Part 2

Kello oli vasta kaksitoista, tunnin päästä hän vasta pääsisi kotiin. Niin kauan hän ei jaksanut odottaa, vaan meni istumaan pöytänsä luo, vetäisi laatikon auki ja sujautti kirjeen salavihkaa sinne. Kumarassa pöytänsä ylitse hän sai tuotapikaa sitä silmäillyksi ennenkuin tunti alkoi.

Se oli monta arkkia pitkä. Kristillisen avio-elämän merkityksestä oli alku--sitä kesti sivu sivulta. Selma käänsi lehtiä, silmät lensivät ylhäältä alas, toiselta puolelta toiseen, kunnes vihdoin tarttuivat kiinni viimeiseen. Siellä hän löysi mitä oli odottanutkin. Siellä oli kirjeen varsinainen tarkoitus selvin sanoin lausuttuna.

»Ja nyt kysyn tieltä, neiti Selma Varén, tahdotteko tulla minun aviopuolisokseni. Tahdotteko uskoa elämänne ja tulevaisuutenne minun haltuuni? Tarvitseeko minun mainita, ettei luottamuksenne varmaankaan joutuisi häpeään. Olen vakiintunut mies, minulla on siveellinen maailman katsantotapa, koko elämäni on rakennettu tukevien periaatteiden perustukselle. Velvollisuuteni koetan aina täyttää, niin suuressa kuin pienessäkin, ja siinä suhteessa voin sanoa, että asetan itselleni mitä ankarimmat vaatimukset.»

Selman rinta kohoili--hän työnsi laatikkonsa kiinni. Tunti alkoi. Lehtori Korner seisoi jo luokan edessä. Tutkittiin kasveja, mutta Selma oli kuin unessa koko tunnin, ei seurannut opetusta eikä viitannut. Onneksi ei lehtori Korner häneltä monta kertaa kysynytkään.

Kotiin mennessä vei Selma Annin erilleen.

--Et usko, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Tule heti syötyä minun luokseni.

--Kerro nyt jo, muuten kuolen uteliaisuudesta.

--En kerro, ennenkuin sitten vasta.

--Sano edes, ketä se koskee.

--Kylläpähän kuulet.

Anni ei malttanut rehellisesti syödä sinä päivänä. Hän oli kuin tulisilla hiilillä. Selma oli vielä pöydässä, kun hän jo saapui.

Hän sai odottaa hyvän aikaa. Selaili albumia ja kirjoja Selman kamarissa ja ihmetteli, mitä salaista Selmalla mahtoi olla kerrottavanaan. Jotain merkillistä, sen hän oli huomannut Selman koko olemuksesta.

Vihdoin viimein hän siihen tuli itsekin ruokasalista.

--Joudu nyt, Selma kulta, minä täällä olen odottanut sinua vaikka kuinka kauan.

Selma antoi äänettömästi päästä kirjeen hänelle käteen ja asettui katsomaan, minkä vaikutuksen se matkaan saisi.

Anni huudahti, kun näki allekirjoituksen. Hän arvasi kohta, mitä kirje merkitsi. Luki ja ihastui, että silmät säihkyivät, luki eteenpäin, lausui ääneen parhaimmat paikat ja innostui lopulta niin, ettei tiennyt, mitä sanoa.

--Sinä onnen lapsi!

Hän puristeli Selmaa, itki ja nauroi, ja puristeli taas.

--Sanoinhan minä sen, sanoinhan, että hän on sinuun rakastunut. Jokos nyt uskot. Voi, voi, sinua Selma! Kun saat parhaimman miehen maailmassa. Ellet sinä tule onnelliseksi, niin ei sitten kukaan. Onnen myyrä, mikä olet!

Hän painoi Selman käsiä kasvoilleen, pudisteli häntä, esti hänen polveaan ja kätki viimein nyyhkien ja nauraen silmänsä hänen hartioitaan vasten.

--Eikö sinusta ole kuitenkin kummaa, että lehtori Hellman--ajattele: lehtori Hellman, pyytää minua vaimokseen?

--No, ei ollenkaan kummaa, ei ollenkaan. Ketä sitten, ellei sinua? Minusta te juuri niin hyvin sovitte toisillenne. Hän etevin ja parhain miehistä, sinä naisista.

--Niin, vaan olenhan minä sentään niin lapsellinen ja kokematon vielä. Ja mitä sinä sanot, etevin ja parhain! Sinun silmissäsi, kenties--

--Ja myös muiden. Luuletkos, että lehtori Hellman olisi sinua kosinut, ellet olisi hänenkin silmissään ensimmäinen kaikista.--Ei, mutta mitähän Nanni sanoo, kun saa pitkän nenän. Kyllä sitä harmittaa.

--Ole nyt vaiti! Ronninmäellä ei ollut tietääkseenkään lehtori Hellmanista, Kornerin kanssa vain metsiä kulki kasveja etsimässä.

--Kun näki, ettei ollut mitään toivoa lehtori Hellmanin suhteen. Luuletko, että hän muuten välittäisi Kornerista. Tuosta tuommoisesta tunkion nuuskijasta.

--Hyi, Anni, kuinka sinä puhut!

--No sano, oletko koskaan kuullut Kornerin puhuvan mistään korkeammista aatteista? Ja tiedätkös, minä pelkään, ettei hän pane suurta arvoa uskonnollekaan. Katsopas vaan, kuinka hajamielisenä hän aina seisoo rukouksissa. Minä olisin hirveän levoton, jos sinusta tulisi Kornerin vaimo, sillä mitä tukea hänestä olisi ajan pitkään? Epäilen, voisiko hän pysyä edes uskollisenakaan.

--Älä, herran tähden, puhu niin kovaa, jos kuka kuuntelisi seinän takana.--Kyllä sinä muuten olet oikeassa, en minä suinkaan uskaltaisi mennä Kornerille, en millään ehdolla maailmassa.

Koko iltapäivän mietiskeli Selma kaiket tunnit luokalla istuessaan, miten hän sepittäisi vastauksensa lehtori Hellmanille. Kotiin tullessa illalla se oli hänellä jotakuinkin päässä. Konseptin hän sentään ensin kirjoitti.

Valitsi sitten sileimmän ja puhtaimman paperiarkin, johon alkoi:

»Korkeasti kunnioitettava Herra Lehtori!»

Mutta K oli vähän vino; hän siirsi sen arkin syrjään ja otti toisen. Siihenkin tuli jotain vikaa ja kolmanteen samoin. Kahdeksan arkkia meni sillä tavoin hukkaan, mutta yhdeksännestä tulikin sen sijaan komea. Kirjoitus tasaista ja kaunista, hän katseli sitä läheltä ja kaukaa.

»En ole ansainnut tätä onnea, Jumalan suuresta armosta se on osakseni tullut.»

Siihen kohtaan hän varsinkin oli tyytyväinen. Hellman kun oli uskonnon opettaja, muuttui Selmankin huomaamattansa yhtäkkiä erinomaisen uskonnolliseksi. Ja periaatteiden, velvollisuuksien ihminen hän myös tahtoi olla samoin kuin Aarnold.

Hellmanin ristimänimi oli näet Aarnold. Selma opetteli sitä jo lausumaan ja koetti saada sille mitä kauniimman soinnun. A:n hän veti hyvin pitkäksi, ja o:n, jonka hän äänsi puolittain u:na, hän myöskin venytti. Sillä tavoin hän Aarnoldista sai jotain tähän tapaan: Aaaarn-uooldd.

»Olen vielä nuori ja kokematon,» niin oli kirjeen lopussa, »mutta luottaen Teidän apuunne ja ohjaukseenne uskallan kuitenkin ottaa vastaan vaimon kalliit velvollisuudet.»

Hän pani kirjeen Erkon »Tietäjän» sisään ja kääri sen paperiin. Tunnin loputtua hän vei kirjan lehtorille käteen kaikkien nähden.

--Lehtori pyysi minulta kerran »Tietäjää» lainaksi, tässä se olisi.

Lehtori otti kirjan, kiitti, ja meni menojaan. Ei katsonut Selmaan ollenkaan.

--Pahastuiko hän? kysyi Selma Annilta, vai eikö hän arvannut, että siellä oli kirje sisällä. Olisiko minun pitänyt ehkä lähettää se? Taikka odottaa portailla ja siinä joten kuten pujauttaa se hänen käteen?

--Eikö mitä. Laita itsesi vaan nätiksi, tänä iltana hän on luonasi.

--Nätiksi? Ei, päinvastoin, siinä tapauksessa niin yksinkertaiseksi kuin suinkin. Luuletko, että lehtori Hellman hyväksyy turhamaisuutta naisissa?

--Vaikkei hyväksyisi, mutta miellyttää se häntä kuitenkin. Luuletko, että olisi rakastunut sinuun, ellet olisi muita kauniinpi, ja ellet olisi komein kaikista tytöistä?

--Vaan puvun suhteen--

--Niinpä niin, puvunkin suhteen. Hiuksista alkaen. Annapa tänne, kun minä ne käherrän taas otsalta.

--En minä, ihan varmaan hän ei siitä pidä.

--Kas nyt taas, kun väittelee turhia. Minä sanon sinulle, että olkoon miehillä minkälaiset periaatteet hyvänsä, niin kauniit ja komeat naiset niitä, vaan miellyttävät, ei rumat eikä huonosti puetut, vaikka olisivat enkeleitä sydämen puolesta. Olen minä sen niin monta kertaa pannut merkille. Meidän pitäjässäkin oli apulaispappi, aivan kerettiläinen ja niin ankarasti jumalinen kuin ikinä olla saattoi. Pappilan Emilia neiti, joka oli tavattoman hiljainen ja vakava tyttö, rakastui häneen. Mutta luuletkos, että apulainen hänestä huoli? Ei ollenkaan! Ja juuri sen vuoksi, että Emilia oli vaatimaton koko olennossaan ja kävi aina yksinkertaisissa, kotikutoisissa vaatteissa. Mutta kas vallesmannin Natta neiti, se miellytti. Mitä varten? Kun tukka aina oli käherrettynä otsalla, ja kun kaikki leningit tehtiin Helsingissä, viimeisen muodin mukaan. Ja kun hän oli iloinen ja mielisteli kaikkia herroja. Apulaisesta hän ei välittänyt vähän vähääkään, pappansa kirjuriin oli rakastunut, mutta kun näki, ettei siitä miestä kumminkaan tullut, niin apulaiselle sitten meni yhtäkaikki. Semmoisia ne ovat herrat, niin yksi kuin toinenkin. Enkä usko että lehtori Hellman siinä tekee poikkeuksen, olkoon puheissaan kuinka ankara tahansa.

--Tekee, olen varma, että tekee. Selma oikein punastui.

--No, tehköön. Mutta käherrettynä sinulla oli hiukset, kun hän sinuun rakastui ja nyt emme rupea niitä muuttelemaan. Sitten rouvana saat heittää sileäksi, jos miehesi niin tahtoo, mutta seuraa nyt kiltisti minun neuvoani.

Selma antoi myöten. Hiukset käherrettiin ja sininen leninki tuli päälle.

--Ompelijan kunnosta se usein riippuu miesten rakkaus, tuumaili Anni Selmaa laitellessaan.

--Älä, hyvä Anni, puhu tuolla tavalla, se minua niin vaivaa.

--No, no. Saatan kait minä olla puhumatta, mutta kyllä asia niin on yhtä kaikki.--Nyt sinä jo olet kuin toinen ihminen. Katsopas peiliin! Kun hän vaan tulisi, ennenkuin ehtivät suoristua.

Hän tuli. Astui vakavana ja suorana, aivan yhtä tyyneesti kuin seminaariinkin käydessään, ehkä sentään hiukkaista kiireemmin.

Ikkunasta he hänet näkivät. Anni sieppasi nuttunsa käsivarrelleen ja juoksi toista tietä pois, talon huoneiden läpi.

Selma jäi odottamaan. Hän seisoi pöydän luona, nojasi kädellään pöytään ja oli vuoroin punainen, vuoroin valkoinen. Miten hänen tuli käyttääntyä, mitä sanoa, kuten olla?

Mutta hän pääsi pian kaikesta huolesta. Lehtori Hellman otti häntä heti kohta vyötäisistä ja suuteli arastelematta. Vei sitten rinnalleen istumaan sohvaan, sanoi häntä Selmakseen ja sinuksi ja hyväili häntä.--

Selma ei paljon näille ilmoille tajunnut, niin hän oli hämillään ja sekaisin. Se oli tullut niin äkkiä kaikki. Lehtori Hellman, jota hän niin kauheasti oli kunnioittanut, jota kaikki oppilaat pitivät puolijumalana--hän heidän uskonnon opettajansa, heidän ohjaajansa istui nyt tuossa sulhasena hänen rinnallaan, aivan kuin olisi ollut joku muu tavallinen mies! Ja lähestyi häntä tunteilla, joilla ei tähän saakka vielä yksikään mies ollut häntä lähestynyt. Ne heräsivät hänessäkin--nuo hyväilyt vaikuttivat kuin tulikipinät hänen elimistöönsä.

Puhe taukosi, Hellman vaan kuiskaili jotain silloin tällöin. Selma oli illan kuluessa muutamia kertoja saanut lausutuksi Aarnold.

Mutta nyt oli jo myöhäistä, tunnit olivat vierineet heidän huomaamattansa. Hellman katsoi kelloaan ja hymyili.

--Ai, ai--!

--Ei sinun enää tarvitse mennä seminaariin tunnille, hän sanoi jäähyväiset otettuaan. Aamupäivällä teemme visiitin johtajan luona ja ilmoitamme hänelle kihlauksemme, tovereillesi saat antaa tiedon, milloin vain tahdot.

Seuraavana päivänä tuli Selma huomaamaan, mistä merkityksestä tämä kihlaus hänelle oikein oli. Toverit tulivat häntä onnittelemaan ja osoittivat jo tervehtiessään niin suurta nöyryyttä ja kainoa ihailua, että Selmaa ensin kummastutti. Mutta hän huomasi samassa, mikä siihen oli syynä. Olihan hän lehtori Hellmanin morsian ja semmoisena siis osallinen siihen kunnioitukseen, jota häntä kohtaan tunnettiin. Hän oli yhtäkkiä noussut heidän silmissään, he katsoivat häneen ylös kuin johonkin korkeampaan olentoon ikään. Heidän silmänsä seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään ja kaikissa niissä kuvastui harrasta ihmettelyä. Selman koko olemus myös muuttui aivan kuin itsestään kahta arvokkaammaksi entisestään. Mutta hän oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille, ei kukaan voinut sanoa häntä ylpeäksi tai mahtavaksi. Hän istui yksin huoneen perällä sohvassa, mutta hän oli istunut siinä jo heidän tullessaankin. Toverit asettuivat loitommalle, hän vaati heitä lähemmäksi, joku siirtyi hiukan pöytää kohden, mutta useimmat pyrkivät vain taakse päin. Annikin istuutui hymyilevänä ja onnellisen sinne vallan ovensuuhun, Hilma Veijolan tuolin reunalle.

--Anni, mitä varten sinne. Tule tänne sohvaan, onhan täällä tilaa.

--Tässä toki on niin hyvä olla, sanoi Anni ja piti paikkansa.

Samaan suuntaan oli hänen kihlauksensa vaikuttanut seminaarin johtajaan ja opettajattariinkin. Hän oli yhtäkkiä siirtynyt oppilaan asemasta pois ja istui nyt saman arvoisena heidän seurassaan.

--He ihmettelivät, etteivät olleet mitään huomanneet.

--Mutta lehtori Hellman osaa niin mainiosti hallita itseään, nauroi johtajatar.

Lehtori Hellman hymyili vain heille. Muutaman minuutin he istuivat itsekunkin luona, eikä Selman tarvinnut monta samaa lausua, Aarnold piti huolen keskustelusta heidän puoleltaan. Mutta salavihkaa he loivat silmänsä aina Selmaan, ja heistä tuntui, kuin vasta nyt olisivat oikein huomanneet, kuinka suloinen hän todella oli ja kuinka hienosti hän käyttääntyi.

Aarnold määräsi mihin heidän aina tuli mennä ja milloin. Hänestä myöskin riippui, kuinka kauan viipyivät kussakin paikassa. Välistä hän antoi vain silmillään merkin poislähdöstä, välistä taas tuli hänen luokseen ja sanoi:

--Emmekös jo lähde, Selma?

Ja Selma oli silloin heti valmis.

Yleinen mielipide sekä oppilailla että opettajilla oli, että he sopivat erinomaisen hyvin toisilleen. Lehtori Hellman oli järkevä, voimakas ja päättäväinen, hän oli mies, sanan täydellisessä merkityksessä.

Selma taas tunteellinen, suloinen, älykäs, hieno. Mutta samalla hän oli hentoja taipuvainen: oli nainen.

Hellman oli vankka vahva honka, joka pysyi pystyssä myrskyjenkin pauhatessa. Selma kukoistava köynnöskasvi, joka sen ympäri kietoutui. Honka oli köynnöksen tukena, köynnös hongan kaunistuksena.

Ihmiset ennustivat onnea, tulevaisuus häämötti edessä täynnä lupauksia ja hyviä enteitä.

II

Joulun aikaan oli Selma tullut nuorena rouvana seminaari-kaupunkiin. Koti oli hyvässä kunnossa häntä odottamassa. Kolme huonetta heillä oli, yksi Aarnoldille, toinen hänelle ja kolmas vieraita varten. Sitä paitsi oli heillä keittiö, jossa palvelija asui.

Huonekalut olivat uusia, puleerattuja. Niitä tuli varoa, sanoi Aarnold, ei pyyhkiä kostealla rievulla, etteivät himmenisi. Ruokakaappi oli erittäin komea. Se oli maksanut sata markkaa. Ja Aarnold näytti sisustaa. Kellertävillä hyllyillä oli joukko porsliini- ja lasi-astioita, tusina kutakin lajia, ilmoitti hän.

--Täytyy laittaa paperit hyllyille, sanoi Selma, ja oli hiukan olevinaa, että hän sen keksi.

--Se on totta, se, myönsi Aarnold.

Selma päätti leikata ne kauniille koukeroille. Hän tiesi osaavansa. Kotona oli hän useasti saanut leikata niitä mammalleen.

Mutta kaikessa muussa hän oli tykkänään oppimaton. Koulun lopetettua hän oli tullut seminaariin, milloin olisi hänellä ollut aikaa harjaantua taloustöihin? Hän olisi tahtonut siirtää häitä kesään, voidakseen kevään kuluessa opiskella kotona, mutta Aarnold ei siihen suostunut, tahtoi saada Selman kokonaan omakseen niin pian kuin mahdollista.

--Tarvitseeko naisen tosiaan opiskella talouden askareita? Luulisin, että se taito on hänellä jo luonnossa. Ei muuta kuin tarttuu kiinni vain.

Selmaa kuitenkin pelotti. Hän oli ostanut kokkikirjan varoilta. Se oli hänen ainoa turvansa.

Johtajan rouva oli Aarnoldin pyynnöstä hankkinut heille palvelijan. Hänen nimensä oli Miina; oli tottunut laittamaan ruokia, osasi leipoa, silittää vaatteita, y.m.

--Mutta ruuan laitto kuuluu oikeastaan emännälle, sanoi Aarnold. Ei sitä piian huostaan sovi jättää. Se tapa täytyy ottaa meidän taloomme heti alusta alkaen.

--Pyytäisinköhän Miinaa neuvomaan minua? kysyi Selma.

--Ei millään muotoa, Selma kulta, kuinka voit semmoista ajatellakaan. Mitä arvoa sinulla olisi emäntänä, jos piikasi näkee sinut oppimattomaksi? Kysy ennemmin muilta rouvilta semmoista, jota et tiedä. Mutta tarvinnetko sitäkään. Eikö siellä kokki-kirjassa ole kaikki tarkkaan selitettynä?

--Onhan siellä. Jos sitten koettaisin sen mukaan.

--Kaiken mokomin. Äläkä anna hänen siellä huomata mitään epäröimistä.

Tuolla yhdentoista aikaan tuli Miina kysymään mitä laitettaisiin päivälliseksi. Hän oli jo pessyt astiat aamiaisten jälkeen.

Selma oli arvellut, ettei hän vielä ensimmäisenä päivänä itse keittäisi päivällistä, määräsi ainoastaan ja antaisi hänen valmistaa. Oli kysynyt Aarnoldilta kävisikö se laatuun.

--No, miksei, oli Aarnold vastannut. Voithan sinä orienteerata itseäsi yhden päivän.

Sen vuoksi hän nyt olikin aivan huolettomana. Aikoja ennen aamiaista hän jo oli tuumannut valmiiksi, mitä määräsi laitettavaksi.

--Tänä päivänä keitetään lipeäkalaa ja hernesoppaa, hän ilmoitti Miinalle.

--Ei niitä saa ostaa lipeäkaloja täällä.

--Saa. Minä juuri luin »Keski-Suomessa». Niitä on monessa puodissa kaupan.

--Niin, vaanpa valmistettuja.

--Ei valmistettuja, tietysti. Kodeissahan ruoka aina valmistetaan. Miinan silmät repesivät auki. Selma seisoi suorana ja arvokkaana hänen edessään; puolta päätään hän ainakin oli Miinaa pitempi, sekin oli suureksi eduksi.

--Arvelen, että jos ostaisimme viidenkymmenen pennin edestä, siitä saisimme ehkä kahdesti laittaa päivällistä.

Miina puhkesi nauramaan.

--Ei, hyvä lehtorska, ei se käy. Niitä täytyy ensin pitää lipeässä vuorokauden tai pari vähintäin ja sitten lioittaa vedessä, ennenkuin niitä voi keittää.

Ja Miina nauroi, että hytkähteli, koetti talttua, pani kämmenensä suun eteen, mutta nenän kautta tyrski pidätetty nauru kahta hullummin ilmoille. Eikä auttanut muu, kuin lähteä keittiöön ja antaa täysi valta halulleen: hän hahatti niin, että oli katketa, silmistä juoksi vesi ja sydänalaan koski.

Selma oli punastunut aina ohimoita myöten. Hän kääntyi ikkunaan päin ja katseli kadulle. Kun Miina oli mennyt keittiöön, hän kiiruhti ottamaan kokki-kirjaansa esille.

Aivan oikein, niin oli, kuin Miina sanoi. Mutta niitä voi myöskin laittaa toisella tavalla. Voi pitää sekaporossa, ja siitä ei varmaankaan Miina tiennyt mitään. Hän päätti laittaa niitä sillä tavalla jonkun päivän kuluttua, näyttääkseen, ettei hän osaamaton ollut. Mutta kuinka selittäisi hän erehdyksensä tänään?

Hän päätti olla puhumatta siitä mitään, sillä tavoin se ehkä parhaiten unohtuisi. Päivällisestä täytyi kumminkin pitää huolta. Hän lujensi mieltään, nosti päänsä pystyyn ja meni keittiöön.

--Laitetaankin vain hernesoppaa ja pannukakkua.

--Laitetaan!

Miina oli jo vallan tyyntynyt, suupielissä vielä vähäisen nytki, mutta Selma ei ollut sitä huomaavinaan.

Kello löi yhtä. Aarnold tuli kammaristaan.

--No, pikku eukkoseni, joko sinä annat päivällistä?

--Minä menen katsomaan.

Hän painoi keittiön oven kiinni jälkeensä ja läheni hellaa, jonka luona Miina puuhaili.

--Onko ruoka pian valmista?

--Ei toki hetikään. Millä ajalla se olisi ehtinyt. Herneet, jotka sietävät kiehua ainakin kolme tuntia.

Kolme tuntia! Selman sydän kouristi.

--Milloinkahan se sitten joutuu?

--Tuolla neljättä käydessä, ei ennen mitenkään. Hän palasi Aarnoldin luokse.

--Vasta neljättä käydessä voimme saada päivällistä.

--Ohhoh!

Hän katseli kelloaan ja näytti tyytymättömältä. Selma ei tiennyt, mitä sanoa.

--No niin, sitä ei nyt voi auttaa tällä kertaa. Hän pisti kellon taskuunsa ja vetäisi Selman luokseen. Vastedes pitää pikku vaimoni huolta siitä, että ruoka on säännölliseen aikaan pöydässä. Aamiainen kello 9, päivällinen kello 1.

Hän suuteli Selmaa ja naurahti, kun näki hänellä olevan kyynelet silmissä.

--Sinä kyllä totut, älä ole milläsikään. Mutta tästä näet, ettei ole palvelijan varaan jättämistä.

Hän suuteli vielä kerran Selman punastunutta poskea ja lähti.

Ei ainoatakaan nuhteellista sanaa hän lausunut, mutta Selma tiesi, että hän Aarnoldin mielestä oli laiminlyönyt tehtävänsä, koko hänen olemuksensa sen ilmaisi, yksin syleilyssä ja suutelussakin sen tunsi.

Hän oli pahoillaan, mutta päätti, ettei se enää toista kertaa tapahtuisi. Päivällinen pantaisiin vastaedes tulelle heti aamiaisen jäljestä. Ja sittenpä kumma ellei joutuisi.

Selman ajatukset pyörivät tästä lähtien alituisesti ruuan laitossa. Hän luki kokki-kirjaa salaa, ettei Miina älyäisi; keittiössä hän koetti näyttää varmalta ja tottuneelta, vaikka sydämessään epäili joka ainoata toimenpitoaan. Ja kuinka monta kertaa hän sai punastua, kuinka monta kertaa niellä harmin kyyneleen, kun Miina tirskui hänen selkänsä takana tai ivallisesti nyrpisti huuliaan jollekin erehdykselle!

Niinkuin silloin, esimerkiksi, kun hän keitti imelääsoppaa. Suurustetaan lusikallisella perunajauhoja, luki kokki-kirjassa. Hän otti perunajauhopussin käteensä, lusikan toiseen ja meni hellan luokse.

Miina katsoi syrjäsilmin,--Niinkö luuli ettei hän tätä tietäisi?

Soppa kiehui poristen, veskunat ja ryynit hyppelivät ja liemi räiskähti aina väliin kastrullin laidan ylitse. Selma otti lusikallisen jauhoja pussista ja hämmensi soppaan.

--Kauhistus! Ne menivät paakuiksi! Hän hämmensi ja hämmensi, koetti kiertää, koetti vispata. Käytti vuoron lusikkaa, vuoron kapustaa. Ei tullut apua. Valkoisia paakkuja oli soppa aivan täynnä. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Hän ei uskaltanut katsoa Miinaan päin. Lieneekä hän jo huomannut onnettomuutta? Jos koettaisi saada niitä pois? Hän otti muutamia kapustaan ja viskasi ne vierellä olevaan vesipataan. Mutta niitä uiskenteli siellä lukemattomia, eivätkä ne näyttäneet vähentyvän.

Ja kello oli jo neljännestä vailla yksi. Tuossa paikassa tulisi Aarnold ruokasaliin. Mitä oli tehtävä? Hänen avuttomat silmänsä etsivät vihdoin Miinaa. Tämä vain seisoi selin, leikkasi leipää koriin eikä ollut hänestä eikä sopasta tietävinäänkään.

--Miina hyvä, tulkaas katsomaan. Mikähän näissä jauhoissa oli, kun ne menivät paakkuihin?

--Milläs tavalla te ne sinne panitte?

--Lusikalla vaan otin pussista ja kaasin.

Jo ilmestyi Miinalla taas tuo ivallinen nyrpistys suupieliin.

--Eihän sitä milloinkaan pidä niin tehdä. Perunajauhot pitää ensin kastella kylmässä vedessä ja sitten ne vasta hämmennetään soppaan.

--Voi, kun minä en muistanut--

Hänen olisi pitänyt sanoa, ettei tiennyt. Mutta Aarnold oli häntä varoittanut ilmoittamasta taitamattomuuttaan.

--Mitäs nyt tehdään? Tätä on mahdoton viedä pöytään. Miina keksi neuvon.

--Kieheutetaan maitoa. Minä juoksen leipurista pullia.

Hän kaasi sopan pois, pesi kastrullin ja pisti maidon tulelle. Selma seisoi vieressä ja katseli. Oli nolo, hävetti kovasti. Mutta hän koetti sitä peittää.

Kertoi sitten pöydässä Aarnoldille, kuinka sopan oli käynyt. Teeskenteli leikillisyyttä ja pakotti huulensa hymyyn.

Mutta Aarnold kuunteli totisena. Katsoi alas lautaseensa eikä virkkanut mitään. Selmalta hymyileminen loppui. Hän kiusaantui sanomattomasti. Olisiko pitänyt olla kertomatta--?

--Siinä tärventyivät sitten kaikki aineet?

--Niin meniväthän ne.

--Hm...

--Ei siinä sentään tullut kuin noin markan vahinko.

--Asiaa se on sekin.

Ja sitten hän ei enää puhunut mitään koko päivällisaikaan.

Silloin he olivat olleet kolme viikkoa naimisissa. Selma tunsi kummallisen kouristuksen kurkussaan. Maitoon putosi kyynel hänen silmistään, mutta Aarnold ei sitä huomannut, söi vain vakavan näköisenä.

Lopetettuaan hän antoi kellonsa Selmalle käteen.

--Herätä minut sitten, kun kello on kymmenen minuuttia vailla kolme.

Hän lähti kammariinsa. Ei silittänyt poskea, ei suudellut, eikä lohduttanut häntä ainoallakaan sanalla.

Miina korjasi ruokia pöydästä. Selma istui sohvassa toisella puolen huonetta ja katseli mekaanisesti kelloa sylissään.

--Ei ainoatakaan sanaa--

Jos Aarnold olisi tiennyt, kuinka raskas mieli hänellä oli niin varmaan hän olisi jotain virkkanut. Mutta miksi ei tiennyt. Häneltä ei milloinkaan jäisi huomaamatta, jos Aarnold olisi pahoillaan.

Ensi kerran tunsi Selma pelkoa tulevaisuudesta. Hän oli kuullut paljon onnettomista avioliitoista ja hänelle oli sanottu, ettei maailmassa voinut olla mitään kauheampaa. Mutta tähän asti ei hänessä ollut herännyt pienintä ajatustakaan siitä, että heidän avioliittonsa voisi tulla onnettomaksi. Kuinka se olisi mahdollista? Aarnold ei koskaan rupeisi juomaan, eikä olisi uskoton, niinkuin monet muut miehet. Ja velvollisuutensa perheen isänä hän aina täyttäisi.

Mutta--? Voisivatko he sittenkin tulla onnettomiksi? Elleivät he sopisi toisilleen? Ellei Aarnold häntä oikein rakastaisikaan?

Niin kylmä ja kova hän oli äsken pöydässä. Niin välinpitämätön hänestä. Yhden markan vahinko häntä harmitti niin, että antoi hänelle tylyjä sanoja,--mitä sitten, jos suurempi syy sattuisi!