Part 2

ROUVA (menee huvimajaan). Aha, löysinpä sinut sentään vaikka... Kas, Fridolfkin on jo tänne ilmestynyt, — etpä usko, setä, kuinka me olemme papan kanssa sinua etsineet koko aamun. (Istuutuu.) — Mutta tehän olettekin, hyvät herrat, tainneet pitää täällä pikku kekkereitä, koska on pöytä noin koreana! Ja aioitte sitten olla niin piilossa, hiljaa kuin hiiret — minä huusin pappaa jo monta kertaa ennenkuin vastasitte. — Ja kuules, Alppi, minä luulen, että sinun suusi löyhkää väkevälle...

HONGISTO. Olehan nyt vaiti, mamma-kulta, — pitäisihän sinun tietää, että minä olin viime viikolla Olavin-päivillä ja siellä tarjottiin niin hyvää konjakkia, ettei sen vaikutus vieläkään ole haihtunut. — Mutta arvaappas, mamma, missä Fridolf-setä on ollut koko aamupäivän. Joo, hän oli kneippaamassa ja tiedätkö, mitä se merkitsee?

ROUVA. Niin, kyllä minä sen ymmärrän, sinun tarkoituksesi, velikulta. Koetat vain kääntää jutun toisaalle, kun sinulla on paha omatunto näistä vehkeistäsi. (Osoittaa pöydälle.) Sanoppa, Alppi minne sinun kermapullosi on joutunut —

HONGISTO. Kuulehan, mamma, jätetään nyt jo tuo leikinteko sikseen ja puhellaan vähän vakavammistakin asioista. Eikö sinulla ole mitään uutta kerrottavana minulle tänään?

ROUVA. Onpa tietenkin, ja sitävartenhan minä oikeastaan tulinkin sinua hakemaan. Tiedätkö, kun Dagmar kertoi minulle äskettäin, juuri äskettäin, että Siiri ja Valto ovat tänä aamuna monta tuntia istuneet täällä huvimajassa kahden kesken!

HONGISTO. No teillä naisväellä nyt on aina omat harrastuksenne. Te vaanitte viatonta nuorisoa, etsien keitä saisitte kietoa juorujenne sotkuisiin vyyhteihin, ja kun huomaatte kahden eri sukupuolta edustavan nuoren sattumalta hetkeksikään joutuvan kahden kesken, niin silloin — »ne ja ne ovat kihloissa», supatellaan jo korvasta korvaan.

ROUVA. Mutta, pappa, olethan ihan järjiltäsi! Luuletko sinä todellakin, että kaksi nuorta, tyttö ja poika joutuvat kahden kesken noin vaan sattumalta? Ei, kuuleppas, kyllä he suorastaan koettavat välttää sellaista sattumaa, ellei heidän välillään ole aivan erikoista sympatiaa... Sinä naurat vain, pappa, sinä et usko minua ja se johtuu siitä, että sinä olet jo liian vanhanaikanen; sinä et enää kykene ymmärtämään nuoria, etkä heidän tunteitaan.

HONGISTO. Ai, ai, mamma-kulta, sinähän isket kovin ankarasti! Olkoon sitte minun puheeni mitätön tällä kertaa. Minä luovun julkisesti mielipiteestäni ja vannon, että neiti Siiri Auer ja ylioppilas Valto Helavuori ovat vähintäin salakihloissa. — Oletko nyt tyytyväinen?

ROUVA. Et saa vitsailla, Alppi, — tämä on oikeastaan vakava asia.

HONGISTO. Juur' vakava ja juhlallinen, ja niinhän olen minäkin. — Mutta onpa minullakin tiedossa jotain uutta, vieläpä kerrassaan merkillistä laatua. Näetkö, mamma, kun Fridolf-setäkin aikoo mennä naimisiin.

ROUVA. Fridolfko? Jestandes, onko se totta, Fridolf?

SETÄ-FRIDOLF (kuorsaa kuuluvasti).

HONGISTO. Hahhah! Setä-parka on väsynyt kaikesta tän'aamuisesta kneippaainisestaan!

ROUVA. Mitä sinä oikein puhut, Alppi? Fridolf kneippaa — ja hän aikoo mennä naimisiin... Onko se totta, tiedätkö sinä — —

HONGISTO. Enhän minä mitään oikeastaan tiedä, mutta pahoin epäilen, että sedällä on joitakin aikeita... hän oli tänään niin omituisen tapainen, ja kertoi käyneensä tuolla järvellä päin. Luulenpa hänen olleen naapurissa, leskirouvaa tervehtimässä; ja sehän sopisikin muuten vallan mainiosti, etenkin kun Fridolf on intohimoisesti kiintynyt maalaiselämään. — Mutta, kuuleppas mamma, lähdetäänpä täältä matkoihimme ja annetaan sedän rauhassa torkkua. (Erikseen.) Sainpa mamman hämmästymään — selviytyköön Fridolf sitten jutusta miten parhaiten voi! (Tarjoo rouvalle käsivartensa.)

ROUVA (mietteissään). Vai on Fridolfkin naimatouhuissa!... (Lähtevät vasemmalle.)

Hetkisen on näyttämö tyhjänä, lukuunottamatta Setä-Fridolfia, joka kuorsaten nuokkuu tuolillaan huvimajassa. Sitten tulevat perällä Siiri ja Engelbert.

ENGELBERT. Siiri, tuleppas tuonne huvimajaan istumaan hetkeksi, minulla olisi —

SIIRI (keskeyttäen). Ei, mutta kuulehan: minne Dagmar on jäänyt?

ENGELBERT. Mitä me hänestä huolimme!

SIIRI. Häpeä toki, Engelbert, puhua tuolla tavoin morsiamestasi. Oletko sinä todellakin niin välinpitämätön Dagmarista? — Mutta, kas, tuoltapa hän jo tuleekin. Dagmar! Minne sinä jättäydyt?

DAGMAR (tulee perältä; kukkia kädessään). Oihvoi, kun minä sentään hengästyin! Näin tuolla tien varrella muutaman kauniin kukan ja niitä poimiessani ennätitte te jo niin kauaksi, etten enää mitenkään tahtonut ennättää kiinni teitä. Juoksin niin hirmuisen kiivaasti; voi, kuinka kauheasti sydämmeni tykyttää — se on ihan pakahtumaisillaan!

ENGELBERT (erikseen). Ann' huilata vaan...

DAGMAR. Sanoitko mitään, Engelbert? — Tulehan tänne, niin pistän yhden kukan napinreikääsi —

ENGELBERT. Kiitos, kultaseni! Oletpa löytänytkin aika sieviä kukkasia. — Katsohan nyt esimerkiksi tätä orvokkia, sitä voisi aivan verrata sinuun: niin kaino ja niin vaatimaton ja sentähden juuri sitä miellyttävämpi. — (Deklamoiden.)

Sä olet mun orvokkiruususeni, mun kukkani kaino ja puhtoinen, mun armahani, mun ainoiseni — Sä olet mun helmeni...

SIIRI (on edellisten replikien aikana käynyt huvimajaan päin, huomaten siellä Setä-Fridolfin. Puoliääneen.) Hst! Hiljaa! — Setä-Fridolf nukkuu tuolla huvimajassa. Minkä kepposen tekisimme hänelle?

ENGELBERT. Minä käyn noutamassa hiiltä — noetaan hänelle komeat viikset!

SIIRI. Ei käy päinsä — hän heräisi kosketuksesta. Kuulkaahan, pidetään sedälle pieni serenadi; on hauska nähdä ymmärtääkö hän herättyään edes kiittää meitä.

DAGMAR ja ENGELBERT. Hyvä on! Laulakaamme hänelle.

Ryhmittyvät kaikki kolme Setä-Fridolfin ympärille ja laulavat:

»Sä kasvoit neito kaunoinen isäsi majassa j.n.e.»

SETÄ-FRIDOLF (herää, tirkislellen ällistyneenä ympärilleen). Mite? Mite kumalista...

Nuoret lopettavat laulunsa nauraen.

SETÄ-FRIDOLF. Ai, ai täitä väittikoita, kun te pilasi minu paras uni!

SIIRI. Sitenkö sinä kiität meitä serenadista, setä-hyvä?

SETÄ-FRIDOLF. Ei sunkka se serenadi ole minule tarkkoitus, sille ei mine pites olla mike »näitonen kaunoinen» — ikeve kylle! Mutta suokatte antteks', hyvet damit, että mine olen vain paittahihan kanssa... (vetää takin ylleen).

DAGMAR. Fridolf-setä on aina vain yhtä kohtelias kuin ennen nuorempanakin. — Mutta sitä minä todella ihmettelen, ettei setä ole oppinut puhumaan parempaa suomea.

SIIRI. Se taas ei minua ensinkään kummastuta. Setähän on valtion virkamies, ja nykyaikaisen virkailijan velvollisuuksiin suorastaan kuuluu: puhu suomea niin vähän kuin mahdollista — ja niin huonoa kuin suinkin...

SETÄ-FRIDOLF. Sigrid! Ele sine viitsi olla niin ivalinen, kuulepas! Yhtävehe mine kuin moni muukan ei mahta sille niitän, että suomi ole niin kovin vaikke kieli opita ene vanhana, kun kärran lapsena äi ole kuulenut ei ykskän suomen sana, äi kotona, äikä koulussa.

SIIRI. Setä-kulta, ethän vain suuttunut minulle? Tiedänhän minä kyllä, ettei se ole sinun syysi, ettet jo nuorena ole saanut oppia suomea. — Ethän ole vihainen, setä?

SETÄ-FRIDOLF. En, hyve lapsi, äi mine ole suutuksissa lainkas; mine vain muutes sano, mite mine ajattele. — Ja kylle minun teyty antta myötes, että siine, mite sine sano noin ylesesti virkkamiehistä, niin kylle siine ole paljon päräkin!

KERTTU (vasemmalta, sanomalehtiä kädessä). Tässä olis postia, patruuni käski tuomaan nämät tänne (poistuu taas).

SETÄ-FRIDOLF. Jaha, ne taittakin ole minu avisit. — Katsotanpas. (Sovittaa »prillit» nenälleen.) Juu, teme ole... ja teme ole minule... mutta teme ruusun-färine kirje äi sunkkast ole minu — »härra Valtto Heilavuori» säisso teme adressi. (Laskee kirjeen pöydälle.) Kylle kait te toimitta se henele, mine lehte sisän lukeman minu sanoma. (Pois vasemmalle.)

DAGMAR (katsellen kirjettä). Katsohan, Engelbert, eikö sinustakin tämä osote näytä naisen kirjottamalta?

ENGELBERT. No se nyt on luonnollista, tiedän sen katsomattakin — tytöiltä se Valto ennenkin on kirjeitä saanut. Ja käsialasta me huolimme viis', sen suhteen voisimme erehtyäkin, mutta näetkö miten tuo kuori hohtaa punaselta — se se on aivan pettämätön merkki. — Mutta kuules, Dagmar, oleppa niin hyvä ja anna se kirje minun huostaani, sillä Valto varmaankin olisi minulle äkeissään, jos antaisin teille neitosille tilaisuuden tyydyttää uteliaita taipumuksianne lukemalla hänen rakkauskirjeitään.

SIIRI. Onpa sinulla ihmeen hauskat käsitykset meistä. Luuletko todellakin, että me avaisimme toiselle osoitetun kirjeen pelkästä uteliaisuudesta?

ENGELBERT. Etenkin sinua, serkkuseni, minä pahasti epäilen tällä kertaa — sillä onhan nyt kysymys kirjeestä, minkä Valto on saanut joltakin tytöltä!

SIIRI. Ja luuletko sitten Valton kirjeiden minua liikuttavan?

DAGMAR. No Siiri, älähän nyt suotta tekeydy noin välinpitämättömäksi. Tunnustithan sinä minulle juuri täällä vähän aikaa sitten, että sinä pidät Valtosta.

SIIRI. Ja sinä luonnollisesti olet sen kertonut kaikelle maailmalle. — Kun sinä viitsitkin, Dagmar...

DAGMAR. Kuinka sinä voit minua noin loukata, Siiri; kuinka sinä saatat! — »Kaikelle maailmalle»... Engelbertille minä sen kyllä kerroin, sillä me emme salaa mitään toisiltamme, se sinun pitää tietääkin. — — Mutta kylläpä se Valtokin on tunnoton, en minä olisi hänestä sitä uskonut! Täällä hän hakkailee sinua, Siiri, — ja on kuitenkin kirjevaihdossa Helsingin tyttöjen kanssa. Kuule, Siiri, sinun pitäisi antaa hänelle aika läksytys, sen hän kyllä sietäisi saada — uskoton!

SIIRI. Dagmar-hyvä, sinä nähtävästi tarkoitat minun parastani, mutta — suo anteeksi — sinun neuvoasi minä en toki saata seurata. Eihän Valto voi minua pettää, kun ei hän ole minulle uskollisuutta luvannutkaan... Ja sitäpaitsi, eihän se ole niin varmaa, että tuo on mikään lemmenkirje —

DAGMAR. Älä koetakkaan lohduttaa itseäsi tuollaisilla turhilla toiveilla, se tekee pettymyksen vain kahdenkertaiseksi. Jaa, naura vain, Siiri, mutta sinä tulet vielä huomaamaan, että minä olen oikeassa. — Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, jolloin Valtolle on saapunut tänne tuolla samalla käsialalla kirjoitettuja kirjeitä; olen niitä ennenkin nähnyt, vaikkei Valto vielä täällä ole kauan ollutkaan...

ENGELBERT (tyytyväisenä erikseen). Hyvä tulee!

KERTTU (tullen kiireesti vasemmalta). Frouva käski pyytää, jos Takmari-fröökynä olis hyvä ja tulis heti vähäsen frouvan tykö, hänellä olis tärkeetä asiata.

DAGMAR. Mitä ihmettä mammalla sitten on tiedossa? — Minä tulen kohta.

KERTTU (poistuit).

DAGMAR (Siirille). Ethän toki loukkaantunut puheistani, Siiri-kulta? En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, mutta pidän velvollisuutenani sinua ystävänä neuvoa ja opettaa sinut tuntemaan tätä kavalaa maailmaa, kun huomaan sinut vielä kovin lapselliseksi ja kokemattomaksi. — — Odottakaahan nyt täällä vähän aikaa, ja koeta sinäkin, Engelbert, pitää Siiri-parkaa hyvällä tuulella... minä tulen pian takaisin. (Vasemmalle.)

ENGELBERT (siirtyy istumaan Siirin viereen).

SIIRI (väistää etääntyen). Jos sinä aiot seurata Dagmarin neuvoa ja pysyttää minut hyvällä päällä, niin ole ystävällinen ja vapauta minut läsnäolostasi, Engelbert.

ENGELBERT. Miksikä sinä kohtelet minua aina noin tylysti, serkku-hyvä? Olenko minä todellakin sinusta niin vastenmielinen?

SIIRI. Olet kyllä. Sitä en voi enkä tahdo kieltää!

ENGELBERT. Mutta minkätähden? Mistä olet sinä niin kauheasti minuun suuttunut?

SIIRI. Sinä olet — suoraan sanoen — niin sietämättömän itsekäs. Ja se minua etenkin harmittaa, kun huomaan miten tunnottomasti sinä petät Dagmaria. Hänelle itselleen sinä esiinnyt kohteliaana ja rakastavana ritarina ja varsin sokaiset ja pilaat hänet imartelullasi ja kun hän sitten on poissa, niin sinä vain ivaillen naurat hänen lapsellisuuttaan ja herkkäuskoisuuttaan.

ENGELBERT. No mitäpä hän on niin perin omituinen. Oma syynsä! (Erikseen.) Peijakas! Taidanpa olla hiukan liian varomaton — jos Siiri kertoisikin Dagmarille...

SIIRI. Etkö sinä edes sääli häntä, nähdessäsi miten täydelleen hän luottaa sinuun? Ellet pidä Dagmarista, niin sano se hänelle suoraan, se olisi paljo miehekkäämpää —

ENGELBERT. Minusta se olisi sydämetöntä ja julmaa. Kun kerta olen sattunut kihlautumaan hänen kanssaan, niin — jatketaan sitten kuhertelua siksi kunnes hän huomaa erehtyneensä minun suhteeni. Luullakseni se tulee kutkuttamaan Dagmarin ylpeätä ja turhamaista luonnetta, kun hän saa itse jättää sormuksen takaisin... Olen varma siitä, että hän silloin kertoilee ystävilleen ja ystävättärilleen — lyöneensä minua, poika-raukkaa, aika lailla siiville, ja luulenpa, että hän itsekin helposti uskoo tuon, eikä pettymys silloin tunnu hänestä ensinkään masentavalta. — Huomaatko, Siiri, että minä oikeastaan ajattelen Dagmarin parasta, niinkuin vilpitön ystävä ainakin!

SIIRI. Kylläpä sinun ystävyytesi jo tunnetaan. Kun te miehet ilkeättekin olla tuollaisia... kettuja!

ENGELBERT. Ahaa! Nytpä sinut ymmärrän, suloinen serkkuni! — Hitto, kun en tuota heti älynnyt: sinä olet hiukan äkeissäsi Valtoon hänen pikku lemmenvehkeistään — ja sen vuoksi saavat nyt miehet kuulla kunniansa.

SIIRI. Kuinka usein täytyy minun sanoa sinulle, että Valto minun puolestani saa kernaasti vehkeillä niinkuin häntä paraiten huvittaa, minua ei se koske. Eikä Valto uskoakseni toki sentään voisi ollakkaan niin sydämettömän julkea kuin sinä olet.

ENGELBERT. Sanoinhan sinulle jo äsken, että meillä kummallakin on nähtävästi omat käsityksemme sydämettömyydestä. Ja minä olen jo siksi piintynyt omiin tapoihini, että ripityksesi eivät minulle mitään mahda. Mutta jos sen sijaan koettaisit luontaisilla lahjoillasi käännyttää jonkun nuoruutensa vuoksi herkemmän sielun totiseen katumukseen ja parannukseen, niin ehkäpä saattaisit onnistuakin. — Valto esimerkiksi...

SIIRI (nousee suuttuneena ylös, aikoen poistua).

ENGELBERT (asettuu hänen tielleen, siten estäen hänet lähtemästä). Älähän hätäänny, rakkakin serkkuseni, salli minun opastaa sinut oikealle tielle hyvää tarkoittavine neuvoinesi. Tavattuasi Valton pääset siunattuun alkuun esimerkiksi kysymällä häneltä, ken se nuori, miellyttävä neitonen on, jonka seurassa hän usein käveli Helsingin kaduilla nyt viime keväänä — —

SIIRI (polkaisten jalkaa). Mene tiehesi, Engelbert! En voi sietää sinua!

ENGELBERT. Oletpa kovin kiihtynyt tänään, aivanhan luulisi sinut onnettomasti rakastuneeksi, ellet itse niin lujasti toisin vakuuttaisi. Rauhoita mieltäsi, Siiri-hyvä, sitten tyynnyttyäsi voimme taas jatkaa tätä hauskaa ja ystävällistä keskusteluamme. (Vasemmalle. Poistuessaan erikseen.) Totisesti! Serkkuni on saapa täyden makson kaikista kohteliaisuuksistaan!

SIIRI (yksin). Ah, Jumalani, kuinka sydämettömiä ihmiset sentään ovat! Minkätähden ovat he kaikki liittyneet minua kiusaamaan? Mitä olen minä tehnyt heille? — Miksikä kerroinkaan Dagmarille pitäväni Valtosta; miksi en salannut tunteitani kaikilta, kaikilta heiltä, joita olen luullut ystävikseni, — olisinpa sen tehnyt, niin ei minun nyt tarvitsisi rakkauteni tähden olla heidän lelunukkenaan... Mikä houkkio olen ollut, kun olen luottanut Valton rehelliseen katseeseen ja kauniisiin puheihin, ja olen kuvitellut itsekseni, että hän pitäisi minusta samoinkuin minäkin hänestä. Miksi ei kukaan ole selittänyt minulle, että totinen lempi ei sovellu elämään, että kaikki ihmiset vain leikkivät lemmellä — samoinkuin Engelbert. Niin juuri, tuollaisia Engelbertejä he ovat kaikki, jok'ainoa heistä on tuollainen tunnoton viekastelija, he puhuvat rakkaudesta, johon eivät usko, — he puhuvat »tunteistaan» vain siksi, että se on muodissa... Oi, kuinka masentuneeksi ja yksinäiseksi minä tunnen itseni; niiksi loikaan Luoja naisen sydämen niin helläksi ja niin tuskallisen araksi, että siihen pienikin pettymys koskee näin kovin kipeästi! — Oh, huomaanpa, että itsekin jo kuulun noihin tunteellisiin houkkioihin, joille aina olen vain nauranut. Ei, Siiri, se ei kelpaa, — sinun täytyy salata surusi maailmalta, joka ei sinua ymmärrä; vaikkapa sielusi syvimmässä kärsätkin, niin älä anna itsekkäiden ihmisten iloita ja nauttia tuskastasi. Ei, minä tahdon nauraa elämälle kaikkine pettymyksineen!

Kunpa minulla vain olisi ainoakin ystävä, johon voisin hiottaa, ystävä, jolle saattaisin surujani kertoa ja joka tuskaani keventäisi. Uskoin Valtoon niin paljon — mutta hänhän on vain tahtonut leikitellä kanssani. Valtoa en enää saa, enkä tahdo muistella... Dagmar on hyväsydäminen kyllä, mutta hän on ilkeän Engelbertin vallassa kokonaan, häneen en voi luottaa. Engelbert taas on ainoastaan oman itsensä ystävä, ja Valto... oh, taaskin Valto! — Minun täytyy voida unohtaa hänet, karkoittaa hänet ajatuksistani...

VALTO (perältä tullen, käy huvimajaan). Ah, täällähän oletkin, Siiri! Tunsin, aavistin sen jo tullessani. — Mutta mitä varten olet niin totinen, miltei surullisen näköinen? Oletko pahoillasi mistään?

SIIRI (kylmästi). Enkä ole, — täällä maalla tahtoo vain joskus ikävä vaivata. Elämä täällä tuntuu niin yksitoikkoiselta, kun on vilkkaisiin kaupunkioloihin tottunut.

VALTO. Niinkö? Ja minä taas haluaisin elää maalla kaiken ikäni, ainakin näin kesäisin, kun luonto on kauneimmillaan. Maalaiselämä tuntuu minusta niin puhtaalta, raittiilta ja vapaalta!

SIIRI. Puhutkohan täydellä todella? Minusta ainakin on näyttänyt siltä kuin ikävöisit sinäkin täältä pois... ystäviesi pariin.

VALTO. Kuule, Siiri, niin kauan kuin voin toivoa sinun ystävyyttäsi, en täältä kaipaa minnekkään, ellet sinä täältä lähde poijes — sillä en vielä eläissäni ole ketään niin ikävöinyt kuin — —

SIIRI (äkkiä keskeyttäen). Kuin sitä nuorta ja miellyttävää neitiä, jonka seurasta Helsingissä viime keväänä niin paljo nautit! (Erikseen.) Nyt tein tyhmästi! Hän huomaa, että olen mustasukkainen...

VALTO (hämmästyneenä). Mutta, Siiri! Mitä sinä puhut? Mitä tarkoitat?

SIIRI. En muuta kuin mitä sanoistani voit huomata.

VALTO. Miksikä olet noin omituinen, noin kylmä minua kohtaan, olethan ennen kohdellut minua aivan toisin? (Ottaa häntä kädestä.) Siiri kulta, millä olen minä pahoittanut mielesi? Sano, selitä... minä rukoilen sinua!

SIIRI (irroiltaen kätensä). Eiköhän pikemmin minulla olisi syytä vaatia sinulta selitystä. — Mutta olinhan aivan unohtaa: oletko jo saanut kirjeesi, Valto?

VALTO. Kirjeeni? En ole. — Mikä kirje se on?

SIIRI. Etkö ole? Sepä ikävää! — Odotahan, minä käyn noutamaan sen, se saattaa olla sinulle hyvinkin tervetullut, suorastaan ihastuttava! (Merkitsevästi.) Ajattelehan, se voi olla »häneltä»... (kiiruhtaa vasemmalle)

VALTO (rientää jonkun askeleen S:n jälestä). Siiri! Kuule minua! — — Turha vaiva... Hän meni! — Mistähän Siiri on noin kauheasti suuttunut minuun; kunpa voisin tätä juttua hiukankin käsittää... »Miellyttävä neiti — Helsingissä, viime keväänä...» — Hitto vie, ompa se somaa, kun ei minulla itselläni ole aavistustakaan tuosta »miellyttävästä» naistuttavastani — ja nyt hän on vielä lisäksi kirjoittanut minulle! — Mistä ihmeestä on Siiri tuollaista saanut päähänsä? Tahi olisiko hän itse keksinyt tuon kaiken vain kiusatakseen minua, huomattuaan, että minä pidän hänestä? Niin, saattaahan sekin olla mahdollista, ja siinä tapauksessa olisi parasta minunkin osoittaa itsessäni löytyvän kylmyyttä ja jäykkyyttä — se hänet kai paraiten taltuttaisi... Mutta joka tapauksessa minä tahdon saada selville tämän — (aikoo lähteä vasemmalle.)

DAGMAR (tulee Valtoa vastaan). Voi, voi, Valto, kun sinäkin sentään...

VALTO (keskeyttäen). Näitkö Siiriä, Dagmar?

DAGMAR. Hän tuli juuri minua vastaan. — Älähän lähde, Valto, minulla on sinulle vähän puhuttavaa — ja se koskee juuri Siiriä. Hän itki täältä tullessaan, hän on kovin onneton...

VALTO (erikseen). Jumalan kiitos! Hänkin on onneton!

DAGMAR. Niin, Siiri on onneton — ja sinun tähtesi!

VALTO. Minunko tähteni? — No, hyvä! Sinä siis nähtävästi tunnet tuon jutun. Sanoppa mistä Siiri sitten oikeastaan on minuun suuttunut, ja...

DAGMAR. Valto! Älä koetakkaan tekeytyä noin viattomaksi muka, — me olemme selvillä kaikesta, ja minä itse sanoin Siirille — sen tunnustan sinulle suoraan — minä se olin joka sanoin Siirille, että hänen pitäisi läksyttää sinua ja antaa sinun huomata, ettei meitä naisia ole sentään niin helppo pettää kuin sinäkin näytät luulevan!

VALTO. Tämähän käy aina vain yhä hauskemmaksi! Se vain on ikävää, etten minä ymmärrä vieläkään mitä sinä oikeastaan tarkoitat.

DAGMAR. Voit kyllä minun puolestani puhua mitä haluat — minä en luota sinuun enää lainkaan! Mutta se minua tosiaankin surettaa, että sinäkin, josta minä en sellaista olisi voinut ajatellakaan, ja sinäkin jo noin nuorena olet tuollainen uskoton petturi. — Valto, etkö sinä ensinkään ajattele, että naisellakin on sydän ja vieläpä hellä, rakastava sydän, joka helposti ilosta sykähtää, mutta joka myöskin helposti murtuu!

VALTO. Mutta Herran nimessä, Dagmar, sanohan nyt vihdoinkin mitä pahaa minä sitten olen tehnyt sinun ja Siirinkin mielestä? Ketä minä olen pettänyt, kenen sydämen murtanut...?

DAGMAR. Sinä olet pettänyt kaikkia, jotka ovat sinuun luottaneet. Täällä sinä kurtiserailet Siiriä ja oletkin jo saanut tyttö-raukan pään pyörälle, — mutta sitten olet vielä rakkaussuhteissa toisten tyttöjen kanssa, koska tänään viimeksi tuli sinulle sellainen punanen ja hajuvesiltä lemuava kirje, joka ei voi olla mikään muu kuin rakkauskirje.

VALTO. Kuule, Dagmar, minulla ei ole itselläni aavistustakaan tuosta merkillisestä kirjeestä, josta Siirikin jo minulle vitsaili. Mutta enkö voisi minäkin saada nähdä, minkälainen tuo punanen ja lemuileva hirviö on, josta niin suurta melua pidetään?

DAGMAR. Etkö ole todellakaan vielä saanut sitä? Sitten se kai on Engelbertillä, -- hän sen otti haltuunsa, kun pelkäsi Siirin ja minun uteliaisuudesta avaavan ja lukevan sen.

(Siiri ja Engelbert tulevat vasemmalla).

SIIRI. Dagmar, tulehan tänne vähäsen! (Puhelevat hiljaa keskenään hiukan syrjemmällä.)

VALTO (Engelberlille). Sinuapa tässä juuri kaipasinkin. Nämät neitoset kun ovat kertoilleet sinun hallussasi olevan erään minulle osoitetun kirjeen.

ENGELBERT. Onpa kyllä — ja siitä samaisesta kirjeestä on sinulla nähtävästi jo ollut pientä harmiakin, siihen käsitykseen minä ainakin Siirin puheista tulin. Satuin, näet, leikillä huomauttamaan jotakin sen epäilyttävästä väristä ja... Kas, tässä kirjeesi, ole hyvä! (Erikseen.) Vietävän naikkoset, kun eivät tainneet pitää hampaitaan yhdessä — ja pilasivat hyvän alun!

VALTO (kirjettä tarkastellen). Siskoltahan tämä näkyy olevan, on kai piloillaan käyttänyt ruusupaperia. — Muuten luulisin sinun tuntevan sisareni käsialan —

ENGELBERT. En tullut sitä niin tarkastelleeksi, väitin vain umpimähkään kirjettä naisen kirjoittamaksi — ja olinhan siinä kyllä oikeassa.

SIIRI. Kuule, Engelbert! Puhuitko sinä noin vain umpimähkään myöskin siitä neidistä, jonka kanssa sanoit Valton Helsingissä seurustelleen?

ENGELBERT (erikseen). Piru vieköön, tämähän käy jo tukalaksi!

VALTO. Vai niin! Sinäkö, hyvä veli, siis tuollaista olet Siirille uskotellut? Mitä tarkoitat sinä noilla vehkeilläsi?

ENGELBERT. Mitäkö tarkoitin? Enpä mitään oikeastaan: kiusoittelin vain piloillani Siiriä, kun hän oli ollakseen muka niin kovin välinpitämätön sinun suhteesi.

DAGMAR. Mutta Engelbert! Kuinka sinä olet voinut olla niin julma? Ajattelehan, sinä olisit tuolla kauhealla pilanteollasi saattanut särkeä rakastavan sydämen...

ENGELBERT. Oleppa nyt hassuttelematta hetkinen, Dagmar. — Kuules, Valto, ethän suinkaan kiukustunut minuun tuosta pikku jutusta?

VALTO. Jaa — myönnän, ettei paljo puutu. — Enpä olisi uskonut sinua niin lapsellisen ilkeäksi, aika miestä.

ENGELBERT. Olisin kyllä valmis pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttani, mutta (ylpeästi) — sinun moraalisaarnojasi en kaipaa!

VALTO (tyynesti). Tuo röyhkeytesi paraiten todistaa, että sinä tosiaankin tarvitsisit saada hiukan opastusta ainakin »siivossa esiintymisessä».

ENGELBERT (ivallisen nöyrästi). Olisin kiitollinen, jos saisin kunnian päästä oppilaaksenne, jalo herra saarnaaja!

VALTO. Älä ivaile, Engelbert! En ole nyt muutenkaan sopu-tuulella.

ENGELBERT. Vaikenenhan minä kuin muuri! Hyvä ystävä, älä silmäile minua noin julmasti, — sinun murhaava katseesi täyttää kurjan sieluni pelvolla ja vapistuksella...