Part 3

VALTO (kiivaasti). Lopeta ajoissa pilkkasi, mies, talli —

SIIRI. Valto! (Rientää Valton hio, koettaen vetää häntä syrjempään.)

DAGMAR. Voi, hyvä Jumala sentään tätä surkeutta!

(Hongisto ja Setä-Fridolf tulevat vasemmalta).

HONGISTO. Mitä tämä merkitsee? — Kas niin, hyvät herrat, ettekö häpeä! Näytättehän aivan tappeluhaluisilta kukoilta, ja naisten nähdessä. Mikä lempo teitä riivaa?

ENGELBERT. Suokaa anteeksi, hyvä setä, emmehän ensinkään aio tapella! Valto vain haluaa opettaa minulle käytännöllistä moraalia — ja mahdollisesti oikein kouraantuntuvasti.

HONGISTO. Ja sinussa siis ei lainkaan syytä ole? Sitä kai tarkoitat tuolla selittelyllä, jota niin kiiruhdit antamaan.

ENGELBERT (hiukan hämillään). No enhän juuri sitäkään tahtonut sanoa, mutta eipä tässä syitä paljo ole tarvittukaan. Voinhan selittää koko jutun. — Tämä pieni selkkaus johtui vain vähäisestä pilasta, olin nimittäin huomannut, että he kaksi pitävät toisistaan ja päätin kokeilla hiukan saadakseni selville miten altis Siiri-serkkuseni on mustasukkaisuuteen. Ja sitten tämä herrasväki otti asian ihan toden kannalta — Valto etenkin kiukustui kerrassaan julmaksi...

HONGISTO. Taisipa hänellä olla siihen syytäkin, siltä se minusta tuntuu jo sinunkin puheistasi päättäen ja luonnollisesti sinä koetat ilveitäsi kaunistella niin paljo kuin mahdollista. — Kuuleppas, Engelbert, minusta tuntuu ikävältä ryhtyä opettamaan aika miestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle suoraan, että sinun on lakattava tuollaisesta lurjusmaisesta vehkeilystä, johon sinulla näyttää olevan niin suuret taipumukset. Minun talossani ei sellainen käy päinsä!

ENGELBERT. Vai niin, herra patruuna. — No, voinhan minä talostanne lähteäkin!

SETÄ-FRIDOLF. Hevitön!

HONGISTO (Engelbertille). Ylpeiletkö sinä? Hyvä on, lähde vain! Ei minulla ole mitään sitä vastaan, — päinvastoin!

(Kerttu ja Jussi näyttäytyvät taustalla, uteliaina kurkistellen).

DAGMAR (Hongistolle). Pappa! Älä ole liian tyly! — Engelbert, miksi sinä vastaat niin yrmeästi isälle, mitä varten suututat hänet?

ENGELBERT. Minä vastaan aina jokaiselle niinkuin hän itse näyttää haluavan. — Ja mieluummin lähden tästä talosta ainaiseksi kuin annan herra isäsi luulotella itselleen, että minä elän täällä hänen armoillaan.

HONGISTO. Onnea matkallesi vain, hyvä herra.

DAGMAR (tarttuen Engelbertin käteen). Ethän lähde, Engelbert? Sinä et saa mennä! — Pyydä anteeksi isältä niin hän kyllä taas leppyy sinuun.

JUSSI (tulee lähemmäksi). Jos minä saisin sanoa mitä minä ja Kerttu meinataan, niin kyllä mee oltaisiin sitä mieltä, että parasta olis jos Takmari fröökynä antais ton herran mennä vaan matkoihinsa, kun ei se kumminkaan anna Kertun olla rauhassa täällä.

DAGMAR. Mitä sinä puhut?! — Engelbert, onko se totta? Oletko sinä uskoton... hyväiletkö sinä Kerttua?

ENGELBERT (erikseen). Nyt on parasta eritä täältä vain komeasti, niinkuin herrasmies ainakin!

JUSSI. Jaa niin, että jos se on totta mitä minä puhuin? — Eikös vaan olekkin, Kerttu? Ja ei sunkaan me tässä valhettelemaanka ruveta... Tänään viimeksi täyty Kertun porailla, kun herra Plummi sitä hätisteli —

ENGELBERT. Tuki suusi, lurjus! Itse minä asiani selvitän. — Kuuleppas, Dagmar! Puhuit jotakin uskollisuudesta, muistaakseni. Luuletko, että sellaista tavaraa löytyy muualla kuin romaaneissa? Ehei! — Kyllä tässä maailmassa täytyy antaa palttua uskollisuudelle ja muilla sellaisille ikäville keksinnöille. Täytyy nauttia elämästä niin paljo kuin mahdollista! — Ja kun minä näen kauniin tytön, joka minua miellyttää, niin minä suutelen ja hyväilen häntä, vaikka sitten olisin juuri vihkipallilta noussut. Hiiteen uskollisuus ja — —

SETÄ-FRIDOLF. Engelbert! Vaikkene! — Mine hepeen olla sinu sukulainen!

DAGMAR. Voi, Jumalani! — Ja tuota miestäkö minä olen rakastanut? — Kuinka hullu minä sentään olen!

ENGELBERT (ivanaurulla). Vastako sen nyt itse huomaat...

JUSSI. Toi herra on aika lurjus — ja kattokaas: sillä on oikeen lurjuksen naamakin!

HONGISTO. Jussi! Suoriu töihisi, täällä ei sinua tarvita.

(Jussi poistuu vastahakoisesti perälle, vetäen Kertun mukanaan).

DAGMAR (tempaa sormuksen sormestaan, heittäen sen vasten Engelbertin kasvoja). Pois, tunnoton ilkiö! Pois näkyvistäni! — En ikinä enää tahdo nähdä sinua, en ikinä! Kuuletko, en milloinkaan!!

ENGELBERT (tavoittaa sormuksen ja pistää sen taskuunsa; ivallisesti kumarreltuaan poistuu vasemmalle).

DAGMAR (istuutuu huvimajaan nyyhkyttäen).

SIIRI ja VALTO (rientävät Dagmaria lohduttamaan).

SETÄ-FRIDOLF. Kuinka voikan sivistyksellinen mies olla niin hirve hevitön!

HONGISTO. Löytyyhän niitä paljokin ihmisiä, jotka nauttivat omasta kataluudestaan. Heidän tarkoituksensa on hämmästyttää lähimmäisiään tuollaisella hävyttömän röyhkeällä esiintymisellään. — Itse asiassa ei tämä juttu minua lainkaan sureta, olen pikemmin hyvilläni, että pääsimme Engelbertistä, sillä olen varma siitä, ettei hän ainakaan olisi tytärtäni onnelliseksi tehnyt. — Dagmar-parka tosin käy säälikseni, hän raukka ei kai pitkään aikaan voi poistaa mielestään pettymyksen tuottamaa katkeruutta. — Mutta kylläpä aika, tuo laupias samarialainen, vähitellen sentään sydänsurutkin lieventää! (poistuu vasemmalle).

SETÄ-FRIDOLF. Kuulepas, Dagmar! Ele sine viitsi itke lainkas! Äi se kannatta, että surra semmone sulhase pärä kun Engelbert.

DAGMAR. En minä häntä surekkaan, mutta minua harmittaa niin kauheasti kun ajattelen, että minä olen saattanut pitää sellaisesta —

SIIRI. Älä ajattele häntä ensinkään, Dagmar! Sinun täytyy unohtaa hänet kokonaan.

DAGMAR. Oi, Siiri, minä pelkään, että se on vähän vaikeata. Meillä oli sentään niin monasti hauskaakin toistemme seurassa, minulla ainakin. Ja minä luotin häneen niin täydellisesti, että minulle käy vaikeaksi unohtaa pettymystäni... Setä-hyvä, tahdotteko saattaa minut sisälle, päänikin on vähän kipeä.

SETÄ-FRIDOLF. Varsin mielelläni! Saanko tarjo kesivartteni? (Menevät vasemmalle, Setä-Fridolf ja Dagmar.)

VALTO. Dagmar-parka!

SIIRI. Todellakin! — Ajattelehan, niin onnettomaksi te miehet voitte saattaa naisraukan, joka teihin luottaa kaikesta sielustaan...

VALTO. Luuletko, että kaikki miehet ovat yhtä tunnottomia? (Ottaa Siiriä kädestä.) Epäiletkö, Siiri, että minäkin voisin —

SIIRI. En, Valto, enhän sinua epäile! Ja suothan anteeksi — vaikkakin minä olen sinua epäillyt aivan syyttä. Annathan anteeksi, Valto?

VALTO. Sydämestäni! Unohtakaamme kaikki äskeiset epäsoinnut ja...

SIIRI. Niin, Valto, unohtakaamme!

VALTO. Ja oletko sinä minun oma, pikku Siirini?

SIIRI (heittäytyy hänen syliinsä). Olen, Valto, sinun omasi tahdon olla!

VALTO. Rakas Siiri! Siitä lähtien kun näin sinut ensi kerran, olen minä ikävöinyt tätä hetkeä, jolloin sinä nojaat minun rintaani vasten. Ja minä lupaan pyhästi, että aina tulen sinua ja yksin sinua rakastamaan, — kaikissa elon vaiheissa, ilossa ja surussa!

Esirippu.