salaista poliisilaitosta käsittelevä teos sisältää muun muassa Venäjän poliisiosaston ulkomaisen toimiston päällikön _Ratajeffin_ kertomuksen siitä "Venäjän kumouksellisten ja vastustusryhmäin neuvottelukokouksesta, joka Suomen vastustuspuolueen eräiden jäsenten toimesta pidettiin Parisissa syyskuun 30--lokakuun 8 p:nä 1904 ja jossa keskusteltiin yhteisistä vastustustoiminnan keinoista". Ratajeffin väitteen mukaan olisi tämä kokous pidetty Mechelinin luona. Herra Menstschikoff sanoo tätä väitettä "ilmeiseksi valheeksi". Eikä voi epäilläkään että näin on laita. Vaikka Mechelin siihen aikaan lieneekin ollut Parisissa ja jonkin verran ottanut osaa mainittuihin keskusteluihin, on hänen toimintansa siinä varmasti tarkoittanut estää Suomen sekottamista kumoushankkeisiin. Suomelle oli tarpeen säilyttää ja, missä sitä oli loukattu, saattaa entiselleen laillinen järjestys; siksi ei sen tullut itsensä antautua vallankumouksen tielle. On kieltämätöntä, että Mechelin oli "hallituksen vastustajia", mutta meikäläisissä oloissa oli hallituksen vastustaja "kumouksellisen" vastakohta; pikemmin on hallituksen kantaa pidettävä kumouksellisena, s.o. yhteiskuntajärjestystä kumoavana.
Mechelinin kantaa kuvaava on eräässä venäläisessä lehdessä julkaistu kuvaus, jonka laatija muiden mukana sattui olemaan hänen seurassaan, kun Tukholmaan saapui sanoma Helsingissä tapahtuneesta Bobrikoffin murhasta. Uutinen herätti hämmästystä ja Mechelin tiedusteli puhelimitse asiata tarkemmin ystävältään, Ruotsin ulkoasiain ministeriltä. Ministeri totesi asianlaidan, ja kyynelsilmin Mechelin lausui: "Kas siinä, mihinkä on saatettu Suomi, joka tähän asti ei ole mitään tiennyt hirmutöistä ja verestä."
Kotimaan oloissa kuitenkin tapahtui 1904 vuoden kuluessa käänne. Venäjän-Japanin sota syttyi, ja sen tapahtumat vahvistivat Venäjän hallituksenvastaista liikettä. Helsingissä Bobrikoff sai Schaumanin kädestä surmansa kesäkuun 16 p:nä, Pietarissa kaatui Plehwe muutamaa viikkoa myöhemmin. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, joka syyskesällä saapui Helsinkiin, asettui Pietarista saamainsa vaihtelevain vaikutelmain johdosta epävarmalle ja horjuvalle kannalle. Hän ei osottautunut aivan kuuroksi kehotuksille noudattamaan sävyisämpää politiikkaa kuin edeltäjänsä. Sanomalehdistön sortoa lievennettiin jonkin verran. Syyskesällä julkaistiin käsky lakimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta koolle joulukuussa. Marraskuun 1 p:nä 1904 asetettiin Pietarissa komitea, puheenjohtajana todellinen salaneuvos Tagantseff sekä jäseninä 6 venäläistä ja 6 suomalaista, valmistelemaan kysymystä valtakunnanlainsäädännön ja Suomen erikoisen lainsäädännön välisten rajain määräämisestä. Eräät komitean venäläiset jäsenet eivät olleet aivan taipumattomia osittain suostumaan suomalaisten vaatimuksiin. Ennen pitkää ilmeni kuitenkin komitean venäläisen ja suomalaisen ryhmän välillä, varsinkin sotilaskysymyksessä, mielipiteiden eriäväisyyksiä, jotka eivät olleet soviteltavissa, minkä tähden keskustelut jäivät tuloksettomiksi.
Joulukuun 2 p:nä, valtiopäiväin ollessa ovella, sisälsi Helsingissä ilmestyvä virallinen lehti tiedonannon, että Hänen Majesteettinsa oli suvainnut sallia niiden maasta karkotettujen, jotka laillisessa järjestyksessä oli valittu valtiopäivämiehiksi tahi olivat aatelissukujen päämiehiä, palata kotimaahan. Kun Mechelin kuului jälkimäiseen ryhmään, palasi hän muutamain muiden karkotettujen kera Helsinkiin, missä joulukuun 5 p:nä yleisö riemuiten tervehti heidän paluutaan. Juhlallinen vastaanotto tapahtui säätytalolla ja illemmällä pidettiin seurahuoneella juhla, jossa Suomen kansalaisten ilontunteet sekä tunnustus ja ihailu niitä kohtaan, jotka horjumatta olivat kärsineet isänmaan puolesta, monella tavoin purkautuivat ilmoille. Seuraavan vuoden alussa saivat muutkin karkoitetut palata. Mechelin, jolta, niinkuin jo mainittiin, oli maanpakoon joutuessaan laittomasti riistetty hänelle entisenä senaattorina tuleva eläke, katsoi, kuten muutkin saman kohtelun alaisiksi joutuneet, olevansa oikeutettu vaatimaan sitä takaisin. Ei tietysti ole epäilemistäkään, että tässä Mechelinin luontoiselle, milloinkaan omaa voittoa pyytämättömälle miehelle, oli määräävänä vaikuttimena laittoman teon poistamisen halu eikä suinkaan oma etu.
Valtiopäivillä, jotka avattiin joulukuun 9 p:nä, Mechelin taaskin tuli johtavaan asemaan. Hänet valittiin puhemiesneuvoston jäseneksi sekä valtio-, erityisen valitus- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Näiden valtiopäiväin tärkein tulos oli laillisten olojen täydellistä palauttamista tarkoittava n.s. "suuri anomus". Sitä käsiteltiin erityisessä valitusvaliokunnassa, jossa sen laatiminen oli pääasiallisesti Mechelinin toimena. Valtiosäädyt hyväksyivät sen yksimielisesti vuoden viimeisenä päivänä. Anomuksessa lausuttiin muun muassa: "Maassa jossa, niinkuin Suomessa, sukupolvi toisensa jälkeen on kasvanut ja elänyt siinä tietoisuudessa, että laki on sekä valtiovallan että yksityisten yhteiskunnan jäsenten toiminnan ohjeena, tuntuu aivan kuin perinjuuriselta yhteiskunnan mullistamiselta, kun hallitus, jonka tärkeimpänä tehtävänä tulisi olla lakien voimassa pitäminen, itse järkyttää laillista järjestystä. Vuonna 1899 alkaneen hallitussuunnan onnettomat vaikutukset ovat näyttäytyneet monin tavoin sekä yhteiskunnallisessa toiminnassa että yksityiselämän eri aloilla. Suomen kansa on joutunut pelottavan ankaraan velvollisuuksien ristiriitaan. Ja järjestelmän seurauksena on ollut: yleinen epävarmuus kalliisiin personallisiin oikeuksiin nähden, hyvän hallinnon höltyminen ja turmeltuminen, aiheellinen pelko että lainkäyttökin, tämä yhteiskunnan tehtävistä vanhin ja ensimäinen, on saava pahan vamman, kova omantunnon tuska useilla niillä, jotka ovat luettavat yhteiskunnan kunnioitettavimpiin aineksiin, joko he sitten ovat saattaneet äänensä kuuluviin tahi kärsineet hiljaisuudessa; sekä toisaalla leviämistään leviävä siveellinen rappeutuminen ja turmelus sekä onnenonginta, jotka ovat päässeet rehottamaan kovan ahdistuksen vallitessa toisissa piireissä; rikosten lisääntyminen paikkakunnilla, missä poliisivoimaa on tuntuvasti enennetty sekä selvästi havaittava lain ja oikeuden kunnioituksen väheneminen." -- Anomus päättyy lyhyeen selontekoon niistä toimenpiteistä, jotka olivat tarpeen laillisen järjestyksen palauttamiseksi, ja pontena on alamainen anomus, että näihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Valtiopäivämiesten yksityisessä kokouksessa tehdyn päätöksen mukaisesti kävi Mechelin professori Otto Donnerin ja pankinjohtaja Felix Heikelin kera tammikuulla 1905 Pietarissa ruhtinas Obolenskin puheilla koettamassa hankkia suotuisaa vastausta "suureen anomukseen". Mechelin antoi omasta ja molempain toveriensa puolesta ruhtinaalle kirjelmän, jossa huomautettiin valtiosäätyjen lausumain toivomusten osin olevan sellaisia, jotka kävi nopein toimenpitein välittömästi toteuttaminen, osin sellaisia, joiden toteuttaminen kysyi aikaa. Suomen asevelvollisuuskysymys oli ratkaistava aikaa kysyvän lainsäädännön avulla, mutta ennenkuin tämä työ ehdittäisiin suorittaa, olisi 1901 vuoden laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen lakkautettava. Sillä välin voisi Suomi, niinkuin silloinen vanhasuomalainen senaatti oli ehdottanut, suorittaa vuotuisen rahamäärän, esimerkiksi kymmenen miljoonaa markkaa vuosittain, edellyttäen että valtiopäivät siihen suostuisivat. 1903 vuoden diktatuuriasetus ja muut lainvastaiset väliaikaiset säädökset kävisi heti kumoaminen. Kysymys, miten lakeja oli oikeudenmukaisesti säädettävä asioista, jotka koskivat sekä Suomen että keisarikunnan etuja, joka kysymys oli käsiteltävänä Tagantseffin komiteassa, vaati aikaa ja oli huolellisesti valmisteltava, Suomenkin oikeutta huomioon ottaen.
Venäjän ministeriä Witteäkin kävi Mechelin puhuttelemassa näistä asioista. Kävi ilmi, ettei Venäjän päätösvaltaisissa piireissä oltu aivan taipumattomia asevelvollisuuskysymyksen ratkaisuun tahi asetuksen sovelluttamisen lykkäykseen Suomen myöntämää rahallista korvausta vastaan. Meillä katsottiin perustuslaillisissa piireissä tämän ehdotuksen ansaitsevan harkintaa; rahallinen korvaus oli valtiosäätyjen kuitenkin myönnettävä vain lähimmäksi varainhoitokaudeksi, ollen vastaisten valtiopäiväin asia uudistaa suostunta olosuhteiden mukaan.
Näistä asioista neuvoteltaessa Venäjän pääkaupungissa, missä Mechelin kävi useita kertoja, oli ruhtinas Obolenski muun muassa vaatinut, että Suomen viranomaisten olisi Venäjälle luovutettava jälkimäisestä maasta Suomeen saapuneet valtiolliset rikoksentekijät. Mechelin ja Donner olivat käydessään ruhtinaan puheilla tähän vastanneet, että tässäkin kohden tulisi Suomen voimassa olevia lakeja siellä noudattaa ja että, jos mainituissa laeissa sellainen luovuttaminen oli säädetty, sitä oli noudatettava. He eivät tahtoneet kieltää, että maamme viranomaisilla todella eräin ehdoin oli sellainen velvollisuus. Kun tämä tuli tunnetuksi, tehtiin Suomen aktivistipuolueen äänenkannattajassa "Frihet"-lehdessä ja sosialistisissa julkaisuissa hyökkäyksiä Mecheliniä ja Donneria vastaan, jotka muka kokonaan olivat kieltäneet meidän ja Venäjän vapaustaistelijain yhteiset edut. Perustuslailliset lakimiehemme, jotka ottivat kysymyksen perinpohjaisen harkinnan alaiseksi, pitivät sitä vastoin mainittujen molempain herrain lausuntoa oikeana. Oma lakimme ja valtiollinen asemamme keisarikuntaan nähden ovat sellaiset, että henkilöt, jotka jälkimäisessä maassa tekevät sikäläisten lakien vastaisia tekoja, eivät saa päästä keisarikunnan lainkäytön ulottuvista lähtemällä Suomeen. Valtiolliset rikokset eivät ole tästä poikkeuksena. [Vrt. R. Hermanson, "Synpunkter i Frågan om ryska undersåtars utlämnande genom finska myndigheter åt ryska".] Useiden kansalaisten allekirjoittama vastalause Mecheliniä ja Donneria vastaan tehtyihin hyökkäyksiin julkaistiin sanomalehdissä. Katsomatta siihen, ettei Suomen kansan suinkaan tarvinnut tunnustaa olevansa yhteisvastuullinen kaikenmoisten venäläisten anarkististen kumouksellisten kanssa, joiden tekoja kaikkien sivistyskansain oikeustajunnan täytyi paheksua, ei sekään seikka, että Venäjän silloisen valtiojärjestyksen mukaan törkeiksi rikoksiksi katsottiin erinäisiä tekoja, joita länsimaisen oikeuskatsantotavan mukaan olisi arvosteltu lievemmin tahi kenties ei olisi pidetty ensinkään rikollisina, voinut vaikuttaa kysymykseen lainopilliselta kannalta katsottuna. Ja niin kauan kuin me itse keisarikunnan vallanpitäjiltä vakaasti vaadimme oikeusjärjestyksemme tunnustamista, tulisi tietysti meidän itsemmekin tarkoin noudattaa sitä silloinkin, kun se velvoitti meitä suostumaan Venäjän viranomaisten vaatimuksiin.
Maaliskuun 29 päivän illalla levisi Helsingissä sanoma, että "suureen anomukseen" oli osittain suostuttu esittelyssä, joka ei ollut tapahtunut tavallisessa järjestyksessä, vaan neuvottelukokouksessa, johon otti osaa sekä venäläisiä että suomalaisia jäseniä. 1901 vuoden asevelvollisuuslain sovelluttaminen oli toistaiseksi lakkautettu ja 1905 vuoden kutsunnat peruutettu sekä tuomarien virasta erottamista koskeva asetus kumottu; muita kohtia ei vielä ollut ratkaistu, mutta toivottiin esittelyä jatkuvan.
Samaan aikaan annettiin valtiopäiville hallituksen esitys kymmenen miljoonan markan suorittamisesta vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon avustukseksi sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtiopäivät katsoivat olevan myöntäminen tämän suostunnan, kuitenkin vain vuodeksi.
Näiden valtiopäiväin käsiteltäviksi annettuja asioita oli hallituksen esitys porvaris- ja talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta. Perustuslakivaliokunta oli laatinut ehdotuksen mainittujen säätyjen äänioikeuden laajentamiseksi esityksessä ehdotettua tuntuvasti enemmäksi, äänioikeuden myöntämiseksi naisille y.m., mutta perustuslaillisella taholla oltiin sitä mieltä, että niin kauan kuin laillisia oloja ei ollut täydellisesti palautettu, puuttui säännöllisen valtiopäivätyön edellytyksiä eikä valtiosäätyjen sentähden tulisi tehdä lopullisia päätöksiä. Vaalioikeuden uudistuskysymys jäi valtiosäädyiltä sen vuoksi loppuun käsittelemättä, mikä muutamilla tahoilla, varsinkin yhteiskunnan syvissä riveissä, herätti suurta tyytymättömyyttä. Valtiosäädyt päättivät, koska täydellistä vastausta laillisuuden palauttamista koskevaan anomukseen ei ollut saapunut, anoa valtiopäiväin lykkäämistä syksyyn, ja Mechelin laati tämän sisältöisen kirjelmän luonnoksen. Mutta vastauksen sijasta tuli äkkiä ja odottamatta sanoma, että valtiopäivät oli päätettävä huhtikuun 15 p:nä, joten äänioikeuden uudistuskysymyksen loppuun käsitteleminen, vaikka valtiosäädyt olisivat sen tahtoneetkin käsitellä, oli käynyt mahdottomaksi. Ennen hajaantumistaan antoivat valtiosäädyt adressin, jossa pyydettiin laillisuuden täydellistä palauttamista suuren anomuksen mukaisesti.
Aatelin perustuslaillisten huhtikuun 16 p:nä seurahuoneella toimeenpanemissa yhteisissä erojaispäivällisissä, joissa säädyn jäsenet olivat miltei täysilukuisina saapuvilla, julkilausui vapaaherra Kr. von Alfthan säätyveljien kiitollisuuden ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Tämä vastasi liikutettuna esittämällä eläköönhuudon Suomelle ja selitti oivallisessa puheessa sitä kantaa, jolle meidän oikeustaistelussamme oli asetuttava.
Ennen valtiopäivämiesten hajaantumista asettivat perustuslailliset ryhmät, ruotsalainen ja nuorsuomalainen, valtuuskunnan, jonka jäsenet valittiin kaikista neljästä säädystä, yhtä monta kumpaisestakin kieliryhmästä, seuraaviin valtiopäiviin asti tarkkaavaisesti seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja ryhtymään olojen vaatimiin toimenpiteisiin. Mechelin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, Donner varapuheenjohtajaksi.
Valtuuskunta, joka keskuudestaan asetti pienemmän toimikunnan, piti lukuisia kokouksia ja koetti parhaansa mukaan täyttää tehtävänsä. Se pani muun muassa toimeen suuren kansalaiskokouksen palokunnantalolla syyskuun 13 p:nä. Tässä tilaisuudessa oli aikomus keskustella useita tärkeitä, lähinnä seuraavain valtiopäiväin käsiteltäviä asioita sisältävästä ohjelmasta. Nämä kysymykset koskivat laillisen järjestyksen palauttamista, venäjän kielen poistamista Suomen hallinnosta, asevelvollisuusasiaa, elokuun 6/19 p:nä 1905 annettua keisarillista julistuskirjaa neuvoa-antavan valtakunnanduuman perustamisesta Venäjälle, johonka Suomikin ottaisi osaa valitsemalla edustajia, sekä vihdoin äänioikeuden laajentamista valtiopäivämiesvaaleissa ja laajaa eduskuntalaitoksen uudistusta. Kokouksessa oli saapuvilla lukuisa joukko henkilöitä kumpaakin sukupuolta; lukumäärä lienee lähennellyt tuhatta. Kokouksen avasi Mechelin tekemällä selkoa tilanteen vaatimuksista. Hän huomautti, että yhteinen työ maamme loukatun valtiosäännön suojelemiseksi oli yhdistänyt eri puolueryhmät perustuslailliseksi puolueeksi, ja että v. 1904 kokoontuneiden valtiopäiväin tunnuslauseena oli ollut: lain voima on palautettava. Hän huomautti yksimielisyyden tarpeellisuutta, vaikka tunnustikin, että "luja yhteenliittyminen oikeutemme suojaksi ei vaadi luopumaan eriävistä mielipiteistä sisäisissä kysymyksissämme. Mitä vaaditaan, on että puolueriidat heitetään sikseen, kunnes maamme oikeusasema Venäjään nähden on turvattu v. 1809 vahvistettujen periaatteiden mukaisesti." Mechelinin puheen päätyttyä alkoi kokouksen ohjelmaan otettujen kysymysten käsittely, professori Setälä puheenjohtajana. Mutta niistä oli ehditty käsitellä ainoastaan osa, kun saapui poliiseja, jotka ilmoittivat, että kokouksen oli kenraalikuvernöörin käskystä heti hajaannuttava. Kun kokous yksityisluontoisena katsoi olevansa laillisesti luvallinen, kieltäytyi se noudattamasta käskyä, mutta joukko sotamiehiä kivääreihin kiinnitettyine pistimineen marssi saliin ja karkoitti yleisön. Ennen kokouksen hajoamista ehti Mechelin kuitenkin ehdottaa, että annettaisiin kokouksen toimikunnan tehtäväksi panna vastalause tapahtunutta väkivallantekoa vastaan, jota ehdotusta tervehdittiin yleisellä hyväksymisellä. Vastalause laadittiin sittemmin ja annettiin prokuraattorille. [Katso tästä tarkemmin "Murrosajoilta" VII siv. 80 ja seur.]
* * * * *
Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui Venäjällä valtiojärjestyksen mullistus. Japanin sodan vastoinkäymisten johdosta oli valtiollinen kiihtymys levinnyt koko valtakuntaan. Semstvojen jäsenet ja muut kansalaiset pitivät kokouksia, joissa vaadittiin kansalaisvapauden turvaamista ja kansanedustuslaitoksen käytäntöön ottamista. Talonpoikais- ja työläismellakoita ja lakkoja sattui useilla paikkakunnilla, Mustanmeren sotalaivoissa pantiin toimeen sotilaskapinoita. Hallitus päätti tehdä myönnytyksiä ja antoi elokuun 19 p:nä julistuskirjan valtakunnanduuman kokoonkutsumisesta, jonka toimivalta kuitenkin olisi oleva vain neuvoa-antavaa laatua. Mutta tämä ei tyydyttänyt vapaamielisiä; vaadittiin pitemmälle meneviä myönnytyksiä ja levottomuudet kävivät yhä laajemmiksi ja voimakkaammiksi. Yleisten lakkojen johdosta keskeytyi lokakuun lopulla 1905 liikenne Venäjän rautateillä, pääkaupungissa lopetettiin kaikki tehdastyö, yleiset laitokset lakkasivat toimimasta ja valta oli siirtymäisillään hallituksen käsistä jonkinlaiselle sosialistien ja muiden kumouspuolueiden jäsenistä muodostetulle neuvostolle.
Sanoma näistä tapahtumista herätti tietenkin Suomessa mitä suurinta hämmästystä ja nousi kysymys, miten meidän itsemme olisi meneteltävä. Kaupunkilais- ja maalaistyöväestön keskuudessa olivat sosialistiset aatteet lähinnä edellisinä vuosina levinneet odottamattoman nopeasti ja laajalle, ja tällä taholla haaveiltiin Suomen yhteiskunnallisten olojen kumousta sosialistiseen suuntaan Venäjällä odotettavana olevan samanlaisen kumouksen yhteydessä. Perustuslailliset, jotka eivät antautuneet tällaisiin haaveiluihin, arvelivat ajan otolliseksi jyrkästi kansanvaltaiseen suuntaan käyville valtiollisille uudistuksille. Mutta miten aikaansaada ne? Kumoustietäkö vai vanhain perustuslakiemme osottamin lainsäädäntökeinoin? Siitä eivät puolueet olleet yksimielisiä. Perustuslaillisten lähimpänä silmämääränä oli laillisen järjestyksen palauttaminen.
Sunnuntaina lokakuun 29 p:nä piti perustuslaillinen säätyvaltuuskunta kaupunginvaltuuston kokoussalissa Helsingin raatihuoneella kokouksen, johon muutamia muitakin henkilöitä kutsuttuina otti osaa. Mechelin johti kokouksessa puhetta. Päätettiin panna toimeen yleinen kansalaiskokous, jonka hyväksyttäväksi esitettäisiin, että hallitukselta vaaditaan laillisuuden palauttamista, nykyisen kotimaisen hallitushenkilökunnan poistamista ja toisten, kansan luottamusta nauttivain miesten nimittämistä heidän tilalleen sekä valtiopäiväin mahdollisimman pikaista koolle kutsumista. Eräs kokouksen osanottajista, sosialistijohtaja ja kaupunginvaltuusmies, puuseppä Perttilä, vaati perustuslaillisten ja pääkaupungin järjestyneen työväestön ryhtymistä yhteistoimintaan. Tähän suostuen päätti kokous asettaa 8-miehisen valtuuskunnan, jonka tuli toimia yhteisesti yhtä monen työväestön valitseman valtuutetun kanssa.
Maanantaina lokakuun 30 p:nä annettiin Pietarissa se keisarillinen julistuskirja, jolla Venäjän valtiomuoto muutettiin perustuslailliseksi. Valtakunnanduuma, jolla ei olisi vain neuvonanto-oikeutta, vaan päätösvalta lainsäädäntöasioissa, kutsuttaisiin koolle ja väestölle suotaisiin kansalaisvapauden järkkymättömät perusteet henkilökohtaisen loukkaamattomuuden periaatteen mukaisesti sekä omantunnon-, sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus.
Samana päivänä puhkesi meillä n.k. "suurlakko". Työväestön Helsingin rautatientorilla tekemän päätöksen mukaisesti keskeytettiin kaikki työ eri aloilla, rautatieliikenne lakkasi, tehtaat, ravintolat ja myymälät, ruokatavarakauppoja lukuun ottamatta, suljettiin. Sanomalehdet eivät ilmestyneet, pimeys vallitsi illoin kaupungin kaduilla. Ylioppilaat ja polyteknikot tekivät opintolakon, luennot ja harjoitukset keskeytettiin opettajain suostumuksella, samaten kouluopetus. Lakkasivatpa posti ja poliisilaitoskin toimimasta. Työväestön asettama keskuslakkokomitea otti huolekseen poliisin tehtävät ja valvoi lakon noudattamista kansalliskaartin, n.s. "punakaartin" avulla. Ylioppilaat ja polyteknikot puolestaan järjestivät eri suojeluskunnan, joka, niinkuin tunnettu, ei ollut parhaissa väleissä kansalliskaartin kanssa. Ei vain pääkaupungissa, vaan useilla muillakin paikkakunnilla maassamme pidettiin valtiollisia kokouksia, pantiin toimeen lakkoja ja keskeytettiin yhteiskunnan säännöllinen elämä.
Tällä välin perustuslaillinen säätyvaltuuskunta jatkoi toimintaansa laillisuuden palauttamiseksi. Lokakuun 31 p:nä pidettiin palokunnantalolla valtuuskunnan päätöksen mukaisesti suuri kansalaiskokous, jossa hyväksyttiin valtuuskunnan laatiman ehdotuksen mukainen ohjelma, minkä jälkeen lähetystö pantiin sitä viemään kenraalikuvernöörille. Työväen taholta saapui toinen lähetystö. Suuria väkijoukkoja kokoontui kenraalikuvernöörintalon edustalle, ja niille annettiin tieto vanhansuomalaisen senaatin erosta, jota tämä jo lakon alkamispäivänä oli päättänyt pyytää, koska oli havainnut, ettei sillä enää ollut laajain kansankerrosten luottamusta. Se oli samalla päättänyt tehdä alistuksen laillisten olojen palauttamisesta ja valtiopäiväin koolle kutsumisesta.
Samana iltana kokoontui kenraalikuvernöörin luokse hänen pyynnöstään sekä perustuslaillisen valtuuskunnan edustajia: Mechelin, R.A. Wrede, O. Donner, J. Grotenfelt, että vanhansuomalaisen puolueen edustajia: J.R. Danielson, H. Gebhard ja K.A. Brander. Ruhtinas Obolenski ilmoittaa Hänen Majesteettinsa olevan taipuvaisen suostumaan Suomen kansan valtiollisiin toivomuksiin ja kehottaa läsnäolevia lausumaan mielensä siitä, mitä olisi anottava. Mechelin esittää anottavaksi: perustuslainmukaisen järjestyksen täydellistä palauttamista valtiosäätyjen joulukuun 31 p:nä 1904 tekemän anomuksen mukaisesti; ylimääräisten valtiopäiväin koolle kutsumista joksikin päiväksi joulukuussa; yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle rakentuvaa eduskuntalaitoksen uudistusta tarkoittavan hallituksen esityksen antamista ylimääräisille valtiopäiville; valtiopäiväin oikeuttamista tarkastamaan hallituksen jäsenten virkatoimien laillisuutta; perustuslakien kehittämistä sananvapauden, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden säätämällä. Mechelinin ehdotusta kannattivat muut perustuslaillisen ryhmän läsnäolevat jäsenet. Danielsonkin lausui, että hänen puolueensa kiitollisena ottaisi vastaan sen sisältöisen julistuskirjan. Jonkin aikaa keskusteltua lausui kenraalikuvernööri pitävänsä tuollaisen julistuskirjan aikaansaamista mahdollisena ja pyysi saada hyvissä ajoin seuraavana päivänä kirjallisesti laadittuina julistuskirjassa mainittavat toivomukset sekä ilmoitti senaatinkin paraikaa valmistelevan julistuskirjan ehdotusta. Seurasi sitten kysymys senaatin vastaisesta kokoonpanosta; kenraalikuvernööri arveli nykyisten senaattorien voivan toistaiseksi jäädä paikalleen. Vanhatsuomalaiset lausuivat haluavansa kokoomusministeristöä, mutta tätä vastustettiin perustuslaillisten taholta ja vaadittiin senaattia kokoonpantavaksi yksinomaan perustuslaillisista. Neuvottelu päättyi vasta puolen yön aikaan.
Jo seuraavana aamuna oli Mechelinillä valmiina julistuskirjan luonnos, jonka valtuuskunta, sittenkun ensin J. Grotenfelt ja sen jälkeen muut jäsenet olivat sen tarkastaneet, eräin muutoksin hyväksyi. Samaten tarkastettiin ja hyväksyttiin Mechelinin laatima valtiopäiväkutsun luonnos, joka sisälsi, että eduskuntalaitoksen uudistusta koskeva esitys oli annettava valtiopäiväin käsiteltäväksi, sekä ehdotus käskykirjeeksi, jonka mukaan laittomuusaikana nimitettyjen venäläisten virkamiesten sijaan nimitettäisiin kotimaisia miehiä. Samana päivänä veivät Mechelin, Wrede ja Donner ehdotukset kenraalikuvernöörille, jonka luona ne kohta kohdalta tarkastettiin. Obolenski teki vastaväitteitä, varsinkin kesäkuun 20 p:nä 1900 annetun, venäjänkielen käyttämistä virastoissa koskevan julistuskirjan kumoamiseen nähden. Hän ei kuitenkaan ollut itsepäinen, vaan lupasi toimittaa perille perustuslaillisten julistuskirjan ehdotuksen samalla kuin senaatinkin ehdotuksen sekä lausui pitävänsä edellistä parempana. Molemmat olivat tosin pääkohdiltaan samansuuntaiset, mutta erosivat toisistaan siinä, että edellinen erinäisissä kohdin esitti tarkemmin määriteltyjä vaatimuksia; niinpä se esimerkiksi vaati 1901 vuoden asevelvollisuuslain täydellistä kumoamista, jota vastoin senaatti vain oli ehdottanut sen soveltamisen lakkautettavaksi. Eduskuntalaitosta koskevassa kysymyksessä oli senaatti vain ehdottanut uudistettavaksi hallituksen esityksen äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja talonpoikaissäädyn vaaleissa. Seuraavana päivänä, marraskuun 2:sena, saapuivat Mechelin ja Grotenfelt uudestaan kenraalikuvernöörin luo, joka heidän läsnäollessaan antoi luotsipäällikölle, kenraalimajuri N. Sjömanille käskyn viedä perustuslaillisten ehdotuksen sekä kenraalikuvernöörin puoltavan lausunnon korkean-asianomaiseen paikkaan. Valtuuskunta lähetti puolestaan kaksi henkilöä Pietariin hankkimaan valtiosihteeristöstä varmuutta siitä, että ehdotus todellakin esitettiin semmoisena kuin valtuuskunta sen oli hyväksynyt.
Marraskuun 2 p:nä lähti kenraali Sjöman "Eläköön" laivalla matkaan. Muuan huhu, joka perustuslaillisissa piireissä herätti levottomuutta, tiesi kertoa joidenkuiden yltiöpäiden aikovan estää höyrylaivaa lähtemästä, koska olivat saaneet kuulla eräiden vanhan senaatin jäsenten aikovan siinä matkustaa sekä arvelivat sen olevan ehdottomasti estettävä. Pian kuitenkin kuultiin Eläköön laivan lähteneen satamasta ja alottaneen matkansa. Julistuskirjan ehdotus toimitettiin perille ja käsiteltiin Pietarhovin keisarillisessa palatsissa tapahtuneessa esittelyssä, jota kesti k:lo 8:sta i.p. marraskuun 3 p:nä seuraavaan aamuun k:lo 3. Venäläiset ministerit, kreivi Witte etusijassa, puolsivat ehdotusta pääkohdiltaan ja hallitsija hyväksyi julistuskirjan, kuitenkin eräiltä harvalukuisilta kohdin muutettuna, minkä jälkeen se allekirjoitettiin k:lo 2 aamulla. Muutoksista pidettiin vain yhtä mainittavammin tärkeänä. Perustuslaillisten ehdotuksessa oli nimittäin ollut määräys, että 1899 vuoden helmikuun-julistuskirjan säätämät perussäännökset oli kumottu, jota vastoin vahvistettu julistuskirja sääsi, että niiden soveltaminen oli keskeytettävä siksi, kunnes siinä mainitut asiat oli lainsäädäntötoimin järjestetty. Kun suomalaisella taholla kuitenkin edellytettiin "lainsäädäntötoimen" käyvän perustuslaillista tietä, ei tämä muutos, tultuaan maassamme tunnetuksi, herättänyt sanottavaa levottomuutta. Julistuskirja venäjän kielen käytäntöön ottamisesta virastoissa oli poistettu niiden asetusten joukosta, jotka julistettiin heti kumotuiksi, mutta sen kävi lukeminen niihin perustuslainvastaisiin asetuksiin, joiden tarkastamisesta senaatin oli tehtävä ehdotus.
Eläköön laiva palasi viivyttelemättä tuoden julistuskirjan ja valtiopäiväkutsun Helsinkiin, jonne se saapui marraskuun 4:ntenä iltapäivällä ja missä sen tuomat uutiset herättivät suurta riemua. Mechelin ja Wrede sekä Danielson ynnä muutamat muut henkilöt saivat kutsun saapua k:lo 9 illalla kenraalikuvernöörin turvapaikkaan, venäläiseen sotalaivaan Slavaan, missä hän saattoi asiakirjain sisällyksen kutsuttujen tiedoksi. Samalla hän kuitenkin lausui ihmettelynsä ja pahoittelunsa sen nurjamielisyyden johdosta, jota hän luuli havainneensa suomalaisissa vallitsevan venäläisiä kohtaan ja jota hänen ylhäisyytensä sanoi lakon aikana itsekin kokeneensa. Mechelin vastasi tähän sujuvalla ranskan kielellä pitämässään puheessa, ettei nurjaa mieltä vallinnut Suomessa Venäjän kansaa kohtaan, mutta että erään Venäjän puolueen lakiamme ja oikeuttamme vastaan tekemät hyökkäykset olivat loukanneet suomalaisten arimpia tunteita. Puhuja lausui olevansa varma siitä, että mielten katkeruus oli häviävä säännöllisten olojen palauduttua. Lopuksi hän muutamin sanoin kiitti kenraalikuvernööriä hänen avustuksestaan julistuskirjan aikaansaamisessa.
Ainoat maassamme, jotka eivät olleet aivan tyytyväisiä julistuskirjaan, olivat sosiaalidemokraatit, jotka olivat haaveilleet maamme sisäisten olojen kumouksellista muutosta. Lakkopäivinä oli perustuslaillisella taholla pyritty yksimielisyyteen sosiaalidemokraattien kanssa, mutta heidän ja perustuslaillisen säätyvaltuuskunnan väliset neuvottelut eivät olleet menestyneet. Sosiaalidemokraatit vastustivat valtiopäiväin koolle kutsumista, koska eivät uskoneet niiden suostuvan semmoiseen eduskuntalaitoksen uudistukseen, jota he halusivat, ja vaativat sen sijaan yleisillä vaaleilla valitun, "perustuslakia säätävän kansalliskokouksen" kutsumista koolle uudistusta toteuttamaan. Olipa työväki hairahtunut rautatientorilla valitsemaan "väliaikaisen hallituksenkin", suostuen kumminkin siihen, että vaalin saisi alistaa hallitsijan vahvistettavaksi. Puoluejohto oli uskotellut työväelle, että vallankumous oli Venäjällä päässyt täydellisesti voitolle, että tasavalta jo oli julistettu, ja kaikki tiedot, joita heille yritettiin antaa todellisesta asiaintilasta, leimattiin julkeiksi valheiksi. Todellisuudessa oli lakko Pietarissa päättynyt marraskuun 3 p:nä ja kumousliike oli jo asettumassa. Maamme perustuslailliset, jotka olivat asettuneet laillisuuden eikä vallankumouksen kannalle ja katsoivat maamme laillisten olojen palautuessa ja valtiopäiväin kokoontuessa käsittelemään eduskuntalaitoksen uudistusta saavuttaneen sen, mikä tällä kertaa oli saavutettavissa, paheksuivat sosialistien liiallisia vaatimuksia. Säätyvaltuuskunta teki voitavansa tutustuttaakseen yleisöä julistuskirjan sisällykseen, jonka olemassaolonkin sosialistiset lakonjohtajat aluksi itsepintaisesti kielsivät. Vähitellen he kuitenkin menettivät työläispiirienkin kannatuksen ja pakotettiin taipumaan.
Marraskuun 5 p:nä julkaisi säätyvaltuuskunta kehotuksen yleisölle mielten rauhoittamiseksi. Seuraavana päivänä lakko päättyi ja elämä palautui säännölliselle tolalleen. Illalla, kaupungin ollessa yltänään juhlavalaistuksessa, kokoontui joukko valtuuskunnan kutsusta Helsinkiin saapuneita entisiä valtiopäivämiehiä säätytalolle, missä Mechelin lausui läsnäolijat tervetulleiksi ja kehotti heitä tilanteen johdosta antamaan julistuksen Suomen kansalle. Tähän suostuttiin ja valiokunta asetettiin laatimaan julistusta Mechelinin tervehdyspuheessaan lausumain perusaatteiden mukaisesti. Tehtiin kaksi ehdotusta, joista toinen, herra V.T. Rosenqvistin laatima, pääasiassa saavutti valiokunnan ja sittemmin kokoontuneiden valtiopäivämiesten hyväksymisen, minkä jälkeen julistus marraskuun 8 p:nä saatettiin yleisön tietoon. Siinä huomautettiin, että Suomen kansan valtiopäiväinsä kautta esittämä toivomus lailliseen järjestykseen palautumisesta oli toteutunut. "Luodessamme katseemme menneisiin vuosiin emme voi olla muistelematta niitä monia hetkiä, jolloin kansamme on ollut kadottamaisillaan kaiken toivon oikeutemme takaisin saamisesta; ja tätä muistellessamme me myös tunnemme, että on olemassa korkeampia voimia kansojen kohtaloita ohjaamassa. -- -- Kun ne, jotka muodostavat perustuslaillisen puolueen, nyt hartaasti toivovat saavansa palata rauhalliseen työhön kansamme menestyksen hyväksi, elähyttää heitä tässä vilpitön halu yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaamiseksi ojentaa veljenkäsi jokaiselle samaan päämäärään pyrkivälle ja harras toivomus että tässä vapauden ja edistyksen hyväksi tehtävässä työssä maamme kaikki kansalaiset saisivat seistä rinnatusten yhdenvertaisina. Nykyhetki kehottaa tähän ja tuleva aika on varmasti siitä kypsyttävä runsaan sadon kansallemme ja isänmaallemme." -- Julistuksen olivat allekirjoittaneet: "Yleiseen kokoukseen lukuisasti kokoontuneet perustuslailliset entiset valtiopäivämiehet."
Lähinnä edellisinä päivinä oli ollut tarjona vaara, että jokin väestön ajattelematon teko olisi aiheuttanut venäläisen sotaväen aseellisen sekaantumisen siitä johtuvine verenvuodatuksineen ja muine maallemme vahingollisine, arvaamattomine seurauksineen. Ettei näin käynyt, johtui epäilemättä pääasiallisesti siitä, että perustuslaillisilla silloin vallitsevissa poikkeusoloissa oli tarpeeksi tyyneyttä ja mielenmalttia tyytyäkseen niihin kohtuullisiin vaatimuksiin, joita meillä oli laillinen oikeus esittää sekä jotka hallitsija ja hänen neuvonantajansa voivat hyväksyä. Mechelinille, jolla tähän aikaan oli huomattavin sija perustuslaillisessa puolueessa, tulee suuri ansio maamme kohtalon silloisesta onnellisesta käänteestä. "Marraskuun-julistuskirja" tiesi Suomelle siirtymistä pimeydestä valkeuteen, raskaiden koettelemusten ajasta lupaavien toiveiden aikaan. Totta on, että tuo valoisa aika valitettavasti oli lyhyt, mutta silti ei se mies ansaitse vähemmän kiitosta, joka olennaisesti on aikaansaanut tuon käänteen ja siten antanut historiallisen esikuvan, josta kenties vastedeskin on oleva maallemme hyötyä.
IX LUKU.
1905-1908.
Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus. Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen valtaan. Ero senaatista.
Noina päivinä kenraalikuvernöörin luona pidetyissä kokouksissa oli tämä lausunut haluavansa perustuslaillisten taholta saada ehdotuksen uuden senaatin jäseniksi. Valtuuskunta täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle, marraskuun 3 ja 4 p:nä erinäisiä neuvottelukokouksia pidettyään, ehdokaslistansa. Tällöin oli muun muassa harkittu kysymystä, oliko Mechelin ehdotettava senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi vai ministerivaltiosihteeriksi, mutta edellistä, muiden perustuslaillisten valtioiden pääministerintointa vastaavaa virkaa, pidettiin sopivampana. Oikeusosaston varapuheenjohtajaksi ehdotettiin vapaaherra R.A. Wredeä, prokuraattoriksi J. Grotenfeltia ja samoin muihin senaattorinvirkoihin perustuslaillisia, osin ruotsalaiseen, osin nuorsuomalaiseen puolueeseen lukeutuvia henkilöitä. Sosialistipuolueellekin oli varattu yksi salkuton senaattorinpaikka. Valtuuskunnan laatiman ehdotuksen lähetti kenraalikuvernööri semmoisenaan korkeimpaan paikkaan, missä se miltei sinänsä hyväksyttiin. Uudet senaattorit nimitettiin kuitenkin vasta joulukuun 1 p:nä. Jo muutamaa päivää aikaisemmin oli ruhtinas Obolenski eronnut kenraalikuvernöörinvirasta ja saanut seuraajakseen todellisen salaneuvoksen _N. Gerardin_, siihen aikaan varsin vaikutusvaltaisen kreivi Witten henkilökohtaisen ystävän. Ministerivaltiosihteerinvirasta erosi samalla kertaa _Constantin Linder_, jonka seuraajaksi, viran oltua lyhyen ajan avoinna, tuli kenraalimajuri _August Langhoff_. Eversti _F.G. Björnberg_, jota perustuslaillisella taholla myös oli pidetty mainittuun virkaan sopivana, nimitettiin hänen apulaisekseen. Valtiosihteeristöön oli sen lisäksi perustettava neuvoa-antava komitea, jonka jäseniksi valtuuskunnan ehdotuksen mukaisesti nimitettiin professori _R. Hermanson_ ja tohtori _A. Törngren_.
Uusi senaatti ryhtyi toimeensa joulukuun 4 p:nä, jolloin Mechelin täysi-istuntoon kokoontuneille piti suomeksi puheen, jossa hän esitti laajan ohjelman senaatin tulevalle toiminnalle. Kun marraskuun-julistuskirja, hän lausui, on poistanut esteet laillisen järjestyksen palauttamiselta maahamme, on Suomen kansalle avautunut tärkeiden perustuslainuudistusten mahdollisuus. Senaatin on laadittava ehdotus uudeksi valtiopäiväjärjestykseksi, jota kansakunta voi tyytyväisyydellä kannattaa. Senaatin silmämääränä tulee olla uudistusten toteuttaminen, sellaisten kuin kansaneduskunnan oikeus tarkastaa hallituksen virkatoimia, painovapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, tuomioistuinten järjestysmuodon ja oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, kuntia suurempain hallintoalueiden itsehallinnon toimeenpaneminen, työväestön taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen, maansaannin ja oman kodin hankkiminen maaseudun tilattomalle väestölle, juovutusjuomalainsäädännön uudistus näiden juomain väärinkäytöksen ehkäisemiseksi. Nykyään voimassa olevat, venäjän kielen käyttämistä hallituslaitoksissa koskevat säännökset ovat muutettavat siten, että kansalliskielet palautetaan siihen asemaan, mikä niille oikeudellisista ja luonnollisista syistä on tuleva. Virastoissa on sellaisiin henkilönmuutoksiin ryhdyttävä, joita laillisen järjestyksen palauttaminen vaatii. "Nykyinen ajanhetki on historiallinen käännekohta, joka vaatii kaikkia yhteiskunnan voimia työskentelemään valoisamman tulevaisuuden valmistamiseksi isänmaallemme. Ne, jotka nyt on kutsuttu toimittamaan hallitukselle kuuluvaa osaa tästä uudestaluomistyöstä, tulevat tuntemaan itsensä onnellisiksi, jos se, minkä he kykenevät suorittamaan, ei jää aivan kauas jälelle siitä, mitä heiltä vaaditaan. Ja sydämestämme toivomme, että se aika ei ole kovin etäällä, jolloin on lakannut hajaannus, minkä koettelemuksen aikana on synnyttänyt eri käsitys siitä, millä tavoin vaarat olisivat torjuttavat, sekä että yksimielisyys ja yhteishenki silloin antavat uusia voimia Suomen kansalle."
Senaatti päätti tämän Mechelinin lausunnon pantavaksi pöytäkirjaan ja virallisissa lehdissä julkaistavaksi.
Ylimääräiset valtiopäivät kokoontuivat kohdakkoin sen jälkeen, joulukuun 20 p:nä. Tärkein niiden käsiteltäväksi annetuista asioista oli eduskuntalaitoksen uudistuskysymys. Vanha senaatti oli jo asettanut komitean laatimaan ehdotusta asiasta, mutta useimmat komitean jäsenet olivat kieltäytyneet tehtävästä, kunnes perustuslaillinen senaatti oli nimitetty ja uudistanut määräyksen. Näin kävikin, minkä jälkeen komitea, jonka jäseniksi määrättiin henkilöitä eri puolueista ja puheenjohtajaksi professori Hermanson, alotti työnsä. Ohjeeksi annettiin komitealle Mechelinin laatima ohjelma, jossa lähemmin seliteltiin marraskuun-julistuskirjan yhteydessä annettua määräystä, että uudistuksen tuli tapahtua yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteiden mukaisesti, minkä ohessa huomautettiin "maassamme vallitsevasta yksikamarijärjestelmän harrastuksesta". Mikäli myöhemmin saatiin tietää, oli senaatti äänestettyään päättänyt lisätä nämä sanat osottaakseen panneensa huomiota maassamme vallitsevaan yleiseen mielialaan, mutta ei ennakolta sitoakseen komiteaa. Komiteassa piti osa jäseniä parempana kaksikamarijärjestelmälle rakennettua eduskuntalaitosta, jossa ylempi kamari olisi valittu yleisillä, vaikkakin välillisillä vaaleilla. Mutta kun maassamme silloin innokkaasti kannatettiin yksikamarijärjestelmää, on käsitettävissä, että nämä jäsenet jäivät vähemmistöön. Muutamat vähemmistön jäsenet tiedustelivat Mecheliniltä, olisiko heidän pantava vastalause, mutta hän kielteli. Sitä vastoin hän, siihen katsoen että komitean enemmistö oli määrännyt äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ikärajaksi vain 21 ikävuotta, arveli vastalauseen olevan tehtävä korkeamman ikärajan, 24 ikävuoden, puolesta. Sellaisen vastalauseen liittikin vähemmistö komitean mietintöön; se saavutti hallituksen ja valtiopäiväin hyväksymisen ja sen mukainen säännös on, niinkuin tunnettu, nykyisessä valtiopäiväjärjestyksessämme. Jottei uusi eduskunta tekisi äkkipikaisia päätöksiä, ehdotti Mechelin asetettavaksi neuvoa-antavana toimivan tarkastuslautakunnan, jonka jäseninä tulisi olla tuomarikunnan, yliopiston ja polyteknillisen opiston, talous- ja maanviljelysseurain, suurempain kaupunkien kaupunginvaltuusmiesten ja maalaiskuntain luottamusmiesten valitsemia edustajia -- yhteensä 45 henkilöä. Eduskunnan kustakin asiasta ensimäisessä käsittelyssä tekemät päätökset oli hänen mielestään annettava tämän lautakunnan tarkastettaviksi ja lautakunnan lausunto oli sitten saatettava valtiopäiväin tiedoksi. Kun ei lautakunnalla kuitenkaan olisi päätösvaltaa, ei komiteassa katsottu sen merkityksen vastaavan sen asettamisesta johtuvia mutkia, minkätähden tyydyttiin ehdottamaan vähemmän mutkallista laitosta, n.s. "suurta valiokuntaa", semmoisena kuin se sittemmin toteutettiinkin valtiopäiväjärjestyksessämme. Lisävarmuuden saamiseksi ehdotettiin erinäisissä tapauksissa määräenemmistö pantavaksi hyväksymisen ehdoksi. Mutta etupäässä tahdottiin suhteellisen vaalitavan avulla taata yksikamarille erilaisia tietoja ja näkökohtia ja estää sitä joutumasta pelkäksi yksipuolisesti arvostelevan, valtiollisesti kypsymättömän valitsijajoukon elimeksi.
Komitean ehdotuksen perusteella laati senaatti ehdotuksen uutta valtiopäiväjärjestystä ja vaalilakia koskevaksi hallituksen esitykseksi. Esitys annettiin valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja hyväksyttiin miltei sinänsä kaikissa säädyissä; ainoastaan aatelissa ilmeni heikkoa vastustusta. Mechelin oli tässä säädyssä esityksen puolustajia. Heinäkuun (7) 20 p:nä vahvisti keisari lain astuvaksi voimaan lähinnä seuraavan lokakuun 1 p:stä. Suomi sai siten yksikamarijärjestelmään perustuvan kansaneduskunnan, jossa on 200 määrättyyn ikään tulleiden kansalaisten, miesten ja naisten, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella kolmeksi vuodeksi kerrallaan valitsemaa edustajaa.
Kieltämättä on Mechelin niitä, jotka pontevimmin ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että Suomi sai kansaneduskunnan, laadultaan jyrkemmin kansanvaltaisen kuin nykyään on missään muussa Europan maassa. Muutamilla tahoilla on arveltu hänen tällöin osottaneen liiallista optimismia. Hänelle niinkuin muillekin oli epäilemättä yllätys, että sosialismi oli maassamme, maaseudullakin, kasvanut niin voimakkaaksi, kuin vaalien tulokset sittemmin osottivat. Hänen sanotaan harkitessaan sosialistien osaa kansaneduskunnassamme, jos se uudistettaisiin yksikamariseksi yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen, lausuneen otaksuman, että heitä olisi valtiopäivillä kolmisenkymmentä; todellisuudessa kohosi heidän lukumääränsä jo ensimäisissä vaaleissa 80:een. Pohjaltaan kuitenkin asialliset vaikuttimet määräsivät hänen kantansa tässä uudistuskysymyksessä. Hän oli tosin aikaisemmin lausunut kannattavansa kaksikamarijärjestelmää, mutta oli sittemmin muuttanut mieltään. Hänen vakaumuksensa oli nyttemmin, että ainoastaan tämän laatuinen porvarillisten osottama myötämielisyys työväestöä kohtaan voi aikaansaada yksimielisyyden kaikkien yhteiskuntakerrosten kesken siinä, minkä tuli olla kaikille pääasia: maamme valtiollisen itsemääräämisoikeuden suojaamisessa. Hän uskoi järjen vähitellen pääsevän valtaan ja saavan voiton yhteistyön esteenä olevista yksipuolisista luokkaennakkoluuloista ja luokkavihasta, sekä toivoi kansan syville riveille myönnetyn valtiollisen vaikutusvallan kohottavan niiden valtiollista sivistystä ja vastuunalaisuuden tuntoa.
Asian ollessa ritaristossa ja aatelissa keskusteltavana toukokuun 28 p:nä hän lausui, sen johdosta että muutamat puhujat olivat pitäneet uudistusta liian jyrkkänä ja puoltaneet kaksikamarijärjestelmää: "Minulla on jo kauan ollut kovia epäilyksiä kaksikamarijärjestelmää kohtaan. -- -- Olen ruvennut enemmän ja enemmän epäilemään, onko mahdollistakaan sellaista järjestää tyydyttävällä tavalla. -- -- Joko vaipuu ylempi kamari, kansan vaaliin perustumattomana ja vailla yleisen ajatuskannan tukea olevana, hyödyttömäksi varjoksi, tahi asettuu se, perustuipa se sitten vaaliin tai vanhoihin säätyerioikeuksiin, ehdottoman vanhoillisuuden kannalle ja on silloin todellinen kehityksen jarru. -- -- Täällä on lausuttu, että korkeampaa sivistystä ja kokemusta edustaville vähemmistöille olisi kaksikamarijärjestelmän avulla taattava tarpeellista valtaa liian pitkälle menevää kansanvaltaista suuntaa vastaan. -- -- Todellisuudessa on kaksikamarijärjestelmän mukaan ylemmällä kamarilla valta ehkäistä, mitä koko kansan valitsemat, toisen kamarin edustajat päättävät. Käykö sellaisen vallan asettaminen ihanteeksi? Omasta puolestani uskon, että niillä vähemmistöillä, jotka edustavat korkeampaa sivistystä ja kokemusta, ja jotka, sitä myöten kuin kulttuurityö edistyy, kasvamistaan kasvavat niihin verraten, joilta näitä ominaisuuksia puuttuu, tulee olla merkityksensä vaikutusvallassa, mutta ei lain määräämässä valta-asemassa. -- -- Ei pidä milloinkaan odottaa että ne, jotka tietävät olevansa valtiollisten oikeuksien rajalinjain ulkopuolella, suhtautuvat valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin yhtä objektiivisesti ja luottavaisesti kuin ne, jotka näitä oikeuksia käyttävät. Luullaankohan että ne, jotka kävelevät yrttitarhassa hoitelemassa sitä, nauttien sen kukista ja hedelmistä, syyllä voivat sanoa aidan ulkopuolella oleville: 'Olkaa alallanne ja tyytyväisiä, ehkäpä annamme teillekin hiukan kukkia.' Sallikaa kaikkien päästä puutarhaan, silloin ei heidän mieleensäkään juolahda tallata ja hävittää sitä; oma etunsa heitä silloin kehottaa vaalimaan sitä. -- --"
Oliko Mechelin oikeassa puhuessaan näin toivehikkaasti uudistuksen seurauksista, siihen voi vasta tulevaisuus antaa varman vastauksen. Kieltämättä on eduskuntamme työkuntoisuus uudistuksen johdosta ensi alussa vähentynyt. Emme kuitenkaan usko kenenkään puolueettomasti ja vapaamielisesti ajattelevan voivan kieltää, että nelisäätyinen eduskuntamme oli vanhettunut ja kaipasi perinpohjaista uudistusta, joka soi lainsäädäntötyöstä siihen asti osattomille aineksille tilaisuuden saada oikeutetut vaatimuksensa kuuluville, ja että täydellisellä päätösvallalla varustetun ylemmän kamarin perustaminen luultavasti olisi aiheuttanut kiivaita riitoja ja erimielisyyttä. Ei liioin käy kieltäminen, että ylempi kamari on niissä maissa, missä on kaksikamarijärjestelmä, lukemattomissa tapauksissa osottautunut järkevienkin ja oikeutettujen uudistusten jarruttajaksi, -- niinkin korkealla asteella olevassa sivistysmaassa kuin Englannissa ylähuoneineen. Ei liene liian rohkeata toivoa, että maamme laajoille kansankerroksille myönnetyt valtiolliset oikeudet aikaa myöten lisäävät niiden halua ja kykyä käyttää näitä oikeuksia yhteisen isänmaan tosi parhaaksi.
Maaliskuussa 1906 oli Pietarissa asetettu venäläis-suomalainen neuvottelukunta keisarikunnan etujen ja hallitsijan oikeuksien kannalta tarkastamaan senaatin laatimaa ja valtiopäiväin käsiteltäväksi annettua ehdotusta Suomen eduskuntalaitoksen uudistamiseksi. Venäjän puolelta ei komiteaan määrätty kenraalikuvernööri Gerardin ehdottamia henkilöitä, vaan Suomen itsehallinnon vastustajia, semmoisia kuin Frisch ja Sergejeffski. Tältä taholta vaadittiin muutoksia ehdotukseen, mutta komitean suomalaisten jäsenten, Langhoffin, Lennart Gripenbergin ja Mechelinin, onnistui kuitenkin enimmältä osalta torjua ne. Venäläiseltä puolelta vaadittiin muun muassa, että kiinteää omaisuutta Suomessa omistavilla Venäjän alamaisilla tulisi, heidän olematta Suomen kansalaisia, olla äänioikeus ja vaalikelpoisuus eduskuntaan. Tätä vaatimusta suomalaiset jäsenet vastustivat eikä sitä hyväksyttykään asiaa korkeimmassa paikassa esiteltäessä.
Laajennettuja oikeuksia hallituksen suhteen ei kansaneduskuntamme varsinaisesti saanut uuden valtiopäiväjärjestyksen kautta, ellei oteta lukuun oikeutta tehdä välikysymyksiä hallituksen jäsenille (v.j. 32 §). Mechelinin ainakin pääkohdiltaan laatima hallituksen esitys valtiopäiväin oikeudesta tarkastaa hallituksen jäsenten virkatoimien laillisuutta annettiin tosin 1906 vuoden säätyvaltiopäiväin käsiteltäväksi, jotka sen erinäisin muutoksin ja lisäyksin hyväksyivät, mutta valtiopäiväin päätöstä ei vahvistettu. Senaatin käskettiin laatia uusi esitysehdotus, minkä se tekikin kesällä 1907, mutta se jätettiin korkeimmassa paikassa huomioon ottamatta eikä johtanut muuhun toimenpiteeseen.
Jonkin verran onnistuttiin kuitenkin laajentaa kansalaisten yleisiä oikeuksia ja vapautta valtiopäiväin hyväksymän, elokuun 20 p:nä 1906 annetun lain kautta, joka perustuslain voimaisena sääsi Suomen kansalaisten lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden. Valitettavasti jäivät kuitenkin aiotut, näiden oikeuksien käyttämistä lähemmin järjestävät erikoislait antamatta, paitsi mitä tulee kokoontumisvapauteen, joka säännösteltiin valtiosäätyjen hyväksymällä, helmikuun 20 p:nä 1907 annetulla "lailla yleisistä kokouksista". Esitykset erityisistä lausunto- ja yhdistymisvapautta koskevista laeista oli tosin senaatin toimesta laadittu ja annettu 1906 vuoden valtiopäiville, jotka olivat ne käsitelleet, mutta valtiopäiväin päätökset jätettiin hyväksymättä, säätyjen tekemäin erinäisten, kenties ei aivan tarpeellisten muutosten johdosta.
Mecheliniä pidettiin uuden senaatin varsinaisena sieluna, niinkuin käy ilmi jo siitäkin, että sitä sekä maassamme että sen rajain ulkopuolella jokseenkin yleisesti oli tapana sanoa "Mechelinin senaatiksi". Sitä laajaa uudistustyötä, minkä se oli asettanut tehtäväkseen, ei se kokonaan kyennyt toteuttamaan liian lyhyenä elinaikanaan ja niiden moninaisten vaikeuksien johdosta, joita aiheutui Venäjän taantumuksen elpymisestä ja Suomen sisäisestä puoluehajaannuksesta. Kuitenkin sen onnistui aikaansaada useita yleishyödyllisiä toimenpiteitä. Bobrikoffin aikana annetut säännökset venäjän kielen käyttämisestä virastoissamme kumottiin senaatin alistuksen johdosta toukokuun 3 p:nä 1906 annetulla asetuksella, jonka ehdotuksen Mechelin oli laatinut. Valtiosäätyjen hyväksymällä lailla joulukuun 22 p:ltä 1906 asetettiin routavuosina laittomasti erotetut virkamiehet entisiin virkoihinsa ja poistettiin heidän sijalleen nimitetyt. Bobrikoffin toimesta oli edellisen senaatin jäsenten ja muiden korkeampain virkamiesten palkkoja melko lailla korotettu; nyt ne senaatin omasta alotteesta alennettiin entisiin määriinsä ja alistus tehtiin senaatin muidenkin virkamiesten palkkojen alentamisesta. Sitä vastoin senaatti ryhtyi toimenpiteisiin erinäisten alempain virkamiesten, niinkuin postinkantajat, luotsien, vanginvartijat ja rautatieläisten palkkojen korottamiseksi. Bobrikoffin aikana oli tuskin ensinkään annettu valtioapua yhteiskunnalliseen valistustyöhön, kansanopistoille ja muihin sellaisiin tarkoituksiin; uusi senaatti ryhtyi noudattamaan aivan päinvastaista menettelytapaa koettaen valtioavuilla edistää valistuksen levittämistä. Sen esityksestä määrättiin tammikuun 10 p:nä 1907, että senaatin oli sallittu myöntää yleisistä varoista apurahoja maaseudun yksityisoppilaitoksille samaan määrään kuin kaupunkienkin yksityisoppilaitoksille. Ja sen alotteesta tammikuun 24 p:nä 1908 annetulla lailla parannettiin maaseudun kansakouluopettajiston palkkaetuja.
Jo pian nimityksensä jälkeen päätti senaatti tehdä alistuksen Suomen asevelvollisen sotaväen sekä kaartinpataljoonan jälleen asettamisesta, joten sopivimmin saataisiin asevelvollisten pataljoonain yli- ja alipäällystöä. Myöhemminkin senaatti Suomesta Venäjän valtiorahastoon sotilastarkoituksia varten suoritettavia apumaksuja koskevan kysymyksen yhteydessä huomautti, että maamme sotilaskysymys olisi ratkaistava laillista tietä jälleen asettamalla Suomen sotaväki ja että Suomen suoritettavat apumaksujen ei tulisi jäädä pysyviksi. Valitettavasti ei näihin alistuksiin pantu huomiota.
Siinä Venäjän perustuslain ehdotuksessa, jonka keisari vahvisti toukokuun 6 p:nä 1906, oli 2 §:ssä kysymys Venäjän ja Suomen keskinäisestä suhteesta alkuaan määritelty epätarkasti ja meille epäedullisella tavalla, mutta Mechelinin onnistui neuvottelemalla kreivi Witten kanssa saada mainittu säännös oikaistuksi ja parannetuksi, vaikkakaan ei aivan sellaiseksi kuin olisi halunnut. Se sai seuraavan sanonnan: "Suomen suuriruhtinaanmaata, joka on erottamaton osa Venäjän valtakuntaa, hallitaan sisäisissä asioissaan erityisten laitosten avulla, erityisen lainsäädännön perusteella." Kun marraskuun-julistuskirjan ilmestyttyä Tagantseffin komitean suomalaiset jäsenet olivat pyytäneet vapautusta tästä tehtävästä, alisti senaatti toukokuun 31 p:nä 1906 alamaisesti, että tähän pyyntöön suostuttaisiin ja ettei uusia jäseniä määrättäisi, koska komitean asettamisen edellytykset nyt olivat rauenneet. Tagantseffin komitea hajoitettiinkin.
Se mielten kuohu, joka Suomessa oli kohonnut korkeimmilleen suurlakon aikana, ei asettunut heti lakon loputtua, vaan aikaansai lähinnä seuraavana aikana paikka paikoin työlakkoja, toisinaan valitettavia väkivallantekojakin. Elokuun alussa 1906 puhkesi Viaporin sotilaskapina, johon osa "punakaartilaisiamme" hairahtui ottamaan osaa. Niinkuin tunnettu, aiheutti tämä verenvuodatusta Hakaniemen torilla punakaartilaisten ja perustuslaillisen suojeluskunnan välisessä yhteentörmäyksessä. Näiden valitettavain tapausten johdosta hajoitti senaatti punakaartin ja ryhtyi heikontunutta poliisikuntaa vahvistamaan käyttäen siihen hajoitetussa kotimaisessa sotaväessä aikaisemmin palvellutta miehistöä. Mellakkaan osaa ottaneita niinikään rangaistiin; osa heistä tuomittiin kuritushuonerangaistukseen. Salassa perustettu "Voima" seurakin, jonka tarkoitusperät olivat olleet hämäriä, mutta jonka toimitetussa tutkimuksessa havaittiin tahtoneen muodostaa jäsenistään jonkinlaisen sotilaallisen järjestön, hajoitettiin senaatin toimesta, koska seuran toiminta ei ollut lakiemme mukaista. Venäjän sisäasiainministerin esityksen johdosta julkaisi senaatti marraskuussa 1906, hankittuaan lausunnon eräiltä maamme etevimmiltä lakimiehiltä ja heidän mielipiteensä mukaisesti, määräyksiä niiden Venäjän kansalaisten luovuttamisesta asianomaisten Suomen viranomaisten välityksellä, jotka keisarikunnassa olivat tehneet rikoksen tahi joita siitä epäiltiin ja jotka olivat etsineet turvaa Suomessa tahi täällä valmistelleet Venäjän lakeja loukkaavia tekoja.
Näistä toimenpiteistä huolimatta jatkoi Venäjän sanomalehdistön kiihkokansallinen osa, joka jo kohdakkoin marraskuun-julistuskirjan antamisen jälkeen oli uudestaan alottanut hyökkäyksensä Suomea vastaan, kotimaisen hallituksemme syyttämistä rikollisesta leväperäisyydestä kumouksellisiin nähden. Tietenkin käytettiin ilmiöitä sellaisia kuin punakaarti, Voima ja muuan ilmisaatu aseiden tuonti, joka pantiin viimeksi mainitun seuran syyksi, tervetulleina aiheina vaikutusvaltaisten venäläisten piirien mielialan kiihottamiseksi maatamme vastaan. Tämän toiminnan seurauksia ehkäistäkseen senaatti lähetti maaliskuussa 1907 korkeimpaan paikkaan Mechelinin laatiman esityksen maamme valtiollisesta tilasta ja niiden ilmiöiden todellisesta laadusta, joihin Venäjällä oli pantu liiallista merkitystä, sekä selonteon senaatin toimenpiteistä rauhan säilyttämiseksi.
Venäläiseltä taholta tehtyjen valitusten aiheita oli muiden muassa, että syntyperäisten venäläisten, päästäkseen Suomessa nauttimaan samoja oikeuksia kuin suomalaiset, täytyi hankkia Suomen kansalaisoikeudet, jota vastoin suomalaiset keisarikunnassa ilman muuta saivat samat oikeudet kuin venäläisillä siellä oli. Senaatti oli jo kesäkuussa 1906 tehnyt esityksen asetuksen julkaisemisesta, jonka kautta venäläisten oikeus päästä Suomen kansalaisiksi tulisi sopivalla tavalla ratkaistuksi. Senaatin laatima sellaisen asetuksen ehdotus oli kuitenkin herättänyt kenraalikuvernööri Gerardissa epäilyjä. Tämän johdosta laati Mechelin kirjelmän kenraalikuvernöörille, koettaen siinä perusteellisilla syillä poistaa noita epäilyjä. Se seikka että Venäjällä oli paheksuttu sitä, että venäläisten, saadakseen täydet kansalaisoikeudet Suomessa, oli hankittava Suomen kansalaisoikeudet, johtuu Mechelinin käsityksen mukaan katsantotavasta, joka ei ole ottanut huomioon keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan välisiä valtio-oikeudellisia rajoja. Suomalaisten katsotaan keisarin alamaisina olevan Venäjänkin alamaisia. Mutta tämä katsantokanta ei ole oikea. Sillä vaikka Venäjän valta kansainoikeuden kannalta on yksi ainoa oikeussubjekti, ei tämä seikka poista Venäjän vallan kokoumuksen valtio-oikeudellista kaksinaisuutta. Venäläiset ovat keisarikunnan hallitusvallan ja lakien, suomalaiset suuriruhtinaanmaan hallitusvallan ja lakien alaisia. Yleisten oikeusperiaatteiden mukaista olisi, jos keisarikunnassa säädettäisiin, että vain ne suomalaiset, jotka ovat Venäjällä kansalaistuneet, ovat oikeuksiin nähden yhdenvertaiset syntyperäisten venäläisten kanssa. Omasta puolestaan Mechelin arvelee perustuslaillisen järjestelmän toteuttamisesta keisarikunnassa olevan seurauksena, että Venäjän kansalaisoikeus säädetään sekä valtionvirkaan pääsyn että kunnallisen ja valtiollisen äänioikeuden ehdoksi.
Tällä välin senaatti jatkoi sisäistä uudistustyötä. Senaatin molempain osastojen yhteisessä täysi-istunnossa joulukuun 4 p:nä 1906 esiteltiin Mechelinin tekemä niiden hallituksen esitysten tarkka luettelo, mitkä olisi senaatin laadittava ja vastaisten valtiopäiväin käsiteltäväksi annettava. Tässä kokonaista 55 kohtaa käsittävässä luettelossa oli kysymyksiä, joista eräitä oli käsitelty edellisillä valtiopäivillä, mutta jäänyt ratkaisematta, toiset taas olivat uusia. Näitä kysymyksiä oli ehdotukset siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta, oikeudenkäyntilaitoksen uudistamisesta, yleisen oppipakon toimeenpanemisesta, uskonnonvapauden laajentamisesta, papiston palkkauksen uudesti järjestämisestä, Suomen sotaväen jälleen asettamisesta, elinkeinoja, köyhäinhoitoa, kyydinpitoa ja majataloja sekä teiden tekoa ja kunnossapitoa koskevain lakien tarkastamisesta, työntekijäin aseman turvaamisesta ja tilattoman maalaisväestön maanhankinnan edistämisestä, yhteismetsäin järjestämisestä ja metsänraiskauksen ehkäisemisestä, väkijuomain väärinkäytön vastustamisesta ja uuden hallitusmuodon säätämisestä Suomelle. Tämän uudistusluettelon, joka oli tarkistettu laitos Mechelinin jo vuotta aikaisemmin esittämää luetteloa, hyväksyi senaatti nytkin, ja asianomaisille toimituskunnille sekä vartavasten asetetuille komiteoille annettiin tehtäväksi esitysehdotusten laatiminen.
Niinkuin jo edellä mainittiin, oli Mechelin aina elävästi harrastanut uuden hallitusmuodon aikaansaamista maallemme. Hän oli edelleenkin sitä mieltä, että maamme kaipasi hallitusmuotoa, joka sisältäisi kaiken, mitä vanhoissa perustuslaeissamme oli olennaista, mutta uudistetussa muodossa ja erinäisissä kohdin parannettuna ja sisällyksensä puolesta selvennettynä. Hän toivoi sellaisen hallitusmuotomme ajanmukaisen uudistuksen myös helpottavan Suomen ja keisarikunnan välistä suhdetta koskevain riitakysymysten ratkaisua ja siten osaltaan auttavan torjumaan maatamme uhkaavia vaaroja.
Jo karkoitusaikanaan Tukholmassa oli hän tehnyt alkuluonnoksen, ja oleskellessaan kesällä 1905 perhetilallaan Löyttymäellä hän laati täydellisen hallitusmuodon ehdotuksen, jotta se olisi käsillä, jos ja milloin olot osottautuisivat sopiviksi sen toteuttamiseen. Nyt, lopulla vuotta 1906, kun olot olivat jonkin verran levollisemmat, arveli hän olevan tilaisuutta käytettävä. Kun senaatin voimassa olevan työjärjestyksen mukaan oikeustoimituskunnan asiana oli alotteiden tekeminen perustuslakia koskeviksi lainsäädäntötoimenpiteiksi, keskusteli Mechelin asiasta mainitun toimituskunnan päällikön, senaattori Nyberghin kanssa, joka suostui ottamaan asian täysi-istunnossa käsiteltäväksi. Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan valmisteluvaliokunnan, johon Mechelin itse tuli jäseneksi. Samalla senaatti teki korkeimpaan paikkaan ilmoituksen tästä toimenpiteestä sekä sen syistä, tämän aiheuttamatta muistutusta Hänen Majesteettinsa puolelta. Mechelinin laatima ehdotus pantiin valmistelutyön pohjaksi sekä lähetettiin, senaatin siihen tehtyä erinäisiä muutoksia, kesällä 1907 kenraalikuvernööri Gerardille alistettavaksi hallitsijan tutkittavaksi ja, jos se saavuttaisi hänen hyväksymisensä, annettavaksi hallituksen esityksenä valtiopäiväin käsiteltäväksi. Mutta sinä lyhyenä aikana, minkä Gerard enää oli kenraalikuvernöörinä, ei hän ehtinyt toimittaa ehdotusta perille. Hänen seuraajansakaan, kenraali Böckmann, ei kenraalikuvernöörinä ollessaan lähettänyt sitä ratkaisevaan paikkaan. Uutta hallitusmuotoa, josta ensimäinen yksikamarieduskuntakin teki anomuksen, ei siis Suomelle saatu. Mechelinin hallitusmuodon täydennykseksi laatimat ehdotukset budjettioikeuden kehittämiseksi siihen suuntaan, että valtionbudjetti pääasiallisesti käsittäisi vain eduskunnan hyväksymiä menoeriä sekä että tullimaksut olisivat eduskunnan harkinnan ja suostumuksen varassa, saavuttivat senaatin kannatuksen, mutta jäivät hallitsijalle esittämättä.
Perustuslaillisen senaatin toimesta laaditut lakiuudistusten ehdotukset tarkoittivat suureksi osaksi taloudellisesti huonompiosaisten yhteiskuntaluokkain, teollisuustyöväen ja tilattoman maalaisväestön, aseman parantamista. Elinkeinolain uudistamiseksi oli jo se v. 1898 asetettu komitea, jossa, niinkuin aikaisemmin mainittiin, Mechelin toimi puheenjohtajana, tehnyt ehdotuksen. Senaatin toimesta laati nyt kauppa- ja teollisuustoimituskunnan protokollasihteeri Leo Ehrnrooth samasta asiasta uuden ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1907 vuoden eduskunnan käsiteltäväksi. Lisäksi laati Ehrnrooth ehdotukset laiksi työnvälityksestä eli työn hankkimisesta työttömille sekä ammattivaltuusmieslaitoksen uudistukseksi. Maanhankintakysymyksessä laati komitea, jonka puheenjohtajana oli lakitieteenkandidaatti Jonas Castrén, lakiehdotuksen maan hankkimisesta tilattomalle maalaisväestölle tarkoitusta varten perustetun lainarahaston avulla. Valtio osti maatiloja viljelystiloiksi ositettaviksi. Eduskunnan käsiteltäväksi annettiin hallituksen esitys maanvuokrasta maalla ja toinen kyytirasituksen huojentamisesta kyytirahaa korottamalla, poistamalla kyytirasitus maanomistajilta ja jakamalla se kaikkien yhteiskuntaluokkain kannettavaksi sekä valtioapua antamalla. Samoin annettiin eduskunnalle esityksiä yhteismetsistä sekä teollisuudenharjoittajain ja sahayhtiöiden oikeuden rajoittamisesta hankkia maalaiskiinteistöjä -- näin metsäin hävityksen estämiseksi. Niinikään oli senaatti laadituttanut yleisen oppipakon ehdotuksen, jonka eduskunta käsitteli alussa vuotta 1908.
Verraten vähäiseksi kuitenkin jäi näihin ja useihin muihin lakiehdotuksiin käytetyn runsaan työn tulos. Ainoastaan vähäisen osan niitä ehti eduskunta käsitellä sinä aikana, jona perustuslaillisen senaatin oli suotu vaikuttaa asiain kulkuun. Ehdotukset kohtasivat usein vastustusta eduskunnassa, jonka jyrkät ryhmät eivät tahtoneet tyytyä maltillisiin uudistuksiin. Näin maanvuokrakysymyksessä, jossa näiden ryhmäin käsitys sai ilmauksensa maaliskuun 12 p:nä 1909 vahvistetussa jokseenkin epäonnistuneessa maavuokralaissa. Senaatin v. 1906 asettama komitea, vapaaherra V. von Born puheenjohtajana, laati ehdotukset uskonnonvapauden laajentamiseksi ja siviliavioliiton käytäntöön saattamiseksi, jotka ehdotukset annettiin kirkolliskokouksen käsiteltäviksi ja saivat osakseen moitetta niin korkeakirkolliselta kuin kirkon vastustajainkin taholta sekä jäivät tuloksettomiksi. Yleisessä valtiollisessa asemassa kohdakkoin tapahtunut käänne sai aikaan, ettei sellainen vapaamielinen uudistuspolitiikka kuin Mechelinin ja hänen senaattinsa ajama, enää voinut toivoa saavansa korkeimman vallan kannatusta. Hyödytöntä ei tuo työ kuitenkaan ole ollut, sillä ne useita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät, laajat ja perusteelliset mietinnöt, jotka silloin laadittiin, ovat epäilemättä tarjonneet hyvää ohjausta monelle, joka on noihin kysymyksiin halunnut tutustua, ja toivoa saanee, että niistä vastedeskin on samaa hyötyä.
Senaatin tämän aikuisista hallinnollisista toimenpiteistä sopii mainita ohjesääntöisen ammattihaureuden lopettaminen toukokuun 16 p:nä 1907 annetulla asetuksella. Ja senaatin toimesta sai Suomen teknillinen korkeakoulu sääntönsä vahvistetuiksi huhtikuun 2 p:nä 1908 annetulla asetuksella.
* * * * *
Venäjällä pääsi taantumus uudelleen valtaan. Jo keväällä 1906 erosi kreivi Witte pääministerintoimesta ja heinäkuussa astui tähän toimeen jyrkästi kansalliskiihkoinen Stolypin. Sen jälkeen kun duuma hallituksenvastaisen kantansa takia kahdesti oli hajoitettu ja uusi vaalilaki julkaistu, jolla hallitus koetti turvata itselleen toiveidensa mukaiset vaalitulokset, pääsi kolmannessa duumassa voitolle taantumuksellinen suunta, joka ilmeni muun muassa vihamielisyydessä Suomea kohtaan. Stolypin ei hyväksynyt kenraalikuvernööri Gerardin kantaa Suomen kysymyksissä. Syksyllä 1907 nimitettiin kenraalimajuri Seyn, joka oli avustanut Bobrikoffia hänen Suomi-politiikassaan, kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Nimitys toimitettiin Venäjän hallitsevalle senaatille osotetulla ukaasilla, joten itse nimitystapakin osotti viranpitäjän venäläiseksi virkamieheksi Suomessa. Suuret joukot venäläistä sotaväkeä lähetettiin maahamme syksyllä 1907.
Gerard erosi helmikuussa 1908 ja sai sen johdosta täällä osakseen suosionosotuksia. Senaatin jäsenet pitivät hänelle ja hänen perheelleen juhlapäivälliset, joissa Mechelin ranskankielisessä puheessa esitti senaatin kiitokset kunniavieraan virkakautenaan noudattamasta, Suomen valtiosääntöä kunnioittavasta hallitustavasta ja hänen maallemme osottamistaan palveluksista.
Valitettavasti ei Suomen synkkenevä tulevaisuus saanut, niinkuin kuitenkin olisi sopinut toivoa, puolueiden välistä, sisäistä kinastelua vaikenemaan, vaan se päinvastoin kiihtymistään kiihtyi. Eduskunnassa helmikuun 19 p:nä 1908 esitellyissä erinäisissä välikysymyksissä tiedusteltiin hallitukselta, mitä se oli tehnyt ja aikoi tehdä maamme oikeuden ja parhaan turvaamiseksi. Hallituksen puolesta Mechelin vastasi näihin välikysymyksiin täysi-istunnossa paria päivää myöhemmin. Perustuslakivaliokunta, johon asia oli lähetetty valmisteltavaksi, ehdotti, että eduskunta annettavassaan lausunnossa kehottaisi hallitusta tekemään voitavansa torjuakseen niitä vaaroja, jotka uhkasivat maamme perustuslakien turvaamaa oikeutta. Mutta valiokunnan mietintöön olivat sekä maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit että vanhatsuomalaiset liittäneet vastalauseita, joissa senaattia ankarasti moitittiin. Sosiaalidemokraatit, jotka tässä menivät pisimmälle, moittivat senaattia liiallisesta myöntyväisyydestä Venäjän hallituksen vaatimuksiin sekä siitä, ettei se sisäpolitiikassamme ollut tarpeeksi kansanvaltainen, se kun ei ollut toteuttanut kansan vaatimia uudistuksia. Vanhainsuomalaisten vastalause oli sisällykseltään ihan päinvastainen; siinä moitittiin senaattia siitä, ettei se ollut tarpeeksi koettanut saada aikaan välinselvitystä Venäjän vallanpitäjäin kanssa. Asiasta eduskunnassa maaliskuun 27 p:nä keskusteltaessa Mechelin suuressa puheessa osotti syytökset aiheettomiksi ja vääriksi. Senaatti oli, hän lausui, laatinut suuren joukon uudistusehdotuksia, joista useat olivat tarkoittaneet kansan laajojen kerrosten taloudellisen aseman parantamista ja olleet eduskunnankin käsiteltävinä. Ei ollut senaatin syy, etteivät ne kaikki olleet johtaneet tulokseen. Laillisia oloja oli senaatti parhaansa mukaan koettanut palauttaa, mutta ei suinkaan ollut, niinkuin vanhallasuomalaisella taholla oli väitetty, vastustanut kaikkia yrityksiä päästä sovinnolliseen selvitykseen Venäjän vallanpitäjäin kanssa Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämisestä. Vastikään oli senaatti, ilmoitti Mechelin, Hänen Majesteetilleen alistanut, että ne mainittuja suhteita koskevat kysymykset, joista vallitsi eri mieliä, annettaisiin venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä muodostetun neuvottelukunnan käsiteltäviksi. Mutta senaatti oli ollut ja oli edelleenkin sillä kannalla, että Suomen oikeutetut edut oli huomioon otettava ja Suomen perustuslakeja näitä kysymyksiä järjestettäessä noudatettava.
Mietinnöstä ensimäistä kertaa äänestettäessä voitti vanhainsuomalaisten vastalauseen vastaehdotukseksi pantu sosialistien vastalause, minkä jälkeen edelliset pysyivät erillään koko äänestyksestä. Tulos oli, että lopullisessa, ratkaisevassa äänestyksessä sosialistien vastalause vei voiton yhdistyneiden perustuslaillisten kannattamasta mietinnöstä. Kotimainen hallituksemme oli siis saanut täydellisen epäluottamuslauseen kansaneduskunnalta kiitokseksi isänmaallisesta työstään. Mechelin ja talousosaston muut jäsenet asettivat tämän johdosta paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Tarjousta ei kuitenkaan heti hyväksytty, mutta sitä vastoin eduskunta hajoitettiin ja määräys uusien vaalien toimittamisesta annettiin.
Venäjän valtakunnanduumassa piti Stolypin toukokuun 18 p:nä 1908 huomiota ansaitsevan puheen, jossa hän ajoi sitä mielipidettä, että Venäjän ja Suomen yhteisiä etuja koskevain kysymysten tuli saada yhteinen, Venäjän "historiallisia suvereniteettioikeuksia" tyydyttävä ratkaisu, joihin oikeuksiin hänen mielestään Suomeen nähden ei ollut pantu asianmukaista huomiota. Oli vahvistettava tämän lainsäädännön yhteinen järjestys, eikä siihen tarvittu Suomen eduskunnan suostumusta. Suomen senaatin ehdotuksessa Suomen uudeksi hallitusmuodoksi katsottiin tosin asiaa toisin, mutta se oli vain "separatistinen temppu". Jotta voitaisiin arvostella, mitkä asiat koskivat Venäjän etuja, olisi tarpeellista, että Venäjän ministerineuvosto edeltäkäsin tarkastaisi asiat ja kiinnittäisi hallitsijan huomiota niiden laatuun. Sen vuoksi olisi yleensä vain sellaiset asiat alistettava hallitsijan ratkaistaviksi, jotka ministerineuvosto oli tarkastanut ja joista se oli antanut mietintönsä. -- Nämä näkökohdat määräsivät korkeimman vallan kohdakkoin sen jälkeen Toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1908 vahvistaman Venäjän ministerineuvoston pöytäkirjan sisällyksen. Venäjän ministerineuvosto sai siten Suomen senaattia ja ministerivaltiosihteeriä korkeamman vallan tarkastaa hallitsijan ratkaistaviksi alistettavat Suomen asiat.
Valtiollinen asema oli täten kehittynyt sellaiseksi, että Mechelinin oli mahdoton jäädä hallitukseemme. Stolypin kuuluu erityisesti halunneen hänen eroaan, ja Mechelin lienee saanut kehotuksen lähettää perille sen eronpyynnön, jonka hän jo oli ilmoittanut olevansa valmis tekemään eduskunnan äänestyksen tuloksen johdosta. Hän siis pyysi osin muutetuilla perusteilla eroa ja saikin sen kesäkuun 5 p:nä samalla kertaa kuin eräät virkatoverinsakin, senaattorit Ignatius, Donner ja Stjernvall sekä prokuraattori Grotenfelt. Perustuslaillisilta kansalaisilta saivat mainitut herrat eronsa johdosta vastaanottaa lukuisia syvän kunnioituksen ja hartaan kiitollisuuden osotuksia suorittamastaan työstä.
X. LUKU.
1908-1914.
Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.
Korkeasta iästään ja heikontuneesta terveydestään huolimatta Mechelin viimeisinä elinvuosinaan, senaatista erottuaan, uupumatta antautui yleishyödylliseen työhön. Virkatoimista vapautuneena ryhtyi hän etusijassa kynällä puolustamaan Suomen oikeutta. Jo v. 1908 hän julkaisi _Olika meningar i rysk-finska frågor_ nimisen lentokirjasen, jossa hän arvosteli Stolypinin vastamainittua duumassa pitämää puhetta sekä Venäjän ministerineuvoston kesäkuun 2 p:nä vahvistettua pöytäkirjaa. Stolypinin Suomen hallitusta vastaan tekemät syytökset rauhanhäiritsijöitä kohtaan osottamasta, valtakunnan etuja vahingoittavasta leväperäisyydestä hän torjuu viittaamalla hallituksen toimenpiteisiin. Puhuessaan Stolypinin mainitsemista Venäjän "suvereniteettioikeuksista" Suomeen nähden hän huomauttaa, että tämä suvereniteetti ilmenee vain ulkopolitiikassa, suhteessa vieraisiin valtoihin ja puolustustoimen järjestämisessä, joissa kohdin Suomi on Venäjän ylivallan alainen, mutta että se ei ulotu Suomen sisäisiin asioihin. Nämä voidaan laillisesti järjestää vain noudattamalla mitä valtiosääntömme määrää. Keisarikunnan etuja koskevista Suomen asioista on Suomen ministerivaltiosihteerin v. 1891 annetulla asetuksella käsketty hankkia asianomaisten venäläisten ministerien lausunnot ja saattaa nekin hallitsijan tietoon. Niissäkään tapauksissa, jolloin sisällykseltään yhtäläinen laki havaitaan kumpaisessakin maassa tarpeelliseksi, ei sen aikaansaamiseksi tarvita "yhteistä" lainsäädäntöä. Mutta kesäkuun 2 p:nä annetun määräyksen mukaan on ministerineuvoston tutkittava miltei kaikki Suomen senaatin hallitsijalle lähettämät asiat, mikä ei ainoastaan viivytä Suomen asiain ratkaisua, vaan tekee ministerineuvostosta, vastoin Suomen hallinnon periaatteita, jonkinlaisen Suomen senaatin ja hallitsijan välisen oikeusasteen. Mechelin myöntää kuitenkin, että kenties voisi olla hyödyksi asettaa asiantuntevista venäläisistä ja suomalaisista miehistä kokoonpantu komitea selvittämään kysymystä, onko ja miltä kohdin se järjestys, jota on noudatettu kumpaistakin maata koskevia asioita käsiteltäessä, parannuksen ja täydennyksen tarpeessa, ottamalla huomioon senkin, että Venäjällä lainsäädäntöjärjestys on muuttunut kansanedustuslaitoksen perustamisen johdosta. Mutta joka tapauksessa on Suomenkin eduskunnan lainsäädäntöoikeus tunnustettava.
Venäläiselläkin taholla oli uudestaan alettu ajatella neuvottelukunnan asettamista ratkaisemaan Venäjän ja Suomen välisiä riitakysymyksiä. Tämän johdosta Mechelin laati "_Promemoria med hänsikt till den emotsedda rysk-finska konferensen_" nimisen kirjoituksen, joka on päivätty marraskuussa 1908 ja jota painettuna levitettiin yksityisesti. Sen tarkoituksena oli niiden näkökohtain selvittäminen, joista neuvottelukunnan suomalaisten jäsenten tuli pitää kiinni. Asevelvollisuuskysymyksestä sanotaan, että apumaksu toistaiseksi lienee ainoa keino, mutta vain lyhyeksi aikaa, ja että Suomen on saatava pitää oma kotimainen sotaväkensä sekä että asevelvollinen armeija on uudestaan asetettava. "Ellei meillä ole omaa sotaväkeä, pitävät meitä ne, jotka arvostelevat asioita nykyajan valtiollisten katsantokantain mukaan, Venäjän turvattomana suojattina, jonka valtiollisen itsehallinnon vaatimukset käy pitäminen pilkkana." Suomen sotaväen tulee kuitenkin olla siten järjestetty, että se vaikeudetta voi toimia yhdessä Venäjän sotaväen kanssa. Lainsäädäntöön nähden on tehtävä ero niiden lakien välillä, jotka ovat voimassa ainoastaan Suomessa, vaikka koskevat keisarikunnankin etuja, ja niiden, jotka ovat voimassa sekä keisarikunnassa että Suomessa. Edellisiin nähden on Venäjän viranomaisille varattava riittävää tilaisuutta mietintöjen antamiseen niistä, ja nämä on saatettava hallitsijan tietoon ennen ratkaisua. Mutta sitä varten ei ole tarpeen, että kaikki Suomen asiat tarkastetaan ministerineuvostossa. Niiksi laeiksi taas, joiden tulee olla samanlaisina voimassa kumpaisessakin maassa, on samansisältöiset ehdotukset annettava sekä Venäjän että Suomen kansaneduskunnalle. Elleivät nämä pääse yhtäpitäviin päätöksiin, on kumpaisenkin puolen valitsemain valtuuskuntain koetettava sovitella. Ellei tämä onnistu, raukeaa kysymys sillä kertaa. Suomen eduskunta saattaisi tosin siten joskus tehdä tyhjäksi lainsäädäntötoimenpiteen, jota venäläisellä taholla pidetään koko valtakunnalle hyödyllisenä. Mutta juuri siksi että sellaisen yhtenäisen lain tulee olla hyödyksi koko valtakunnalle, pitää Suomen eduskunnan saada vastustaa lakiehdotusta, jonka se katsoo Suomelle vahingolliseksi. Kesäkuun 2 p:nä 1908 annettu määräys Suomen asiain esittelystä on saatava kumotuksi, sillä Venäjän ministerineuvostolla ei ole sitä Suomen olojen tarpeellista tuntemusta, mikä on Suomen senaatilla.
Finsk Tidskriftin tammikuun vihossa v. 1909 on Mecheliniltä Suomen valtiollisia toiveita käsittelevä kirjoitus "Vid årsskiftet". Tässäkin hän puhuu vastaisesta venäläis-suomalaisesta neuvottelukunnasta, jokseenkin huolestuneena, kun toiveet kysymysten saattamisesta sen avulla onnelliseen ratkaisuun olivat synkistymistään synkistyneet. Sen jälkeen kun neuvottelukunta, Stolypin puheenjohtajana, oli laatinut alustavan mietinnön, asetettiin 6 venäläisestä ja 5 suomalaisesta miehestä kokoonpantu komitea laatimaan lakiehdotusta niiden Suomea koskevain lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys. Ehdotus laadittiin kokonaan venäläisen enemmistön Suomen oikeuskäsityksestä poikkeavan mielipiteen mukaisesti.
Sen mukaan on lait, jotka, paitsi Suomea, koskevat valtakunnan muitakin osia, ja joihin komitea luki miltei kaikki tärkeämmän laatuiset asiat, säädettävä Venäjän lainsäädäntöjärjestyksessä. Suomen etujen näissä kysymyksissä katsottiin tulevan riittävästi huomioon otetuiksi, jos se oikeutettaisiin lähettämään neljä jäsentä Venäjän duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon.
Erään venäläisen lehden ehdotuksesta antaman selostuksen nojalla Mechelin kirjoitti siihen vastineen, joka julkaistiin eräissä kotimaisissa lehdissä. Ja ehdotuksen tultua täydellisesti tunnetuksi julkaisi hän elokuussa 1909 kirjasen "Mietteitä Venäjän ja Suomen oikeudellisten suhteiden lähemmästä järjestämisestä" (ilmestynyt myös ruotsiksi ja venäjäksi), jossa hän arvostelee sitä perinpohjaisesti. Kumoten ne edellytykset, joihin komitea Suomen asemaan nähden on nojautunut, hän osottaa komitean käsitelleen tehtäväänsä kauttaaltaan ylen pintapuolisesti. Itse käsite "yleisvaltakunnallista merkitystä olevat lait" on epäselvä ja häilyvä, eikä komitea ollut yrittänytkään sitä selvittää. Kysymyksiä, jotka koskevat sekä keisarikuntaa että Suomea, on eri laatuisia ja ne vaativat erilaista ratkaisua. Mechelin koettaa tarkemmin selvittää, mitä eri laatua nämä kysymykset ovat ja miten ne on käsiteltävä saadakseen kumpaistakin maata tyydyttävän ratkaisun. Mutta tämän ohessa hän osottaa sen voivan käydä päinsä keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan hallitusviranomaisten ja lainsäätäjäkokousten yhteistoimin, kumpaisenkaan maan perustuslakeja loukkaamatta. Jos jokin perustuslakien kohta kaipaa muutosta, on sekin toimeenpantava niiden itsensä määräämässä järjestyksessä.
1909 vuoden kuluessa hän lisäksi julkaisi ranskan- ja saksankielisiä kirjasia valaistakseen venäläis-suomalaista oikeusselkkausta. Hän oli niinikään v. 1909 muiden mukana perustamassa venäläistä Finlandija aikakauslehteä, jonka tarkoituksena oli venäläisen yleisön tutustuttaminen maahamme ja sen oloihin, mutta joka jo seuraavana vuonna lakkautettiin.
Alkukesästä 1909 kuoli Mechelinin puoliso kauan sairastettuaan. Helläsydämisen, elämän kaikki myötä- ja vastoinkäymiset uskollisesti jakaneen kumppanin menetys vaikutti häneen syvästi, ja eräässä sen aikuisessa kirjeessä hän valittaa surun vähentäneen hänen työkykyään. "Olen kenties", hän kirjoittaa, "liian kauan ja liian usein esiintynyt taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan. Mielelläni luopuisin siitä kokonaan. Syynä siihen etten sitä jo ole tehnyt ja että minun vielä kenties on jatkettava, on ollut ja on edelleenkin se, että taistelijoita on niin vähän, jota vastoin alinomaa tehdään uusia hyökkäyksiä..."
Kun hän syksyllä 1909 Helsingissä oleskellessaan täytti 70 vuotta, osotettiin hänelle taas kunnioitusta juhlatilaisuudessa, johon lukuisa joukko kansalaisia otti osaa. Hänelle pidetyssä juhlapuheessa lausuttiin muun muassa että, jos Mechelinin kehto olisi ollut jossakin suuremmassa maassa kuin vähäisessä Suomessamme, olisi hän kyvyllään voinut toimia paljon enemmän ja saada aikaan paljon suurempia töitä, kuin mitä hän oli saanut toimeen niissä oloissa, joissa oli elänyt. Mechelin vastasi että hän, jos oli voinut vähänkään hyödyttää synnyinmaataan, piti sitä suurimpana onnenaan eikä enempää toivonut. Syntymäpäivän johdosta kuvanveistäjä Walter Runeberg teki päivän sankarin rintakuvan, joka pronssiin valettuna on sijoitettuna Ateneumin eteiseen.
Ennen pitkää häntä kuitenkin uudestaan tarvittiin valtiollisessa puolustustyössä. Lokakuun 7 p:nä 1909 oli eräässä julistuskirjassa säädetty, että Suomi oli, kunnes sotilaskysymys lopullisesti ratkaistaisiin, vapautettu suorittamasta asevelvollisuutta, mutta velvollinen vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon maksamaan julistuskirjassa määrätyn, vuosi vuodelta kohoavan rahasumman. Eduskunta päätti kieltäytyä suostumasta laittomasti säädettyyn apumaksuun ja vaatia sotilaskysymyksen ratkaisemista laillista tietä. Seuraus oli että eduskunta hajoitettiin.
Marraskuussa 1909 antoi komitea edellä mainitun, venäläisellä taholla laaditun ehdotuksen Suomea koskevain, yleisvaltakunnallista laatua olevain lakien säätämisestä. Samaan aikaan erosi kenraalikuvernööri Böckmann, joka valmistavan neuvottelukunnan jäsenenä oli, Suomen erikoiseen lainsäädäntöön viitaten, liittänyt ehdotukseen vastalauseen. Hänen seuraajakseen nimitettiin kenraaliluutnantti Seyn. Senaatin kokoonpano muutettiin samalla kertaa sellaiseksi, että talousosaston jäseniksi tuli Suomen yhteiskunnallisiin oloihin tuiki perehtymättömiä ja katsomukseltaan aivan venäläisvirkavaltaisia henkilöitä.
Alussa vuotta 1910 antoivat lukuisat englantilaiset, belgialaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset oikeusoppineet paheksuvia lausuntoja Suomea kohtaan noudatetusta venäläistyttämispolitiikasta. Mechelin lienee ollut apuna lausuntojen aikaansaamisessa ja sitä varten tehnyt matkan Lontooseen.
Häntä kehotettiin asettumaan ehdokkaaksi tulossa olevissa eduskuntavaaleissa. Hän epäröi kauan ikänsä ja kivulloisuutensa takia, mutta antoi viimein suostumuksensa. "Sisäinen ääni", hän kirjoittaa, "sanoo minulle, etten menettelisi oikein, jos kieltäisin antamasta apuani ensi eduskunnan suoritettavana oleviin tehtäviin". Ruotsalaisen puolueen Uudenmaan läänin vaalipiirin ehdokkaaksi asettamana hänet valittiin maaliskuun alussa 1910 kokoontuvaan yksikamariin, tuli perustuslakivaliokuntaan, valittiin sen puheenjohtajaksi ja laati taaskin enimmältä osalta sen mietinnöt. Tällä ja seuraavilla istuntokausilla, joihin hän otti osaa, oli hän eduskunnan vanhin jäsen ja sai ikäpuhemiehenä avata ensimäisen istunnon. Syksyllä 1913 hän kieltäytyi uudesta vaalista.
Ehdotus Suomea koskevista yleisvaltakunnallista merkitystä olevista laeista annettiin keväällä 1910 duuman käsiteltäväksi ja hyväksyttiin siellä samoin kuin valtakunnanneuvostossakin, vapaamielisten ainesten vastustuksesta huolimatta, minkä jälkeen se korkeimmassa paikassa vahvistettiin kesäkuun 17/30 p:nä s.v. Suomen eduskunta menetti siten useilla lainsäädännön aloilla oikeutensa lainsäätämiseen, ja sai tehtäväkseen ainoastaan antaa lausuntoja, vaikka lait säädetään oleviksi voimassa Suomessa. Ainoastaan ne lait ja asetukset, jotka koskevat "yksinomaan" Suomen sisäisiä oloja, säädetään ja julkaistaan Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä. Mutta mitkä asiat "yksinomaan" koskevat maamme sisäisiä oloja, sen ratkaisevat Venäjän viranomaiset.
Sen johdosta että tekeillä olevasta valtakunnanlaista oli vaadittu Suomen eduskunnan lausuntoa, oli tämä toukokuussa 1910 antanut vastauksen, jossa kumottiin lain pohjana olleet teoriat. Tämä vastaus on epäilemättä pääasiallisesti Mechelinin kynästä lähtenyt. Kun laki siitä huolimatta vahvistettiin ja eduskunta sen säännösten mukaisesti sai kehotuksen valita jäseniä valtakunnanneuvostoon ja valtakunnanduumaan sekä antaa lausunnon parista lakiehdotuksesta, lausui puhemies Svinhufvud täysi-istunnossa syyskuun 26 p:nä, ettei hän voinut esittää näitä asioita, ne kun perustuivat valtakunnanlainsäädäntöön, jolla ei ollut lainvoimaa Suomessa. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti puhemiehen menettelyn, jolloin Mechelinkin käytti puheenvuoroa laajasti esittäen, miksi tämä eduskunnan kanta, kieltäytyminen ensinkään puuttumasta puheenalaisiin asioihin, oli ainoa oikea.
Sen ohessa eduskunta teki erityisen esityksen hallitsijalle anoen, että hän pitäisi voimassa perustuslakien pyhyyden ja määräisi peruutettaviksi erinäiset perustuslaista poikkeavat hallituksen toimenpiteet. Eduskunta hajoitettiin tämän johdosta.
Mechelin ei kuitenkaan herennyt vastustamasta uutta valtakunnanlakia, vaan julkaisi saman vuoden loppupuolella uuden, lähes 10 painoarkin kokoisen _Venäläinen laki kesäkuun 17(30) p:ltä 1910_ nimisen lentokirjasen ruotsiksi, suomeksi ja venäjäksi. Asiantuntevalla taholla on lausuttu, että "murhaavampi arvostelu on tuskin koskaan tullut minkään lainsäädäntötuotteen osaksi" [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 13]. Siinä todistellaan, että valtakunnanlainsäädännön alaan on luettu lakiryhmiä, jotka todellisuudessa eivät ensinkään koske Venäjän etuja. Sitä vastoin on Suomelle säätävä lakeja kansaneduskunta, jolle on jokseenkin yhdentekevää, ovatko lait hyödyksi vai vahingoksi niille, joiden on niitä noudatettava. Niinikään osottaa Mechelin, että on väärin vedottu Venäjän 1906 vuoden perustuslakiin, jonka 2 § nimenomaan tunnustaa, että suuriruhtinaanmaata sisäisissä asioissaan hallitaan erityisten laitosten avulla erikoisen lainsäädännön perusteella, lain tekemättä eroa yksinomaan sisäisten ja muiden sisäisten asiain välillä. Uusi laki asettaa vallan oikeuden edelle sekä saattaa Venäjän ja Suomen väliset suhteet alituisten riitain esineeksi.
Alussa vuotta 1911 toimitetuissa uusissa vaaleissa, joiden tuloksena oli kokoonpanoltaan miltei samanlainen eduskunta kuin hajoitettu edeltäjänsä, suostui Mechelin uudestaan ottamaan vastaan edustajantoimen. Vuosina 1911 ja 1912 hän oli valtiovarainvaliokunnan sekä 1913 uudestaan perustuslaki- ja adressivaliokunnan puheenjohtajana. Näilläkin valtiopäivillä hänellä oli johtava asema maamme oikeuksien puolustustyössä. Vuonna 1911 eduskunnalle annettu valtion raha-asioita koskeva esitys oli laadittu perustuslakiemme vastaisella tavalla sikäli, että hallitus oli tehnyt eron valtiorahaston ja suostuntarahaston välillä sekä kieltänyt eduskunnalta oikeuden lausua mieltänsä ensinmainitun rahaston menoista. Hallitus tahtoi tällä keinoin muun muassa turvata laittoman sotilasapumaksun suorittamisen. Mechelin kävi vastustamaan tätä hallituksen laitonta toimenpidettä ja koetti saada budjetin siten laadituksi, että eduskunta, hyväksymättä sotilasapumaksua, voisi turvata sivistystarkoituksiin meneväin määrärahain suorittamisen [R.A. Wrede, Muistopuhe L. Mechelinistä s. 26]. Tammikuun 20 (helmikuun 2) p:nä 1912 annetun n.s. "yhdenvertaisuuslain" johdosta, joka koski "muiden Venäjän alamaisten saattamista oikeuksiinsa nähden Suomen kansalaisten vertaisiksi" ja jota, perustuslainvastaisessa järjestyksessä syntyneenä, ei voitu pitää lakina Suomessa, antoi eduskunta adressin muodossa vastalauseen. Samoin se pani vastalauseen saman vuoden helmikuussa annettua säännöstä vastaan, jolla Suomen luotsilaitos kokonaan alistettiin Venäjän meriministeriön alaiseksi ja lakkasi olemasta suomalainen laitos. Nämä lausunnot, jotka eduskunta antoi, samalla ilmoittaen olevansa valmis myötävaikuttamaan valtakunnan etuja tarkoittavain lainsäädäntötoimenpiteiden aikaansaamiseksi, mikäli ne olivat Suomen valtiosääntöön soveltuvia, olivat suurelta osalta Mechelinin laatimia.
1911 vuoden eduskunnan käsiteltävänä oli myös kysymys siviliavioliiton käytäntöön ottamisesta, jonka uudistuksen aikaansaamiseksi lainsäädäntötietä Mechelin itse jälkimäisenä senaattorikautenaan oli tehnyt alotteen ja josta asiasta v. 1911 oli uudestaan tehty eduskunnassa anomus. Eri mieliä ilmeni, muutamat kun tahtoivat siviliavioliiton säädettäväksi kaikille avioliittoon aikoville pakolliseksi, toiset valinnaiseksi eli kirkolliseen vihkimiseen vaihdettavaksi. Uskollisena vapaamieliselle katsantotavalleen, jonka mukaan vapaus oli pakkoa parempi, kannatti Mechelin jälkimäistä vaihtoehdotusta.
Vielä kansanedustajatoimensa loppuaikoinakin Mechelin työskenteli Venäjän ja Suomen välisten suhteiden järjestämiseksi kumpaistakin maata tyydyttävällä tavalla. Voipa sanoa hänen tällä alalla tehneen uuden alotteenkin. Hän antoi nimittäin helmikuun 14 p:nä 1913 vapaaherra R.A. Wreden kera eduskunnalle anomuksen Venäjän ja Suomen suhdetta koskevain asiain käsittelyä järjestelevän "valtioperuskirjan" aikaansaamisesta. Tämän ehdotuksen mukaan, johon liittyi tekijäinsä laatima ohjelma, tulisi eduskunnan anoa venäläis-suomalaisen komitean asettamista ohjelmaa tarkastamaan sekä asian lähettämistä Venäjän valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman ynnä Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi. Anomuksentekijät olivat, niinkuin he itse huomauttavat, koettaneet objektiivisesti arvostella asiaa siltä kannalta, mitä keisarikunnan oikeus ja etu todella vaati, samalla kun he olivat pitäneet kiinni siitä, että lait, jotka on aiottu olemaan voimassa yksinomaan Suomessa, on säädettävä Suomen lainsäädäntöjärjestyksessä, vaikka voivat koskea keisarikunnankin etuja. Tätä ehdotusta, joka ennen eduskunnalle antamista oli ollut porvarillisten puolueiden asettaman valtuuskunnan tarkastettavana, ei eduskunta kuitenkaan ehtinyt lopullisesti käsitellä. Tuskinpa anomuksentekijät itsekään uskoivat, että ehdotus eduskunnan hyväksymänäkään olisi lähimmässä tulevaisuudessa johtanut toivottuun tulokseen. Mutta he olivat siinä kuitenkin esittäneet aatteen, joka kenties on molemminpuoliseksi tyydytykseksi toteutuva tulevaisuudessa, kun kansalliset intohimot ovat ehtineet asettua ja Venäjä on saanut todellisen oikeusvaltion luonteen. Venäjän vapaamielisellä taholla on oltu sitä mieltä, että tämä "valtioperuskirjan" ehdotus on viittonut oikean tien venäläis-suomalaisen ristiriidan poistamiseen.
Mechelinin vaikutusvalta uudessa kansaneduskunnassa perustui hänen suhtautumiseensa vallitseviin puoluevastakohtiin. Vaikka valittuna ruotsalaisen puolueen ehdokaslistalla, pysyi hän edelleenkin sillä kannalla, että valtiollisen toiminnan määräävänä tarkoitusperänä maassamme ei tulisi olla toisen tahi toisen kielen harrastus, toisen tahi toisen kansatieteellisen kansanryhmän suosiminen, vaan kaikkien yhteisen isänmaan, Suomen valtion, etujen valvominen. Hän tunnusti kansallisuusaatteen oikeaksi, sikäli kuin se tarkoitti "jokaisen kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada olla itsenäinen valtio tahi muodostaa sen". [Om statsförbund och statsunioner, s. 7.] Mutta kansakuntaa ei silloin ole käsitettävä vain kansatieteellisessä mielessä, vaan sinä ykseytenä, joksi jonkin maan väestö, vaikka siinä syntyperän ja kielen puolesta ilmeneekin erilaisuuksia, yhteisten historiallisten vaiheiden, yhteisen yhteiskuntajärjestyksen ja sivistyksen vaikutuksesta vähitellen on kehittynyt. Hänen silmämääränään eduskunnassakin oli sen vuoksi yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaaminen valtiollisissa kysymyksissä. Ja todella hänen onnistuikin melko suuressa määrin saada aikaan sellaista yhteistoimintaa "porvarillisten" puolueiden kesken. Näiden valitsemat valtuuskunnat kokoontuivat neuvottelemaan yhteisestä menettelytavasta, ja useinkin Mechelin löysi sen päätösten muodon, johon kaikki voivat yhtyä. Suurilukuisinta, sosialistien, puoluetta hänen ei onnistunut haluamassaan määrässä saada lähennetyksi toisiin puolueisiin, siksi oli erikoinen luokkaetu siinä liian yksinomaisesti vallitsevana. Mutta ovatpa sosialistitkin toisinaan kulkeneet käsi kädessä toisten puolueiden kanssa, joten on päästy yksimielisyyteen eduskunnan menettelytapaan nähden ainakin tärkeimmissä tapauksissa.
* * * * *
Ihmeteltävällä sitkeydellä Mechelin jatkoi työtään elämäntehtäväinsä suorittamiseksi. Kansanedustajatoimensa ohessa hän jatkoi kirjailijatoimintaansa. Suomen maantieteellisen seuran julkaiseman suuren "Suomen kartasto 1910" nimisen teoksen tekstiosastoon on hän laatinut laajahkon kirjoitelman: "Valtiollinen ja hallinnollinen rakenne". Kotimaisissa sanomalehdissäkin hän edelleen julkaisi kirjoituksia. Tiedeseuran kokouksessa, jonka seuran jäseneksi hän oli tullut v. 1908, hän 1912 piti esitelmän "politiikasta". Mutta hän oli myös uutterassa kirjeenvaihdossa eteväin ulkomaisten valtiomiesten ja oikeusoppineiden kanssa, kirjoitteli edelleenkin ulkomaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä otti osaa lukuisiin vieraissa maissa toimeenpantuihin kongresseihin.
Alussa vuotta 1910 hän kehotuksen saatuaan matkusti Parisiin, missä hän Suomen kysymyksestä piti esitelmän, jota valmistaakseen hänellä omain sanainsa mukaan oli ollut vain lyhyt aika, mutta joka herätti vilkasta mieltymystä. Ystävälleen, vapaaherra R.A. Wredelle kirjoittamassaan, joulukuun 26:ntena 1910 päivätyssä kirjeessä hän sanoo olevansa uupunut paljosta valtiopäivätyöstä, kokouksiin osaaottamisesta, kirjailijatyöstä y.m. ja sen vuoksi aikovansa lähteä Grankullaan käyttääkseen kymmenisen päivää terveytensä hoitamiseen. "Mutta", hän lisää, "sitä ennen on minun maksettava lukuisia kirjevelkoja ulkomaalaisille ja valvottava lentokirjaseni" (kesäkuun 17/30 p:nä 1910 annettua venäläistä lakia koskevan) "levittämistä". Syystä käy sanominen, että Mechelin oli maamme puhemiehenä Europan valistuneen mielipiteen edessä. Kaikkialla hän saavutti sen etevimpäin edustajain personallisen kunnioituksen ja ystävyyden ja osasi herättää myötätuntoa syrjäistä maatamme kohtaan, osanottoa sen kohtaloon.
Myöhempinä elinvuosinaan Mechelin liittyi hartaalla mielenkiinnolla sivistysmaissa alulle pantuun toimintaan pysyväisen rauhantilan aikaansaamiseksi kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Keväällä 1900 oli etevä oikeusoppinut, Göttingenin professori von Bar, "der Burenkrieg, die Russifizirung Finnlands und die Haager Friedenskonferenz" nimisessä lentokirjasessa ehdottanut kansainvälisen laitoksen perustamista, jonka jäseninä olisi oikeusoppineita eri maista ja joka omasta alotteestaan ryhtyisi puolueettomasti ja perusteellisesti selvittelemään kansainvälisiä riitoja ja siten helpottamaan niiden ratkaisua rauhallisin keinoin. Mecheliniä tämä aate suuresti miellytti, ja hän arveli, että laitoksen oli otettava päätehtäväkseen kansainvälisen lakikirjan laatiminen, jonka nojalla valtioiden politiikkaa kävi arvosteleminen.
Samana vuonna tehdessään matkan ulkomaille kävi hän siinä mielessä tapaamassa von Baria, professori Westlakea Lontoossa sekä useita muita Ranskan, Saksan, Belgian, Hollannin ja Tanskan oikeusoppineita neuvotellakseen heidän kanssaan asiasta. Toistamiseen neuvoteltuaan v. Barin kanssa hän päätti koettaa saada Norjan Nobelkomitean johtomiehiä harrastamaan hanketta ja matkusti sitä varten Kristianiaan, missä kävi komitean puheenjohtajan, professori Getzin puheilla. Keväällä 1901 antoi sekä v. Bar että Mechelin Nobelkomitean hallitukselle esityksen asiasta. Getz laati näiden pohjalla ehdotuksen rauhanlaitoksen perustamiseksi Kristianiaan Nobelin lahjoitusvaroilla pääasiallisesti Mechelinin suunnitelman mukaisesti ja kävi saman vuoden lokakuussa tapaamassa viimeksi mainittua Tukholmassa. Valitettavasti Getz pian sen jälkeen kuoli, minkä tähden Kristianian komitea lykkäsi laitoksen perustamisen epämääräiseen aikaan.
Myöhemmin on Mechelin ottanut osaa useihin rauhanasiaa käsitteleviin kongresseihin, ja on hänellä niissä ollut sangen huomattava osa. Niinpä otti hän osaa 18:nteen yleiseen, Tukholmassa elokuussa 1910 pidettyyn rauhankongressiin, johon hänet virallisesti kutsuttiin ja jossa hänet valittiin Suomen ryhmän puheenjohtajaksi, minkä johdosta hän myös oli yleisten kokousten varapuheenjohtajia, jota paitsi hänet valittiin kongressin lakivaliokunnan jäseneksi. Hän alusti tässä rauhankokouksessa kysymyksen sotien syistä ja ehdotti, että Bernin kansainvälistä rauhantoimistoa kehotettaisiin asettamaan asiantuntijoista komitea laatimaan selontekoa 1815 v:n jälkeen käytyjen sotien todellisista syistä. Tuollainen täysin puolueeton ja objektiivisesti arvosteleva selonteko todistaisi, niin hän arveli, että valtioiden keskinäiset riidat olisi rauhallisella selvittelyllä voitu useissa tapauksissa sovittaa, jos sovinto-oikeutta olisi käytetty. Samalla olisi selvitettävä, mitä hallitusten sisäinen politiikka oli vaikuttanut niiden ulkopolitiikkaan. Hallitukset, jotka haluavat omassa maassaan pitää voimassa itsevaltiusjärjestelmää, voivat siitä saada sodan aiheen, esimerkiksi maita vastaan, jotka ovat vapaamielisen hallitusjärjestelmän esikuvana, tahi voitoilla ja valloituksilla pitääkseen valtaansa pystyssä omassa maassaan. Niinikään hän huomautti, että ainoastaan se rauha, joka on oikeuden vaatimusten mukainen, on todellinen rauha ja jonkin verran takaa sen pysyväisyyden. Ehdotus saavutti kongressin hyväksymisen. Toiseltakin taholta tehtiin samansuuntainen ehdotus ja vuonna 1911 myönnettiin Carnegierahastosta 120,000 dollaria palkinnoiksi mainittuja kysymyksiä käsittelevistä teoksista. Tukholman kongressissa käsiteltiin Suomenkin kysymystä, jolloin yksimielisesti tehtiin päätöslauselma Suomen hyväksi. Mechelin ja hänen suomalaiset toverinsa olivat tietenkin esteellisinä ottamatta osaa päätöslauselman tekoon. Kongressin osanottajain kunniaksi Saltsjöbadenissa toimeenpannussa juhlassa Mechelin piti ruotsalaisille isännille puheen, joka sai osakseen myrskyistä suosiota.
19:s rauhankongressi oli määrä pitää Roomassa syyskuussa 1911. Mechelin, joka oli kutsuttu sen kansainvälisen komitean jäseneksi, jonka tuli johtaa kongressia, missä muun muassa oli aikomus järjestää rauhanasiaa käsitteleväin teosten ja kirjoitusten näyttely, lähetti sitä varten Roomaan valokuvan Helsingissä olevan Aleksanterinpatsaan "Laki"-ryhmästä sekä lyhyen selonteon Suomen kansan suhtautumisesta rauhanaatteeseen. Selonteossa mainitaan suomalainen sananlasku: "Sota sortaa, rauha rakentaa", ja sanotaan muun muassa: "Ulkonaisen rauhan siunaukset ovat tehottomia kaikkialla, missä oikeuden ylivalta on toteuttamatta valtion sisäisessä elämässä. -- -- Rauhanaate, vaikkakin suuntautuneena ensi sijassa kansainvälisiin suhteisiin, on samalla kertaa terveellisesti ja yhä vastustamattomammin vaikuttava jokaisen sellaisen valtion sisäpolitiikkaankin, joka haluaa saada rauhansuojelijan kunniakkaan nimen."
Suunniteltu rauhankongressi peruutettiin kuitenkin koleran puhkeamisen johdosta, ja samoihin aikoihin alotti Italia sen Afrikan sodan, jonka tarkoituksena oli Tripoliin valloitus. 19:ttä rauhankongressia ei sen tähden pidetty Roomassa, vaan Genèvessä, ja avattiin se vasta syyskuussa 1912. Mechelin oli sen osanottajia ja samoissa toimissa kuin Tukholman kongressissakin. Hän alusti uudestaan kysymyksen sotien syiden selvittelemisestä ja teki selkoa siitä, mitä asiassa oli aikaansaatu. Tämän ohessa hän, yhtyen ranskalaisen Emile Arnaudin tekemään ehdotukseen kansainvälisen julkisen oikeuden kodifioimisesta, huomautti, että mainitun oikeuden periaatteita on noudatettava jokaiseen valtioon ja kansaan nähden, olivatpa ne suvereenisia tahi eivät. Niidenkin kansakuntain, jotka eivät muodosta suvereenisia valtioita, vaan ovat muista mahtavammista kansoista riippuvia, tulee voida vedota yleisiin kansainvälisiin oikeusperiaatteisiin ja saada muilta kansoilta apua sellaista sortoa vastaan, jonka tarkoituksena on heidän menestyksensä ja itsenäisen sivistyksensä tuhoaminen. Kongressi hyväksyi nämä näkökohdat ja julkilausui myötätuntonsa sorrettuja, pieniä kansakuntia, niiden joukossa Suomenkin kansaa kohtaan. Tunnustukseksi ansioistaan rauhanasian palveluksessa sai Mechelin Genèvessä kongressin jäsenten puolelta juhlatilaisuuksissa osakseen suosionosotuksia.
Genèvessä esittämiään mielipiteitä on Mechelin sitä ennen tarkemmin selvitellyt muun muassa aikakauslehti "Valvojan" marraskuun numerossa 1905. Kansainoikeutta, hän lausuu siinä, on tavallisesti katsottu käyvän sovelluttaminen vain suvereenisten valtioiden välisiin suhteisiin. Mutta kansainoikeusoppi on epätäydellinen, niin kauan kuin se ei kykene osottamaan, että ja miten sen periaatteet ovat sovellutettavissa sellaisiin valtioihin, jotka edelleenkin ovat toisiinsa yhdistettyinä joko yhteisen hallitsijan alaiseksi unioniksi tahi n.s. liittovaltioksi. Vieläpä enemmän -- niidenkin kansakuntain ja kansan osain, jotka historian kulun johdosta eivät ole saavuttaneet itsenäisyyttä tahi joilla on vain vaillinainen itsenäisyys, mutta jotka ovat jonkin suuremman kansan muodostaman valtakunnan osana, tulee kansainoikeuden perustuksella olla sorrolta turvattuina.
Mechelinin lausunnot rauhankongresseissa ovat epäilemättä osaltaan saaneet aikaan, että nämä kongressit, jotka aikaisemmin miltei yksinomaan käsittelivät suvereenisten valtioiden välisiä suhteita sekä kysymystä, miten niiden välisiä sotia olisi ehkäistävä, myöhemmin ovat alkaneet kääntää huomionsa siihenkin kysymykseen, miten oikeuden vaatimukset on toteutettava, kun toisella puolella on suvereniteettia vailla oleva tahi vain vaillinaisesti suvereeninen kansa ja toisella kansa, josta edellinen on riippuvainen. Hän on niinmuodoin osaltaan saanut aikaan, että käsitys _kansainoikeuden_ merkityksestä ja tehtävistä on tuntuvasti laajentunut.
Venäläisen Mir nimisen rauhanyhdistyksen Moskovassa toukokuussa 1913 toimeenpanemaan kokoukseen, jonne Mecheliniä oli useat kerrat kutsuttu, hän saapui, vaikka sairaana ja vastikään päättyneiden valtiopäiväin työstä väsyneenä, sekä piti siellä esitelmän rauhanasiasta. Muun muassa hän esitti ajatuksen europalaisen neuvoskunnan asettamisesta selvittelemään siirtomaakysymyksiä ja poistamaan näiden kysymysten aiheuttamia riitaisuuksia. Hän sai Moskovassa osakseen innokkaita suosion osotuksia eräässä hänen kunniakseen toimeenpannussa juhlassa, johon monta Venäjän vapaamielisten piirien huomattavaa edustajaa otti osaa ja jossa heidän tunteitaan tulkitsi ruhtinas P.D. Dolgorukoff, kiittäen onnelliseksi maata, joka oli synnyttänyt "sellaisia kansalaisia ja isänmaanystäviä, sellaisia maansa menestyksen ja arvon epäitsekkäitä esitaistelijoita".
Omassakin maassaan Mechelin koetti herättää rauhanaatteen harrastusta ja ymmärtämystä. Finsk Tidskriftissä hän syksyllä 1910 julkaisi kirjoitelman selontekoineen vastikään pidetyn Tukholman rauhankongressin keskusteluista. Samaan aikaan perustettiin hänen alotteestaan Helsinkiin rauhanystäväin seura, jonka perustava kokous pidettiin tammikuun 23 p:nä 1911, jossa tilaisuudessa Mechelin piti alustavan esitelmän. Seuralle asetettiin johtokunta, joka valitsi hänet puheenjohtajakseen. Saman vuoden lopussa hän rauhanystäväin kokouksessa Helsingissä piti esitelmän kosketellen muun muassa suunniteltua, mutta peruutettua Rooman rauhankongressia.
Mechelinin rauhanasian harrastus oli täysin sopusointuinen koko hänen vapaamielisen katsantokantansa kanssa. Ei ainoastaan yksityisellä ihmisellä, vaan jokaisella kansalla, jokaisella kansakunnalla tulee olla vapaus hallita itseään, valvoa omia etujaan, mikäli kykenee ja mikäli tämä vapaus soveltuu muiden yhtäläiseen vapauteen. Määrättyihin oikeussäännöksiin pukeutunut järjestys on tarpeen ratkaistaessa, miten sellainen yhteensoveltuvaisuus on toteutettava. Kansakuntain kesken tulee vallita oikeussuhde, jonka mukaan niiden välillä syntyvät vastakohdat käy sovittaminen väkivaltaa käyttämättä. Rauhan tulee vallita kansakuntain kesken. Mutta tämä vaatimus ei tiedä sitä, että sodan poistaminen millä keinoin ja millä ehdoin tahansa on ihmiskunnalle paras mahdollinen. Puolustussota voi kansalle, jota toinen ahdistaa, käydä välttämättömäksi ja olla sille itsepuolustusvelvollisuutena, samoin kuin yksilö voi olla eetillisesti velvollinen puolustamaan itseään ja omaisiaan laittomalta väkivallalta. Rauhanrakkaus ei ole samaa kuin puolustusnihilismi. Mutta paitsi että sodat tuottavat äärettömän paljon niin aineellista kuin siveellistäkin pahaa, on varsin epävarmaa, jääkö se puoli sodassa voittajaksi, jolla on puolellaan parempi oikeus. Ei ole varmaa, että eri kansojen vaatimukset saada vapaasti valvoa etujaan tulevat sodan avulla toteutetuiksi kohtuuden ja oikeuden mukaisella tavalla, toisin sanoen tavalla, joka ihmiskunnalle yleensä olisi paras ja hyödyllisin. Jos todella mieli turvata oikeuden voimassaolon kansain keskinäisissä suhteissa, ei tämä suhde saa olla vain väkivaltaan nojautuvan fyysillisen voiman varassa, vaan on se, ristiriitaisten vaatimusten esiintyessä, ratkaistava puolueettoman kansainvälisen viranomaisen antamalla sovintotuomiolla. Eikä tämän keskinäisen oikeussuhteen tule käsittää ainoastaan suvereenisia valtioita, vaan suvereniteettia vaillakin olevat ja vain osittain suvereeniset kansat. Näidenkin tulee saada nauttia luonnollisia oikeuksiaan. Jos nämä oikeudet sen lisäksi on -- niinkuin esimerkiksi Suomen oikeuksien on laita -- positiivisin oikeustoimin, sopimuksin ja juhlallisesti annetuin sitoumuksin vahvistettu, tulee niiden tietenkin olla sitä enemmän loukkaamattomat.
Epäilemättä Mechelin yhtä hyvin kuin kukaan muu tajusi, kuinka vaikeaksi kävisi poliittisessa käytännössä toteuttaa tätä kansainoikeuden aatetta. Miten taivuttaa vallanpitäjät, miten suuret kansat sitä noudattamaan? Todellisuudessa näyttää tämä aate olevan toteutettavissa vain inhimillisen kulttuurin kohotessa sellaiselle kehitysasteelle, että kansojen yleinen mielipide tunnustaa niiden keskinäisen suhteen olevan rakennettava oikeuden pohjalle ja jyrkästi tuomitsee sitä loukkaavan menettelytavan. Oikeusperusteelle rakentuva kansainvälinen järjestys on kaikille kansoille suurin piirtein nähtynä ja ajan pitkään hyödyllisin, omansa parhaiten edistämään ihmiskunnan menestystä. Kun sen vuoksi kansat inhimillisen älyn kehittyessä paremmin oppivat käsittämään kaikkien yhteisen menestyksen todelliset ehdot, on kansainoikeuden aate varmasti voimistumistaan voimistuva. Silloin toivottavasti paremmin ja paremmin onnistutaan sopivin keinoin, esimerkiksi käyttämällä yleistä boikottausta muiden kansain puolelta, pakottamaan ne, jotka haluavat loukata kansainvälistä oikeusjärjestystä, siitä luopumaan. Tietenkin on, niinkuin Mechelinkin huomauttaa, kansain sisäisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksellä vapaamieliseen ja kansanvaltaiseen suuntaan tässä kohden oleva suuri merkitys.
Hänen ei tarvinnut nähdä sitä maailmansotaa, jonka hävitykset alkoivat vain muutama kuukausi hänen kuolemansa jälkeen. Mutta todennäköistä on, että vaikka hän olisikin elänyt siihen asti, ei hänen ajatuksensa rauhanaatteesta silti olisi muuttunut, sillä hän käsitti, että järjen vaatimuksen, jonkin eetillisen aatteen oikeus ja arvo ei ensinkään ole sen varassa, toimivatko ihmiset todellisuudessa sen mukaisesti vai sitä rikkoen. Pikemmin hän juuri tästä sodasta olisi saanut lisätukea käsitykselleen, että vanhan perinnäisen valtiotaidon, joka ei myönnä kansainvälisellä politiikalla olevan muita vaikuttimia kuin kansalliskiihkoiset intohimot ja omain, todellisten tahi luuloteltujen etujen itsekkään vaalimisen, on väistyminen toisen, korkeammalle tähtäävän, inhimillisen menestyksen ehtoja laajanäköisemmin katselevan politiikan tieltä. Ja hän olisi kenties toivonut, että juuri tämä sota sanomattomine kärsimyksineen on osaltaan avaava kansain silmät näkemään oikeuteen perustuvan rauhan välttämättömyyden sekä siten auttava tämän aatteen voittoon pääsemistä.
* * * * *
Mechelinin terveys huononi huononemistaan ja tauti (munuaistauti) tuotti hänelle kovia tuskia. Lääkärit varottivat häntä viettämästä päiväänsä työpöydän ääressä ja kehottivat häntä etsimään lepoa, mutta tätä neuvoa ei hän ehdottomasti tahtonut noudattaa, sillä hän ei katsonut olevansa oikeutettu oman terveytensä vuoksi keskeyttämään työtään sen hyväksi, minkä piti terveyttään tärkeämpänä. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen elokuun 24 p:nä 1912, saatuaan kutsun Genèvessä pidettävään kongressiin: "Omasta puolestani ponnistan viimeiset voimani matkustaakseni rauhankongressiin. -- -- Olen oikeastaan jo liian vanha niin pitkiä matkoja tekemään ja olemaan kongressien toimivana jäsenenä. Ikäkulu olen -- -- mutta velvollisuus kutsuu".
Vahvistaakseen kuitenkin terveyttään, mikäli velvollisuuden määräämä työ salli, oleskeli hän viime elinvuosinaan usein ulkomaisissa parantoloissa, milloin Voksenkollenissa Norjassa, milloin Gerardmerissä Vogesien vuoriseudussa, milloin Gasteinissa Itävallassa, milloin Tukholman läheisessä Saltsjöbadenissa. Kesäkuukausina kotimaassa ollessaan hänen oli tapana oleskella tyttärensä Celyn Bromarvin pitäjässä omistamassa, luonnonihanalla paikalla Hangon lähistössä merenrannikolla sijaitsevassa huvilassa.
Valtiopäiväin päätyttyä 1913 oleskeltuaan jonkin aikaa Gasteinissa sairastui hän sieltä palatessaan ankarasti. Tauti hellitti kuitenkin jonkin ajan kuluttua, niin että hän uudestaan voi ryhtyä työhönsä. Syyskuun 18 p:nä vietettiin Helsingissä valtiopäiväin uudesti elvyttämisen 50:ttä vuosipäivää, jolloin pidettiin Nikolainkirkossa jumalanpalvelus ja ritarihuoneella juhlaesitelmiä, joista Mechelin piti ruotsinkielisen. Se oli mielenkiintoinen ja vaikuttava, vaikka läsnäolijoilta ei voinut jäädä huomaamatta, ettei puhuja enää ollut täysissä voimissaan. Samana syksynä hän sai valmiiksi kirjoitelman, joka on julkaistuna 1913 vuoden lopulla ilmestyneen "Murrosajoilta" nimisen kokoomateoksen toisessa vihossa ja joka, nimikkeellä "Uusi hallitusmuoto" varustettuna, kertoo siitä pitkällisestä työstä, jota oli tehty uuden hallitusmuodon aikaansaamiseksi Suomelle ja johon Mechelin itsekin oli uutterasti ottanut osaa.
Vielä viimeisenä elinaikanaan Mechelin kirjoitti arvostelun Venäjän oikeusministeriön laatimasta ehdotuksesta Suomessa tehtyjen valtiollisten rikosten jättämisestä Venäjän tuomioistuinten ratkaistaviksi Venäjän lain mukaan. Erinäisiä muita kirjallisia töitä, jotka hän oli aikonut julkaista ja joiden suunnitelman hän oli laatinut, ei hän sitä vastoin ehtinyt suorittaa. Niin kävi suurisuuntaisen teoksen, jonka oli määrä saada nimekseen: "Oikeus, vapaus ja rauha", ja käsitellä rauhanasiaa. Sen luonnos on tallella. Toisesta teoksesta, jolle hän oli aikonut nimeksi: "Kodin kirja" ja johonka hänen laatimansa luonnos niinikään on tallella, oli määrä tulla "kirjallinen kokoomateos", jota vuosittain ilmestyisi yksi tai pari 20-25 arkkia käsittävää nidettä, ja joka sisältäisi historiallisia kirjoitelmia (kansojen elämässä tapahtuneista tärkeistä käänteistä, niiden sivistyshistorian huomattavista piirteistä), elämäkertoja, esityksiä maantieteellisistä tutkimusmatkoista, siirtokuntain perustamisesta ja kehityksestä sekä lähetystoimesta, kansataloudesta ja tilastosta, taide- ja kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia, luonnontieteellisiä havaintoja ja teknillisiä keksintöjä sekä opetustointa käsitteleviä esityksiä, novelleja, kertomuksia, runoja, esityksen Suomen tapahtumista viimeksi kuluneena vuonna (tilastotietoja sekä muistosanoja vainajista). Tämän kumpaisellakin kotimaisella kielellä julkaistavan teoksen aikaansaamiseen oli Mechelin aikonut pyytää erinäisten kotimaisten kirjailijain avustusta.
Tauti uusiutui eikä hän enää jaksanut sitä voittaa. Tammikuun 26 p:n vastaisena yönä 1914 päättyi Helsingissä Leo Mechelinin isänmaalleen merkityksellinen elämä. Kuolinvuoteellaan maaten hän avasi sammuvan katseensa ja lausui vierellään istuvalle tyttärelleen: "Näen niin valoisaa ja kaunista ympärilläni. Näen Suomen -- näen maani -- näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja ahertavat. Miksipä siis minä antaisin mieleni lannistua, kun näen niin monen jalon miehen ja naisen taistelevan maani puolesta." Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.
Yleinen suru sai hautajaisissa niin suurenmoisen ilmauksen, että sellaista tuskin on maassamme tullut kenenkään muun osaksi. Mitä erilaatuisimpain laitosten ja yhdistysten sekä lukuisain maalais- ja kaupunkikuntain edustajia oli saapuvilla juhlallisessa ruumiinsiunauksessa, jonka Nikolainkirkossa toimitti professori G.G. Rosenqvist. Venäjän perustuslaillisten demokraattien puolesta puhuivat duuman jäsenet, professori Miljukoff ja Protopopoff, Upsalan yliopiston filosofisen tiedekunnan puolesta laski seppeleen Ruotsin täkäläinen pääkonsuli J. Lilliehöök ja Upsalan ylioppilaskunnan puolesta tohtori Olof Palme. Lukemattomat kansanjoukot olivat asettuneet kaupungin kaduille, katsellen ääneti ja avopäin kirkosta hautuumaalle kulkevaa ruumissaattoa. Vaunusta kantoivat ylioppilaskuntain kuraattorit ruumisarkun hautaan työväenyhdistysten jäsenten muodostaessa soihtukujan ja Helsingin torvisoittokunnan soittaessa surumarssia, jonka tilaisuutta varten oli säveltänyt arkkitehti Hugo Lindberg, koko hautaustoimituksen yliairut. Lasketut seppeleet, lähes 600, muodostivat haudalle miehenkorkuisen kummun.
Koko kotimainen sanomalehdistö -- sekin osa, jonka valtiollinen kanta oli toinen kuin vainajan -- antoi tunnustuksensa hänen suurelle kyvylleen, hänen jalolle luonteelleen ja hänen hartaan isänmaanrakkauden läpitunkemalle julkiselle toiminnalleen. Muista maista saapui monilukuisia surunvalituskirjeitä ja Skandinavian maiden, Venäjän, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian sanomalehdistö sisälsi lukuisia lausuntoja, joista huokui syvää kunnioitusta ja myötätuntoa vainajaa ja hänen elämäntyötään kohtaan. Eritoten oli näin laita Ruotsin sanomalehdistössä ja Venäjän vapaamielisissä lehdissä. Moskovan Mir-seurassa piti ruhtinas Dolgorukoff muistopuheen Mechelinistä, huomauttaen hänen ansioistaan rauhanasiassa. Venäjän taantumuksellisissa lehdissä kävivät arvostelut tietenkin aivan toiseen suuntaan.
Kotimaisissa sanomalehdissä ehdotettiin perustettavaksi Mechelinin muistoksi hänen mukaansa nimitetty rahasto, jolla edistettäisiin hänen harrastamiaan tarkoituksia. Lahjoja kertyi, mutta yritys ei ollut korkeiden viranomaisten mieleen. Keräys kiellettiin, joten ajatusta ei vielä ole voitu toteuttaa.
Suomessa oli Mechelin myöhempänä elinaikanaan yhä enemmän tunnustettu ei vain toisen tahi toisen puolueen, vaan koko kansan mieheksi, pääjohtajaksi siinä taistelussa, jota valtiollisessa mielessä yhtenäinen Suomen kansa kävi sille vakuutetun paikkansa säilyttämiseksi "kansakuntain joukossa". Hän ei saanut nähdä sitä päivää, jolloin Suomen valtiojärjestys taas oli turvattu. Hän ei kuitenkaan lakannut toivomasta sen päivän koittamista, hän uskoi käänteen tapahtuvan samalla kertaa kuin vapaampi aika koittaisi sille suurelle maalle, johon Suomi on yhdistetty. Sitä todistavat nekin sanat, joihin hänen viimeinen painatettu julkaisunsa "Uusi hallitusmuoto" päättyy [Murrosajoilta, II s. 113]: "Etäällä ei voi olla se aika, jolloin järjestelmän muutoksen täytyy tapahtua. Venäjä on nyt murroskaudessa, jolloin yksinvallan aikuiset perinnäiset aatteet koettavat estää uuteen valtiosääntöiseen valtiojärjestykseen kuuluvien periaatteiden todellista sovellutusta. Voidaan havaita, miten nämä vanhettuneet aatteet saavat entistä vähemmän kannatusta yleisen ajatustavan taholta. Pyrkimyksen luoda keisarikunnasta oikeusvaltio täytyy piankin voittaa. Silloin on aika käsissä pysyväisesti järjestää niin hyvin Suomen eduskunnan kuin valtakunnanneuvoston ja valtakunnanduuman harkitsemalla ja hyväksymällä valtioperuskirjalla Venäjän ja Suomen väliset oikeussuhteet kumpaakin puolta tyydyttävällä tavalla. Silloin on myös oleva luonnollisin asia, että suuriruhtinaanmaa saa uuden hallitusmuodon, joka rakentuu Suomen senaatin ja eduskunnan, kummankin erikseen, jo v. 1907 oikeiksi ja tarkoitustaan vastaaviksi harkitsemille perusteille".
Uudenvuodenaattona 1912 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa: "Monta ennustusta ja unelmaa on kytketty vuoteen 1913. Odotetaan suuria tapahtumia, jotka meidänkin maalle tuottavat paremman tulevaisuuden. Omasta puolestani en usko, että uudestaan saamme oikeutemme takaisin äkillisten mullistusten johdosta. Luulen, että meidän on lujina kestäminen koettelemukset, kunnes meidän onnistuu omalla taitavalla toiminnallamme aikaansaada välinselvitys, joka poistaa oikeuksiemme mielivaltaiset loukkaukset ja turvaa asemamme. Tämä tulos ei tietenkään ole saavutettavissa Venäjällä vallitsevan valtiollisen suunnan laadusta riippumatta. Mutta tämän suunnan muuttuessa paremmaksi on meidän saavutettava voitto omasta aatteestamme, omain hyvin harkittujen esitystemme ja ehdotustemme avulla. -- Aivoni työskentelevät joka päivä, milteipä joka hetki, harkiten niin pääkysymysten kuin yksityiskohtainkin vaihtopuolisia ehdotuksia."
Oliko Mechelin, uskoessaan onnellisempain aikojen koittavan maallemme, liian optimistinen? Oliko hänen käsityksensä inhimillisestä olemassaolosta ja sen edellytyksistä tässä ja muissa kohdin kenties liian valoisa? On joskus väitetty, että niin oli laita. Voipa olla mielenkiintoista kuulla, mitä hän itse tästä sanoo. Elokuun 1:senä 1913 päivätyssä kirjeessä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen:
"Utelen välistä itseltäni, onko todellakin niin, että minä 'katselen oloja niin valoisalta kannalta', kuin sinä viime kirjeessäsikin arvelet ja moni aikaisemmin on väittänyt. Tämän itsetutkistelemuksen tuloksena on aina ollut, että niin ei ole laita. En kuvittele asemaa valoisammaksi kuin se todellisuudessa on. En suinkaan ole käsittämättä idästäpäin uhkaavain vaarojen laajuutta enkä oman yhteiskuntamme puutteellista valtiollista puolustuskykyä ja toimintatarmoa. Olen niinikään suruissani nykyajan julkisessa elämässä yltyleensä havaittavien rumien ilmiöiden johdosta. Korkeampia päämääriä ja siveellisyyttä kokonaan vailla oleva ulkopolitiikka, joka sotkee ja pahentaa kansainväliset suhteet. Valtionhallinnon turmelus. Valtiomiesten kiistat vallasta, pääasiallisesti oman personallisen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Hillitön nautinnonhimo ja rikkauksien tavoittelu, mistä köyhälistön luokkaviha saa loppumatonta yllykettä. Saamattomuus niiden uudistusten toteuttamisessa, jotka voisivat katkaista sosialismin harhaopeilta kärjen. Välinpitämättömyys vapauden todellisista periaatteista, joka ehkäisee yksilöjen kehittymistä todellisiksi valtion kansalaisiksi. Rikosoikeuden ja vankeinhoitojärjestelmän kehittymisen seisahdus, vaikka sellaisen kehityksen tarve räikeästi ilmenee eräänlaisten rikosten lisääntymisessä ja uusien esiintymisessä. Häikäilemätön tuhlaus sotavarusteluihin, minkä johdosta varoja vain niukasti riittää kansansivistyksen kohottamiseen. Huono henki useimmissa parlamenteissa, mikä ilmenee ryhmien juonitteluissa, rikollisissa mellakoissa ja heikkenevässä oikeuskehityksen vaatimusten harrastuksessa. Sanomalehdistön vilpillisyys j.n.e."
"Sellainen nykyajan kuva ei herätä valoisia ajatuksia. On käsitettävissä, että moni pessimisti huolestuneena utelee, eikö Europaa uhkaa yhteiskunnallinen kumous, joka lakaisee pois kulttuurin kootut aarteet."
"Mutta -- nyt seuraa ajatusteni valopuoli. Olen monet ajat punninnut vastakkain oman maan ja vieraiden maiden julkisen elämän valo- ja varjopuolia sekä koettanut saada selville, mitkä tekijät siinä on katsottava pysyviksi voimiksi, mitkä taas satunnaisiksi, sellaista kantavuutta vailla oleviksi ilmiöiksi, joka painaa leimansa tulevaisuuteenkin. Näistä mietteistä ja harkinnasta olen saanut sen vakaumuksen, että hyvä ja oikea on päässyt juurtumaan nykyajan elämään syvemmälle ja laajemmalle, kuin se paha, josta yllä olen luetellut niin monta esimerkkiä. Niin uskonnollisella ja eetillisellä kuin yhteiskuntakysymystenkin alalla on useissa kansoissa havaittavana vakavaa pyrkimystä etsimään tietä viittovaa totuutta ja pysyviä suuntia lähimmäisen rakkauden periaatteiden mukaan. Yhä voimakkaampia varottavia ääniä kuuluu imperialismin ja militarismin väärinkäytöksiä vastaan. Perustuslailliset oikeusperiaatteet eivät ole kadottaneet voimaansa edistää järjestystä ja sivistystä valtioissa. Rauhan aate, joka aikaisemmin osittain on tavoitellut saavuttamattomia ihanteita, on nyt kohdistanut työnsä runsaslupauksellisiin kansainoikeuskysymyksiin. J.n.e." -- -- --
* * * * *
Mechelin oli siis optimisti siinä mielessä, että hän uskoi niiden voimain, jotka ovat inhimillisen kehityksen, korkeampaan täydellisyyteen pyrkimisen edellytyksiä, lopultakin osottautuvan vastustavia voimia vahvemmiksi. Ei niin, että ihmiset säästyisivät kärsimyksiltä ja koettelemuksilta. Mutta itse kärsimyskin voi, puhdistavana voimana, osaltaan edistää heidän kehittymistään täydellisemmiksi. Tässä uskossa hän säilytti toivon, että valoisampi päivä kerran oli koittava hänenkin isänmaalleen. Milloin ja miten se tapahtuisi, sitä hän ei, enempää kuin kukaan muukaan, varmasti voinut sanoa, mutta esimerkillään hän opetti meitä luottavaisina kestämään koettelemukset. Hänen omasta elämäntyöstään saa hänen kansansa oikeustaistelussaan kehotuksen ja kohottavan esimerkin, joka sinänsä on voimanlähde tässä taistelussa.